yksin ja raskaana - tarvitsen kipeästi apua

Olen 22-vuotias opiskelija tosi vaikeassa tilanteessa. Olen puhunut läheisimpien ystävieni, sisarusteni sekä äitini kanssa, mutta tarvitsen näkökulmia/kokemuksia mahdollisimman paljon, en todella tiedä mitä tehdä.

Olen raskaana viikolla 10. Tämä on ensimmäinen raskauteni, ja vahinko. Olen määräaikaisessa työsuhteessa, koulua vielä 2 vuotta jäljellä, eikä minulla ole ammattia. Asun yksin enkä seurustele.

Lapsi on suuri unelmani mutta kaikki muu menee niin vastoin suunnitelmia kuin mahdollista. En ole täysin varma olenko valmis äidiksi, ja minua huolestuttaa mitä annettavaa minulla lapselle olisi, kun oma elämänikään ei ole vielä vakaata. Lapsella ei myöskään olisi minkäänlaista isähahmoa, ja olisin asian kanssa täysin yksin. Muut sukuni jäsenet ovat hyvin konservatiivisia: viitisen vuotta seurustelua, avioliitto, pitkään harkittu lapsi n.30 ikävuoden paikkeilla. Molemmat vakituisessa työssä, omakotitalo. Olen aina ollut erilainen, mutta pelkään silti muiden ajatuksia ja tuomitsemista. Haluan olla raskaudestani, lapsestani ja itsestäni ylpeä ja onnellinen. On selvää, että haluaisin pitää lapsen, mutta tosiaan kaikki puitteet tuntuvat olevan sitä vastaan. Jokainen läheiseni, jonka kanssa olen asiasta uskaltanut puhua, on ollut keskeytyksen kannalla, jopa hyvin jyrkästi. Olen punninnut kaikkia vaihtoehtoja pitkään, enkä vieläkään tiedä mitä tehdä. Joinain päivinä olen varma että pidän lapsen, toisinaan herään keskellä yötä ja mietin että mitä oikein sekoilen, enhän voi tässä tilanteessa ruveta äidiksi. Minulla on aika sekä keskeytykseen että äitiysneuvolaan. Keskeytysaika on ylihuomenna torstaina. Olen viettänyt aamuni etsimällä muiden kokemuksia keskeytyksestä, ja minusta tuntuu vahvasti etten todellakaan tiedä pysynkö siihen.

Raskaus sai alkunsa lyhyessä jutussa kesän alussa. Olin juuri eroamassa silloisesta poikaystävästäni, kun törmäsin hänen kaveriinsa baarissa. Järkytyin, kun tyyppi selitti olevansa umpirakastunut minuun, olevansa mustasukkainen aina nähdessään minut poikaystäväni kanssa ja eronneensa juuri pitkäaikaisesta tyttöystävästään tunteidensa takia muuta naista, minua kohtaan.

Juttu kesti lyhyen aikaa mutta oli hyvin intensiivinen. Hän kyseli minulta erostani ja sanoi että on todella iloinen että se tapahtui, ja kuitenkin halusi edetä varovasti molempien tuoreiden erojen takia. Olimme öitä yhdessä ja hän osoitti välittävänsä ja piti minua hyvänä, sai pääni sekaisin.

Yhtäkkiä hänestä ei enää kuulunut mitään eikä hän vastannut puheluihini. Ajattelin antavani aikaa vastata, mutta mitään ei kuulunut. Puhelinnumeroni vaihtui ja uuteen numeroon hän vastasi, ja sanoi olevansa pahassa paikassa ja soittavansa kohta takaisin, eikä tietenkään soittanut. Annoin asian olla.

