Sanon sanasen omasta painoprojektistani, jos ette pahastu.
Olen ollut ikäni ylipainoinen, samoin kuin äitini ja isoäitinikin. Koko elämän ajan sekä minä että lähiympäristö on vetänyt hirveätä stressiä kiloistani, ja jotenkin koko nuoruuden identiteetti koulukiusaamisineen keskittyy siihen, että apua kuinka läski olenkaan. (Nyt kun kuvista katson, en todellakaan ole ollut niin ruma ja hirveä enkä edes niin lihava kuin itse uskoin, kun kaikki tästä asiasta huomautteli päivittäin.)
Kun vauvan yrittäminen tuli ajankohtaiseksi, ajattelin ensimmäisenä, että lasta en tee niin kauan kuin minulla ja miehelläni on ylipainoa; en yksinkertaisesti kestä, jos oma lapseni on lihava johtuen epäterveellisistä elämäntavoista, vähän kuin siirtäisin meidän suvun kirousta taas yhden sukupolven eteenpäin. Haluan, että lapsellani olisi mahdollisuus olla iloinen terveestä kehostaan, ilman että joka neuvola- ja terveystarkastuksen jälkeen tarvitsee tulla itkien kotiin.
Reilu vuosi sitten keskusteltiin miehen kanssa tosissamme tästä aiheesta. Listasin asiat, joihin laihdutus ennen on kaatunut; liian nopeaan vauhtiin ja siitä johtuvaan väsymykseen, liian suuriin paineisiin jne. Mutta ennen kaikkea siihen, että kun laihdun, on ympäristö osoittama huomio, myönteinenkin, niin kova pala, etten kestä sitä. Taustalla tietenkin se, että koko elämäni painoani on käytetty aseena mieleni pahoittamiseen, elämääni puuttumiseen ja persoonani määrittelyyn.
Niinpä päätin, että nyt saa riittää kaikan maailman mittaamiset ja punnitukset. Enhän millään muullakaan elämänalueella kulje taulukko kädessä, että ollaanko tässä nyt "normaaleja". Kymmenen kiloa sinne ja tänne, esimerkiksi, ei vaikuta elämään ja ihmissuhteisiin vielä juurikaan. Niinpä siis heitin puntarin h***iin ja lakkasin miettimästä kilojani. Keskityin sen sijaan syömään WHO:n ravitsemusohjeiden mukaan, eli puoli kiloa kasviksia päivässä, korkeintaan 10% päivittäisestä kokonaisenergiasta saa koostua sokerista jne. Ajatuksena oli, että vaikken laihtuisi grammaakaan, on meidän elintavat tulevaisuudessa sillä pohjalla, että osaan ruokkia lastani oikein. (Jat iedoksi, emme ennenkään ole syöneet epätreveellisesti, se mikä ennen meni ruisleipänä, menee nyt marjoina ja kasviksina- tässä suurin ero)
Jotta oltais saatu tuo puoli kiloa kasviksia päivittäin, piti toinen lämmin ateria muuttaa salaattipohjaiseksi. Tuon sokeriohjeen mukaisesti sain syödä karkkia joka päivä
, mikä kummasti helpotti elämää, kun päivittäisen pätkiksensä saa puputtaa oikein hyvällä omallatunnolla. Nyt, kun reilu vuosi on kulunut, on vaatteet pienentyneet koosta 46/44 kokoon 38/40. Painoani en tiedä, eikä vähempää voi kiinnostaa. Kiinnostaa vain se, että saan syödä hyvin ja tuntea itseni virkeäksi ja terveeksi. Kukaan ei ole kommentoinut tätä projektiani, ja hyvä niin, sillä se on yksityisasiani. Miehen mielestä olen ihan yhtä herkku kiloineni tai ilman, joten häntäkään ei oikeasti kiinnosta paljonko painan. Hän on lähinnä helpottunut, ettei ole vuoteen tarvinnut kuunnella tuskailuani kilojen kanssa.
Koko tän sepustuksen pointti on siis se, että muistakaa myös se henkinen puoli. Käykää läpi, millaisia asioita teillä liittyy siihen, että olette ylipainoisia. Liittyykö siihen ahdistusta, häpeää, surua, tunnetta ettei kelpaa, tunnetta siitä, ettei ole hyvä? Oletteko jättäneet asioita tekemättä kun pelkäätte, että joudutte silmätikuksi, teille nauretaa kilojen vuoksi tai teitä tuomitaan kilojen vuoksi? Jos näitä ei käy läpi, laihdutus ei onnistu.
Onnea kaikille yritykseen ja haaveiluun, meillä tämä yritys lykkääntyi muuttuneen työtilanteen vuoksi- mutta kohta saadaan aloittaa!!
