Tiiä en miten tämän alottaisin, mutta siis tarina on se että molemmat asutaan eri osoitteissa, mutta käytännössä oma asuntoni on tyhjä ja olen mieheni kotona jatkuvasti. Minulla on 1,5-vuotias poika ja miehelläni kolme alle neli-vuotiasta lasta.
Aikaa ei ole kulunut kuin puolivuotta, kun yhdessä ollaan oltu. Alku on ollut suhteellisen helppoa, lasten kanssa tulen toimeen, kuten myös miehenikin.
Olen nuori äiti ja nyt tilanne on se, että mieheni lasten päivähoito olisi käytännössä jäämässä minulle. Mieheni tekee kaksivuorotyötä, minä opiskelen. Vuoropäivähoitoon ei ole loman jälkeen mahdollisuutta nyt palata ja vaihtoehto on siis hoitaja kotiin. Tämä tarkoittaa mieheni mielestä sitä, että kun hoitaja tulee aamulla lasten luo ennenkuin minä lähden kouluun ja taas poistuu paikalta, kun minä tulen koulusta, tämän jälkeen lapset jäisivät vastuulleni, kunnes isä palaa töistä ilta kymmenen jälkeen, vaihtoehtoina siis se että joka toinen viikko aamuvuoro 05.00-.14.00 ja iltavuoro joka toinen viikko 13.00-22.00.
Oma lapseni on vielä suhteellisen pieni, yksin olen hoitanut alusta asti, mutta silti ajatus kolmen "ei oman lapsen" vastuunottamisesta pelottaa. Kuitenkin kaikki on vielä suhteellisen uutta, vaikka paljon ollaan ja lähes kokoajan oltu tekemisissä kaikki. Miehini olettaa ja ajattee meidät kaikki perheenä, mutta onko totta että äiti ei niin vain pysty ajattelemaan kaikkea heti yhteisenä. Vai puhuuko mieheni kuitenkaan totta, voiko hän rakastaa oikeasti poikaani, kuin omaani, jotenkin en vain voi sitä uskoa, en tiedä. Kaipaan jonkinverran yhteistä ja kaksinkeskistä aikaa oman poikana kanssa, onhan hän kuitenkin ainut lapseni, mutta onko se väärin vaatia omaa kaksinkeskistä aikaa. Tähän asti sitä on ollut kiitettävästi, koska mieheni ollessa iltavuorossa myös mieheni lapset ovat hoidossa sinne kymmeneen. Tämä aika on ollut silloin siis minun ja poikani aikaa.
Toisaalta tuntuu että on kohtuutonta antaa lasten olla niin myöhään hoidossa ja sama aamuvuorossa, kun joutuuvat niin aikaisin heräämään, mutta arjen pyörittäminen ei silti neljän niin pienen lapsen kanssa tunnu helpolta. Näistä lapsista pojat ovat vielä niin pieniä, että perään on katsottava lähes jatkuvasti. Ja kun tytöt ovat kohta nelivuotiaita, toimeen tullaan, mutta tosin mieltään osottavat minulle välillä paljonkin, mikä on kyllä varmaan ihan ymmärrettävää. Omaa äitiään lapset eivät juurikaan nää koskaan.
Asiat aika sekaisin nyt tässä, mutta jonnekkin pakko purkaa ja jos vastaavanlaisia tilanteita ollut, niin miten toimittu. Siis miehen kanssa olen vähän keskustellut, mutta hän loukkaantui ja varmaan ymmärrettävistä syistä, kun sanoin, että en oikein tiedä miten se kotona hoito onnistuu. Olenko minä siis velvollinen ottamaan nyt vastaan sen mitä aika on tullessaan tuonut. Ehdottomasti en halua siis lähteä pois, mutta siis onko mitään muita vaihtoehtoja, kun että katson lapset itse kotona heti koulun jälkeen. Jännittää ihan hirveesti, kertokee ees jotain, jos on mielessä.
HUH HUH.
Aikaa ei ole kulunut kuin puolivuotta, kun yhdessä ollaan oltu. Alku on ollut suhteellisen helppoa, lasten kanssa tulen toimeen, kuten myös miehenikin.
Olen nuori äiti ja nyt tilanne on se, että mieheni lasten päivähoito olisi käytännössä jäämässä minulle. Mieheni tekee kaksivuorotyötä, minä opiskelen. Vuoropäivähoitoon ei ole loman jälkeen mahdollisuutta nyt palata ja vaihtoehto on siis hoitaja kotiin. Tämä tarkoittaa mieheni mielestä sitä, että kun hoitaja tulee aamulla lasten luo ennenkuin minä lähden kouluun ja taas poistuu paikalta, kun minä tulen koulusta, tämän jälkeen lapset jäisivät vastuulleni, kunnes isä palaa töistä ilta kymmenen jälkeen, vaihtoehtoina siis se että joka toinen viikko aamuvuoro 05.00-.14.00 ja iltavuoro joka toinen viikko 13.00-22.00.
Oma lapseni on vielä suhteellisen pieni, yksin olen hoitanut alusta asti, mutta silti ajatus kolmen "ei oman lapsen" vastuunottamisesta pelottaa. Kuitenkin kaikki on vielä suhteellisen uutta, vaikka paljon ollaan ja lähes kokoajan oltu tekemisissä kaikki. Miehini olettaa ja ajattee meidät kaikki perheenä, mutta onko totta että äiti ei niin vain pysty ajattelemaan kaikkea heti yhteisenä. Vai puhuuko mieheni kuitenkaan totta, voiko hän rakastaa oikeasti poikaani, kuin omaani, jotenkin en vain voi sitä uskoa, en tiedä. Kaipaan jonkinverran yhteistä ja kaksinkeskistä aikaa oman poikana kanssa, onhan hän kuitenkin ainut lapseni, mutta onko se väärin vaatia omaa kaksinkeskistä aikaa. Tähän asti sitä on ollut kiitettävästi, koska mieheni ollessa iltavuorossa myös mieheni lapset ovat hoidossa sinne kymmeneen. Tämä aika on ollut silloin siis minun ja poikani aikaa.
Toisaalta tuntuu että on kohtuutonta antaa lasten olla niin myöhään hoidossa ja sama aamuvuorossa, kun joutuuvat niin aikaisin heräämään, mutta arjen pyörittäminen ei silti neljän niin pienen lapsen kanssa tunnu helpolta. Näistä lapsista pojat ovat vielä niin pieniä, että perään on katsottava lähes jatkuvasti. Ja kun tytöt ovat kohta nelivuotiaita, toimeen tullaan, mutta tosin mieltään osottavat minulle välillä paljonkin, mikä on kyllä varmaan ihan ymmärrettävää. Omaa äitiään lapset eivät juurikaan nää koskaan.
Asiat aika sekaisin nyt tässä, mutta jonnekkin pakko purkaa ja jos vastaavanlaisia tilanteita ollut, niin miten toimittu. Siis miehen kanssa olen vähän keskustellut, mutta hän loukkaantui ja varmaan ymmärrettävistä syistä, kun sanoin, että en oikein tiedä miten se kotona hoito onnistuu. Olenko minä siis velvollinen ottamaan nyt vastaan sen mitä aika on tullessaan tuonut. Ehdottomasti en halua siis lähteä pois, mutta siis onko mitään muita vaihtoehtoja, kun että katson lapset itse kotona heti koulun jälkeen. Jännittää ihan hirveesti, kertokee ees jotain, jos on mielessä.
HUH HUH.
Ja vasta puolivuotta olette seurustelleet..