Myöhemmin sain tietää olevani raskaana. Joku varmasti miettii voisiko lapsi olla aikaisemman poikaystäväni, mutta mahdollisuus on hyvin pieni, sillä emme harrastaneet seksiä useaan viikkoon ennen eroa ja minulla oli kuukautiset näiden kahden miehen välissä. Kerroin raskaudestani ensin ystävälleni, ja kun vihdoin uskalsin kertoa "isälle" sain aivan uskomattoman vastaanoton. Tyyppi ei suostunut puhumaan kanssani puhelimessa, vaan keskustelimme asiasta tekstiviestein. Hän raivosi minulle ja syytti minua ja aloitti sanomalla kutakuinkin "et oo vittu tosissas etkä ainut voi vittu mitä meinasit tehdä", sanoin etten tosiaankaan tiedä mitä teen. Hän raivosi minulle että "tottakai teet abortin" "mietippä järjellä" "en todellakaan haluu sun lasta" jne. ja tosiaan kävi ilmi että hän oli palannut entisen tyttöystävänsä kanssa yhteen ja tämä odotti nyt hänelle lasta. Sanoin että ajattelin että hänen pitäisi tietää asiasta ennenkuin teen mitään isompia päätöksiä ja että hän voisi edes yrittää ottaa vähän vastuuta itsekin, vastaukseksi tuli ettei hän halua olla missään vastuussa eikä tietää mitään. En halua sekaantua näiden kahden tai kolmen elämään tai olla sotkemassa mitään, haluaisinkin jättää tyypin ja hänen kuvionsa täysin elämästäni ulkopuolelle.

Olen ihan sekaisin tämän asian kanssa. Pelkään, että läheiseni tuomitsevat ja hylkäävät minut. Olen tosiaan ihan yksin. Kuten sanoin, en tiedä pystynkö keskeytykseen, enkä tiedä miten pärjäisin ihan yksin lapsen kanssa, ja entä kun lapsi kasvaisi ja alkaisi kysellä isästään. Pahinta on, että olin hölmö ja halusin neuvolassa kokeilla kuuluuko sydänäänet vielä. Kuului.

Kukaan ei voi tehdä päätöstä puolestani, mutta tarvitsen kaiken mahdollisen avun ja haluan olla täysin tietoinen kaikista mahdollisuuksista ja niiden seurauksista ennen lopullista päätöstä. Haluan tehdä tämän kunnolla ja täydellä vastuulla ja miettiä tarkasti loppuun asti kuin mahdollista. Olen vain todella sekaisin ajatusteni kanssa, vähän peloissanikin.

 

Toki toivoisin, että sinulla olisi läheisistäsi tukea jo nyt.
Yhä useammin huomaa, että nainen tekee lapsen yksin, vaikka isä ei osallistu lapsen elämään ja jotkut hankkivat siemenpankista alun tälle elämälle.

Kirjoituksestasi aistin, että sinä haluat pitää lapsen. Lähde siitä, järjestä kaikki muu sen mukaan. Opintoja saat tarpeen mukaan lykättyä, kunnes lapsen voi laittaa päivähoitoon. Opintotuet ja muut nousevat, kun sinulla on lapsi.

Mistä saisit tukea nyt? Riippuu paikkakunnasta, onko siellä ensikotia, vain suurimmilla paikkakunnilla on. Neuvolasta saat tukea. Voit lisäksi jutella asioista terveyskeskuksen psykiatrisen hoitajan kanssa. Sosiaalitoimessa ohjaavat sinua tilanteessasi ja kertovat, mitä tukea on saatavissa, kun tarvitset. Kelasta saat tietoa rahallisesta tuesta. Tiukkaa varmasti tekee, mutta Suomessa ei tarvitse ilman ruokaa ja asuntoa olla, jos ylipäätään yrittää huolehtia asioistaan. Lapsen isä maksaa elatustukea, tahtoi tai ei. Tai ainakin sen maksaa sosiaalitoimisto, jos isältä ei saa sitä perittyä. Se jää toki silloin pieneksi, mutta kyllä se opiskelijan rahoissa tuntuu.

Mahdollisesti neuvolan kautta sinulle voidaan osoittaa vapaaehtoinen tukihenkilö. Joillain paikkakunnilla on tukijoita, jotka tulevat synnytykseenkin mukaan.

Älä tee aborttia, koska se ei tule sinun tahdostasi. Katuisit sitä.

 

