yksin

[kolmin yksinäinen]

olen yksin.

tai ainakin siltä tuntuu. joskus päässäni hieron käsiäni epätoivoisesti yhteen kun olo tuntuu yksinäiseltä. onhan minulla mies ja lapsi ja toinen tulossa mutta joskus kaipaisi naispuolista ystävää, jonka kanssa jauhaa akkojen juttuja ja jonka kanssa olla samalla aaltopituudella ilman että tarvitsee teeskennellä mitään.

tähän on tultu. muutimme tutulle paikkakunnalle, mutta jotenkin olen jäänyt yksin. johtuuko se siitä, että olen viikonloput töissä ja viikot lapsen kanssa kotona kun muilla se menee päinvastoin? töissä olen pidetty ihminen mutta muuten tunnen olevani ulkopuolinen. olen yrittänyt pitää yhteyttä vanhoihin tuttuihin ja käynyt kylässä mutta se on jäänyt siihen yhteen kertaan sillä en halua olla aina se, joka ottaa yhteyttä vaan minusta olisi mukava jos minunkin olemassaoloni muistettaisiin. johtuuko se, ettei meillä käy kukaan siitä, että meillä on lemmikkejä vai olenko yksinkertaisesti vain unohdettujen listalla?

en oikein tiedä miten tästä lähteä eteenpäin kun tuntuu, että pitäisi alkaa tutustua uusiin ihmisiin mutta se on hankalaa kun en oikein pääse minnekään kun mies on reissuhommissa. johonkin kerhoon voisi lapsen kanssa mennä mutta tuntuu, että niissäkin on omat kuppikuntansa valmiina enkä haluaisi tyrkyttää itseäni vaikka kova puhumaan olenkin ja nauran herkästi.

onko muita kohtalotovereita, joista tuntuu, että lapsen saamisen jälkeen on jäänyt yksin?

 

[itseaiheutettua?]

onhan se noinkin niinkuin ap sanoo, muttamutta. Jos ei ole valmis menemään tarjolle, niin ei voi olettaa tulevansa poimituksi.

Ja jos ei kutsu, ei juuri saa vieraitakaan.

 

["vieras"]

Ihan ekana sun on hyväksyttävä se, että kuppikuntia on ja tulee aina olemaan. Ja päästäksesi sisään sellaiseen, sun on yksinkertaisesti tyrkytettävä itseäsi hieman. Mentävä itse tekemään aloite, kysyttävä että voisitko liittyä seuraan, selitettävä että sulla ei ole paljon mammakavereita ja toivoisit niitä. Usein sillä pääsee jo hyvin eteenpäin.
Monet kuppikunnat voi näyttää sisäänpäin kääntyneiltä mutta kun vähän raaputtaa niin haluavatkin uusia jäseniä.

Sanon tämän nyt ihan vain sillä, että meillä on mamma"kerho" yhdellä paikkakunnalla ja aina silloin tällöin tulee pyydetyksi sinne uusia ihmisiä kerhoista tms. Kuitenkin noin 95% näistä uusista ihmisistä jättäytyy ITSE aika pian ryhmän ulkopuolelle, ja ihan vaan sen takia, että ei ole itse valmiita näkemään vaivaa siinä että tutustuisivat ryhmään, vaan olettavat että ryhmän kaikki muut 20 jäsentä kuumeisesti haluavat tutustua häneen. Fakta on se, että ryhmän muilla jäsenillä on jo mammakavereita, ei heille ole NIIN olennaista se, että tuleeko niitä yksi lisää vai ei - sinulle se kuitenkin olisi olennaista, joten niin se sitten vaan menee, että sinun on oltava se joka ensin vähän itseään tyrkyttää ja muistuttaa olemassa olostaan. Pikkuhiljaa sitten tulet täysiveriseksi jäseneksi ryhmään mutta ei se tapahdu heti, pitää olla kärsivällinen!!!!

 

["möhömaha"]

No ei kai tässä voi sanoa muuta kun että tervetuloa Jytkylään

 

[Mesore]

Täällä kans yksi yksinäinen äiti. :wave:
On kyllä kavereita, mutta kaikki elävät niin erilaista elämää kuin itse, ryyppäävät ja elävät sellaista tyypillistä opiskelijaelämää. Ja nukkuvat mokomat jonnekin iltapäivään, siinä vaiheessa kun ovat saaneet itsensä lähtökuntoon meillä alkaa jo ruoanlaitto ja iltaa varten rauhoittuminen...
Olisi ihanaa saada muutama äitikaveri, mutta siinä tulee taas vastaan kauhea ikäkuilu. Suurin osa kun näyttää olevan niitä 30+ äitejä, niiden kanssa minulla on vielä vähemmän yhteistä.

Mutta ei auta jäädä rannalle ruikuttamaan. Liityin juuri ennen joulua paikalliseen kiintymysvanhempien vertaistukiyhdistykseen ja ilmoittauduin vielä äiti-vauvajumppaankin. Ei sinne oven taakse ketään ilmesty, jos ei itse ole aktiivinen.