Olin joitakin vuosia sitten samanlaisen päätöksen edessä. Olin jo lähempänä 40 v ja hyvässä ammatissa. Seurustelin salasuhteessa naimisissa olevan miehen kanssa ja tulin raskaaksi. Hän olisi ollut valmis hyväksymään päätökseni pitää lapsi, mutta itse päädyin toisenlaiseen lopputulokseen. Miksi?
Jonkin aikaa elättelin kuvitelmaa, että haluaisin pitää lapsen ja kuvittelin elämääni kahdestaan lapsen kanssa. Olin rakastunut ja sekaisin. Kun järki astui mukaan kuvioon, mietin sitten miltä lapsesta tuntuisi, että hänellä ei olisi 'isää', äitikin olisi jo vanhemman puoleinen. En ole koskaan tuntenut minkäänlaista kutsumusta äidiksi, enkä ole ikinä ollut vauvakuumeessa. Päädyin keskeytykseen, vaikka vielä neuvolassa hoitaja yritti kovasti puhua minua ympäri vedoten ikääni jne. Sanoin, etten ole koskaan halunnut lapsia. Päätöstäni en ole katunut, koska tunsin niin vahvasti olevani kykenemätön äidiksi. Sinä olet nuori ja elämä kantaa. Tee päätös sydämellä - viisaasti. Muut asiat luonnistuvat ja järjestyvät kyllä.

 

Ei näihin ole oikeita vastauksia tai valintoja. Pitää vaan tehdä joku päätös ja sitten elää sen kanssa

Mun neuvo olisi sellainen, että ota pieni etäisyys nyt siihen faktaan että olet raskaana, unohda se pieneksi hetkeksi, ota iso paperi ja kirjoita ja piirrä siihen kaikki unelmasi sun elämästä ja tulevaisuudesta. Kaikki asiat, mitä haluat elämässä tehdä, olla, oppia, millaisen elämän haluat, mitkä siinä on tärkeimmät asiat. Tee lista, mindmap, kuva, kollaasi, ihan mikä vaan tuntuu parhaalta muodolta sulle, ehkä vaan ranskalaisilla viivoilla, tai vaan sanoja satunnaisessa järjestyksessä, tai leikkaa kuvia lehdistä, tai sekoita kaikkia ideoita. Älä mieti, onko ne mahdottomia haaveita, tai onko susta niihin asioihin. Mieti vaan kaikkea sitä, mitä haluat sun elämään. (Joskus mahdottomatkin jutut vaan toteutuu, vaikka nyt olisi vaikea kuvitella miten.) Kun kirjoitat siihen että haluat lapsen, niin älä mieti sitä niin että se olis nyt joku tietty lapsi, tai että olet jo raskaana, vaan mieti sitä vaan yhtenä elementtinä muiden joukossa. Kuvittele mikä olis sun täydellinen elämä, jossa olisit onnellinen. Sun ei tartte tietää mitä tarkalleen haluat tehdä vaikka työksesi. Kannattaa miettiä sillä tasolla, että haluatko vaikka työn, joka ei seuraa kotiin (esim kaupan kassa voi olla ankein mahdollinen työajatus, mutta toisaalta sitten on vapaa vapaa-aikanaan ja se voi olla tärkeä asia, jos lähtee yliopistotutkijaksi, niin sitten saa olla naimisissa työn kanssa yöt ja päivät ja stressata apurahoista, jos haluaa tehdä taiteellisia juttuja voi olla varma siitä että saa kituuttaa taloudellisesti - jne jne) - kaikki on vaan valintoja, missä haluaa elää ja miten

Sitten mieti, miten hyvin sen täydellisen elämän kanssa sopisi yhteen se, että lapsi tulis nyt. Jäiskö jotain tärkeitä unelmia sitten toteuttamatta?

Sä ehdit kyllä tehdä lapsia myöhemminkin, jos niikseen tulee. Mieti myös sitä, että vaikka selviäisit yksin lapsen kanssa, niin miten jaksaisit sen isän kanssa tappelemista elatusmaksuista ja sen näkemistä, ettei se halunnut tätä lasta. Tai siitä, että näet sitä sen toisen samanikäisen lapsen ja toisen naisen kanssa ehkä samassa kaupungissa, ja niillä on se perhe. Kuulostaa kamalalta sanoa näitä ääneen, mutta ei sen tilanteen kohtaaminenkaan varmasti olisi helppoa.

Sitten toisaalta taas kaikkeen sopeutuu, ja jos susta tuntuu, että haluat tehdä elämäsi tämän lapsen kanssa, niin kyllä sä siitä selviät, vaikkei helppo reitti olekaan. Elämässä kaikki kyllä järjestyy. Unelmat ei ole sidoksissa tiettyihin ihmisiin, vaan ne on aina henkilökohtaisia. On tärkeää, että jos annat lapsen tulla nyt maailmaan, niin pystyt ottamaan sen vastaan ilman katkeruutta tai surua jostain.

Voimia! Ota nyt ensin paperi ja kynä, ja unohda raskaana olo, ja kuvittele mitä kaikkea haluat sun elämältä - kyllä se sitten vielä selkiytyy se ratkaisu

 

Hei, itselläni takana samanlainen päätös muutaman vuoden takaa.

Ikää oli hiukka enemmän kuin sinulla ja kyseesä ehkäisyn pettäminen. Olin eronnut n. vuotta aiemmin ja elämä oli yhtä sekametelisoppaa, ei edes omaa kotia vaan vanhempieni yläkerrassa majailin, aikuinen akka.. Minulle jäi avioeron yhteydessä velkaa ja rahat tosi tiukilla. Masennusta ja töihin "pakoilemista" niin ei tarvinnut jaksaa miettiä liiaksi.. Tein siis paljon töitä ja lopun ajan nukuin kunnes sitten sain vihdoin itseni liikkeelle hetkeksi ja törmäsin mukavan oloiseen heppuun.
Jo aika pian totesin, että mukavan oloinen ei sitten ollutkaan niin mukava ja tarina päättyi hyvin pian.

Jonkin ajan kuluttua tuli omituinen olo, paha olo joka ei vaan mennyt pois.. Oksetti, muttei niin paljon että olisin oikeasti oksentanut jne, väsymystä yms. Aiemmin, ollessani naimisissa olin kuullut lääkäriltä etten raskautuisi ilman "avustusta", joten en osannut epäillä raskautta. Aika-ajoin hetken mietin, että voisiko tämä olla raskautta? No ei voi, vaikka kumi olikin hajonnut, niin söinhän sentään jälkiehkäisynkin, enkä voisi raskautua muutenkaan, siis 3 "ehkäisyä" ei voi pettää, näin ajattelin.. Tällä ajatuksella menin eteenpäin kunnes sitten kuitenkin tein testin, tulos oli tyrmistyttävä!

Siinä meni kyllä puurot ja vellit sekaisin totaalisesti, eikä ollut aavistustakaan miten asian selvitän.
Joten kuten sain varattua ajan yksityiseltä gyneltä ja hänen luo sitten itkien menin. Lääkäri oli TODELLA asiallinen ja totesi, että koska en tiedä vielä mitä haluan tehdä niin tehdään niin, että hän katsoo ultralla viikot yms ja käänsi ruudun niin, etten näe sitä itse ollenkaan. Kertoi kyllä, että kaikki hyvin jne ja printtasi pari kuvaa. Kuvat hän laittoi kuoreen ja kuoren kiinni, toiseen kuoreen laittoi lähetteen sairaalaan keskeytykseen ja sanoi, että turhaan kiusaat itseäsi avaamalla molemmat kuoret, avaa vain toinen sitten kun tiedät kumpaan soitat, sairaalaan vai äitiysneuvolaan. Olin venyttänyt raskaustestin tekoa niin kauan, ettei ollut enää kauaa aikaa tehdä päätöksiä.
Tiesin, että haluan äidiksi, mutta se elämäntilanne, paineet siitä, että jaksanko yksin, selviänkö taloudellisestikaan ja tosiaan tuokin, että ymmärtääkö kukaan tekoani jos yksin teen lapsen? Tässä vaiheessa oli toki selvää jo, että isää ei kiinnostanut mikään muu kuin abortti ja oli kantansa tehnyt selväksi , ettei aio osallistua lapsen elämään missään muodossa.

Järki sanoi vahvasti EI, et voi tehdä tässä tilanteessa lasta maailmaan kun kaikki asiat on täysin rempallaan.
Sydän mietti, että jos en tee tätä lasta, voinko katsoa itseäni peiliin?

Loppujen lopuksi varasin paniikissa ajan poliklinikalta kun ei ollut enää sitä aikaakaan kovin.. Siellä lääkäri tarkasti tilanteen, sitten haastattelivat sekä lääkäri, että hoitaja ja totesivat, että tämä ei käy näin, tänään et tule saamaan mitään lääkettä, koska molemmat näkee sen, etten ole ollenkaan varma siitä, että olen tekemässä oikean päätöksen. Mene kotiin ja mieti vielä, sovittiin aika parin päivän päästä uuteen haastatteluun/keskeytyksen aloittamiseen jos sitä vielä haluaisin..

Illalla kotona aloin vuotamaan pikkuisen verta ja totesin säikähtäväni sitä. Tuo säikähdys toi päätökseni.. Jos siis pelästyin sitä, että tulisi keskenmeno, niin en voi luopua.
Soitin seuraavana päivänä polille peruuttaakseni aikani ja sattumalta sama hoitaja vastasi puhelimeen, joka minua haastatteli. Sanoi jo odotelleensa soittoani ja tietäneensä, että oli oikein lähettää minut kotiin edellisenä päivänä.

Ihanaa näissä lääkäreissä ja hoitajassa oli se, että kukaan ei tosiaankaan syyllistänyt minua mutta silti eivät suostuneet hätäiseen ratkaisuun vain siksi, että alkaa olla kiire.

Nyt olen siis äiti. Omalta kohdaltani tiedän, että ratkaisuni oli oikea, enkä tätä ole katunut vaikka totta puhuakseni on välillä tosi raskastakin.
Yhtä hyvin tiedän, että toiselle olisi toisenlainen ratkaisu parempi, joten en moiti sitäkään kunhan vaan on sitten asian kanssa sinut.

Se, mitä haluaisin sinun ajattelevan on tosiaan SINUN kantasi asiaan. Se mitä muut sukulaiset/ystävät tms ajattelee on sinällään toisarvoista, koska kannat seuraukset itse, teitpä niin tai näin.
Asioilla on varmasti paljonkin +/- puolia, mutta kukaan meistä, ystävistäsi tms ei voi sanoa sinulle mikä on sinulle oikea ratkaisu.
Kuten tuossa aiemmin sanottiin:
Ei näihin ole oikeita vastauksia tai valintoja. Pitää vaan tehdä joku päätös ja sitten elää sen kanssa. Kaikki me ollaan yksilöllisiä, kuten ratkaisummekin.


Voimia sulle pohdintaan, tiedän mitä se on ja kuinka ajatukset vilistää ratkaisusta toiseen jne. Jostain pieni stoppi ajatuksiin, että ehdit laittaa ne järjestykseen ja käsitellä ajatus kerrallaan.

 

Kerron parista sukulaisestani. jotka ovat ihan sinun tilanteessasi päätyneet ratkaisuun, että pitävät lapsen. He molemmat olivat hyvin nuoria, toinen 17 ja toinen 19.

Kummallakin oli ammatti vielä saamatta, nuoremmalla oli opiskelupaikka tiedossa, mutta aloittamatta. "Isä" luisti vastustaan molemmilla.

Molemmat menivät odottusaikana ensikotiin, jossa saa tukea ja apua kaikkeen, niin opiskelun aloitukseen, lastenhoitoon, ravitsemukseen kuin arjen taitojen kehittämiseen. Lisäksi vielä ymmärtäväiset kuuntelijat, neuvojat ja henkisen tuen, vertaistuen samassa tilanteessa olevilta toisilta äideiltä ja ystäviä heistä, kaiken kruunuksi asunnon. Molemmat saivat asua ensikodissa siiheksi, että lapsi alkoi olla vuoden vanha. Molemmat kiittävät tuota aikaa.

Kun tuli aika jättää ensikoti, asunnon hankinnassa ja siihen liittyvissä asioissa sai apua ja neuvoja, kodiksi järjestyi kiva kaksio molemmille sekä vuokratuki ja toimeentulotuki. Tietysti myös elatusapu, jonka maksoi kela ja he hoitavat takaisinperinnän lapsen biologiselta isältä (isä tunnusti teikan paikan edessä), eikä sinun tarvitse puuttua siihen.

Äiti voi oman harkintasi mukaan ilmoittaa tai jättää ilmoittamatta isän, kun sitä kysytään. Jollei ilmoita, lapsi ei tule perimään aikanaan isäänsä, jollei isyyttä siinä välissä selvitetä. Sen vuoksi kannattaa miettiä kahdesti. Lapsen isätiedoissa lukee silloin isän kohdalla, että "tuntematon".
Kertomani nuoret naiset ilmoittivat isän ja isä joutui heidät tunnustamaan.

Nykytilanne on molemmilla se, että heillä on ammatti, työ ja ihana lapsi. Kumpikin sanoo, jotta lapsi toi elämään hyviä asioita ja on viimeisen päälle rakas. Toinen äiti on nyt 22 vuotias sinkkuäiti, tasapainoisen ja tyytyväisen oloinen, vaikka tietysti hänkin toivoo itselleen elämänkumppania aikanaan. Sanoisin, jotta äityis teki hänestä sen silmänilon, mikä hän nykyään on.
Toinen äiti alkoi seurustella odotusaikanaan nykyisen miehensä kanssa, joka tuli mukaan synnytykseenkin. Heillä on myös yhteinen lapsi ja koko perhe on samanniminen, eli siinä hoidettiin häät ja adoptio saman tien. Elämä niin mallillaan, kuin se voi olla.

Voit rauhallisin mielin tehdä oman ratkaisusi, mutta älä tee muiden tahdon tai painostuksen mukaan, vaan kuuntele itseäsi ja tee sydämesi mukainen ratkaisu. Asioilla on tapana järjestyä ja niin se menee sinunkin tapauksessasi. Kun kannat pääsi pystyssä, muilla ei ole nokan koputtamista. Sukumme ei ole koskaan kyseenalaistanut sitä, että nämä nuoret naiset eivät olisi tehneet oikeata ratkaisua. Moraalinvartijat miettikööt omia tekosiaan, niissä on kylliksi pohtimista jokaisella.

 

Minulla oli vastaava tilanne kuin sinulla. Olin lähtenyt opiskelemaan, että pääsisin sitten työelämään. Toisen opiskeluvuoden keväällä ehkäisy petti ja tulin raskaaksi. Päätökseni oli että haluan suorittaa opiskeluni loppuun ja päästä työelämään eikä minulla ole varaa tehdä lasta. Abortti tehtiin 6vk+4 ja minusta toimenpide oli oikea ratkaisu siinä kohdassa elämääni. Minulla on nyt kaksi lasta enkä ole tuntenut syyllisyyttä tai muutenkaan tehneeni mitään väärin valitessani silloisen ratkaisuni.

 

Tähän mennessä ehkä olet jo päätöksesi tehnyt, mutta halusit tietää muiden kokemuksia keskeytyksestä. Itse olen käynyt läpi keskeytyneen keskenmenon ja "synnyttänyt" lääkkeiden avulla 9. viikkoisen sikiön ja se tunne on piirtynyt varmaan loppuiäkseni kropan muistiin. En tiedä miten abortti hoidetaan eteenpäin lääkkeiden annon jälkeen, mutta sikiön ulostulo oli kamalin kokemus mitä olen ikinä joutunut kokemaan. Olen myös kertaalleen synnyttänyt täysiaikaisen vauvan ja siitä ei ole jäänyt muistijälkiä niin kuin kkm:stä. Varmasti vaikutusta tilanteiden erilaisuuteen ilo vs. suru. Halusin vain kirjoittaa tämän, että osaisit myös valmistautua fyysisiin tuntoihin. Voimia tulevaan!

 

Minulla oli vastaava tilanne kuin sinulla. Olin lähtenyt opiskelemaan, että pääsisin sitten työelämään. Toisen opiskeluvuoden keväällä ehkäisy petti ja tulin raskaaksi. Päätökseni oli että haluan suorittaa opiskeluni loppuun ja päästä työelämään eikä minulla ole varaa tehdä lasta. Abortti tehtiin 6vk+4 ja minusta toimenpide oli oikea ratkaisu siinä kohdassa elämääni. Minulla on nyt kaksi lasta enkä ole tuntenut syyllisyyttä tai muutenkaan tehneeni mitään väärin valitessani silloisen ratkaisuni.

Aborttini tehtiin päiväpoliklinikalla. Ensin pistos ilmeisesti kohdun suutaa avaavaa ja pehmentävää lääkitystä sitten leikkaussaliin nukutus ja imutyhjennys. Nopea toimenpide eikä mitään kovia kipuja tai vuotoja toimenpiteen jälkeen.

 

Tähän mennessä ehkä olet jo päätöksesi tehnyt, mutta halusit tietää muiden kokemuksia keskeytyksestä. Itse olen käynyt läpi keskeytyneen keskenmenon ja "synnyttänyt" lääkkeiden avulla 9. viikkoisen sikiön ja se tunne on piirtynyt varmaan loppuiäkseni kropan muistiin. En tiedä miten abortti hoidetaan eteenpäin lääkkeiden annon jälkeen, mutta sikiön ulostulo oli kamalin kokemus mitä olen ikinä joutunut kokemaan. Olen myös kertaalleen synnyttänyt täysiaikaisen vauvan ja siitä ei ole jäänyt muistijälkiä niin kuin kkm:stä. Varmasti vaikutusta tilanteiden erilaisuuteen ilo vs. suru. Halusin vain kirjoittaa tämän, että osaisit myös valmistautua fyysisiin tuntoihin. Voimia tulevaan!

Tuo on totta, että fyysistäkin tuntoa voi olla odotettavissa. Itse keskeyttänyt lääkkeellisellä keskeytyksellä joka jo sinällään teki kipeää, mutta vielä kipeämpää teki se, että homma ei onnistunutkaan täysin ja sain kohtutulehduksen. Tästä syystä sitten tulehtunut kohtu piti vielä uudelleen tyhjentää imutyhjennyksellä ja melkoiset lääkekuurit syödä.
Kertomallani en halunnut pelotella AP:tä, mutta neuvoni on, että JOS keskeytät, vaadi ehdottomasti se imutyhjennys heti kerralla. Nyt myöhemmin olen kuullut paljonkin siitä, että tuo lääkehomma ei onnistu läheskään aina ja koska kyseessä on varmasti myös henkisesti kova juttu, niin tuska tuplaantuu jos se pitää vielä toistaakin.

Voimia päätöksentekoon!

 

Tähän mennessä ehkä olet jo päätöksesi tehnyt, mutta halusit tietää muiden kokemuksia keskeytyksestä. Itse olen käynyt läpi keskeytyneen keskenmenon ja "synnyttänyt" lääkkeiden avulla 9. viikkoisen sikiön ja se tunne on piirtynyt varmaan loppuiäkseni kropan muistiin. En tiedä miten abortti hoidetaan eteenpäin lääkkeiden annon jälkeen, mutta sikiön ulostulo oli kamalin kokemus mitä olen ikinä joutunut kokemaan. Olen myös kertaalleen synnyttänyt täysiaikaisen vauvan ja siitä ei ole jäänyt muistijälkiä niin kuin kkm:stä. Varmasti vaikutusta tilanteiden erilaisuuteen ilo vs. suru. Halusin vain kirjoittaa tämän, että osaisit myös valmistautua fyysisiin tuntoihin. Voimia tulevaan!

Lääkkeellisessä keskeytyksessä on kyseessä sama asia, keskeytynyt keskenmeno vain aiheutetaan ensin lääkkeellä. Eli pari päivää ennen "käynnistystä" saa hoitajalta pillerin, jonka jälkeen ei ole enää mahdollista muuttaa mielipidettään...
Varsinainen tyhjennys tapahtuu samoin kuin sinulla on tehty, käynnistetään "synnytys" ja lääkemääriä laitetaan lisää niin kauan, että sen voidaan katsoa kunnolla alkaneeksi, vuodat "riittävästi" verta, supistelu voidaan selkeästi havaita yms. Itse synnytyksen voi hoitaa kotona jos potilaan kunto sen sallii, saattaja löytyy, joka on paikalla vähintään 12h ja tarpeen vaatiessa soittaa ambulanssin, mikäli tarvetta ilmenee. Tämän "jonkun" on syytä jättää yhteystietonsa polille myös. Mukaan saa lisää käynnistyslääkettä suun kautta otettavaksi (tarkoin ohjeistettuna), sekä kipulääkettä. Hoitaja soittaa joko samana- tai seuraavana päivänä ja kyselee muutamia oleellisia tietoja ja samalla muistuttaa, että jos henkistä pahoinvointia, niin mistä saa apuja jne. Myöhemmin kontrolliverikoe, josta katsotaan, että kaikki raskaushormoni on hävinnyt.

 

Itse olen 19v ja raskaana.. säätö päätyi raskauteen ja mies ilmotti että ei kiinnosta. Aluksi olin varma että abortti on ainoa ratkaisu koska olen juuri aloittanut uudessa työpaikassa ja elämän tilanteeseeni ei muutenkaan sopisi lapsi, ja ajattelin että en pärjäisi yksin. Mutta kertoessani vanhemmilleni ja ystävilleni sain yllättävää tukea ja ajattelin että pystyn siihen vaikka ajattelin aina että lapsia hankitaan vasta kun on koulutus kunnossa, töitä, naimisissa ja oma asunto. Tätä ei ollut suunniteltu mutta olen onnellinen ja laskettu aika on maaliskuun lopussa!