Melkein sama tilanne mulla 10v sitten, tosin olin juuri ehtinyt valmistua, vähän nuorempi poikaystäväni ei.
En voi neuvoa muuta kuin että teet juuri niin kuin oikeaksi näet. Se, mitä sydämesi sanoo olevan oikein ja parasta, sen päätöksen kanssa pystyt paremmin elämään, kuin sen toisen.
Minä päätin pitää lapsen ja muutin miehen perässä toiselle paikkakunnalle. Olimme kyllä asuneet yhdessä opiskeluaikanakin, mutta hän sai juuri samana keväänä työpaikan muualta, kun raskaus tuli ilmi. Odotusaika oli todella raskas, koska emme voineet puhua koko asiasta eikä mies pystynyt sanomaan muut kuin emmätiä, ihan sama. Kävin yksin neuvolassa ja ultrissa. Ja olin jo puhunut äitini tukihenkilöksi synnytykseen. Valehtelematta en muista paljoa tuosta ajasta. Olin hirvittävän ahdistunut ja kadehdin kaikkia niitä pariskuntia, joille lapsi oli yhteinen ja toivottu. En toivoisi vastaavaa kokemusta edes pahimmalle vihamiehelleni, joka "yksin" odottaminen minulle oli. Piilottelin vauva-asiaa myös puolisoltani, koska hän selvästi oli asiasta stressaantunut, ja kestin hänen puhumattomuuskausiaan sekä muita mielenvaihteluitaan. En tiedä miten, mutta kestin. Itkin lähes joka päivä. Onnellisimpia hetkiä oli nähdä tyyppi heilumassa ultrassa
En jotenkin osannut kuitenkaan lähteäkään, vaan halusin, että isällä ja lapsella olisi mahdollisuus tutustua toisiinsa. Jossain takaraivossa ajattelin, että miehestä tulisi vielä hyvä isä, kunhan hän pääsisi paniikista yli. Fyysistä yhteiseloa jatkoimme ja minulle ikäänkuin riitti se, että mies halusi seksiä kanssani raskaudesta huolimatta.
Tilanne muuttui täysin, kun lapsivesi meni. Ensimmäistä kertaa puolisoni "heräsi" ja osoitti kiinnostusta vauvaa kohtaan. Hän tuli mukaan synnytykseen ja oli kuin myyty heti pojan synnyttyä. Hänestä tuli hyvä ja omistautunut iskä, mutta onnellista pariskuntaa (ja perhettä) meistä ei tullut enää tuon kiilan lyöneen elämänvaiheen jälkeen ikinä. Emme pystyneet koskaan käsittelemään tilanteen aiheuttamia tuntemuksia vaan jatkoimme kuin mitään ei olisi tapahtunut. Opiskelukaverit, jotka asuivat yhdessä, mutta joilla oli myös lapsi.
Itse jotenkin otin syyllisen roolin, minun vikanihan se oli, että varma päivä ei ollutkaan varma päivä. Näin mies sai minut uskomaan. Kannoin tätä raastavaa syyllisyyttä mukanani ja elin altavastaajan elämää enkä enää nähnyt, että rakkaus oli loppunut väliltämme jo ajat sitten. Lopulta kun seksikin loppui, heräsi mieskin, että suhteemme ei ollut kunnossa. Koko ajan ajattelin, että jos vain olisin parempi jotenkin, niin kaikki muuttuisi paremmaksi.
Hakeuduimme pariterapiaan 4v lapsen syntymän jälkeen huonovointisessa suhteessa kärsittyämme, ja puoli vuotta puimme asiaa. Päädyimme yhteisymmärryksessä eroon. Kävin itse vielä terapiassa puoli vuotta eron jälkeen. Suhteemme oli kuollut ja olisimme parempia vanhempia eri osoitteissa asuessamme. Eron tekeminen oli raskasta, mutta silloin vihdoin käsittelimme vaivanneet asiat. Ero itsessään oli helpotus, päädyimme vuoroviikko-systeemiin ja nykyään asumme lähekkäin. Poikamme on iso koululainen, sosiaalinen, pärjää hyvin koulussa, vähän takertuva ja herkkä ehkä välillä, mutta suurimmaksi osaksi näyttää pärjäävän elämässä aivan hyvin.
Päätös lapsen pitämisestä oli tietyllä tapaa suhteemme tuho, jos näin voi ajatella. Tai ei, tuo on väärin sanottu. Se kriisi, jota emme osanneet käsitellä, oli se tuho. Koska sitä se on. Toisaalta kun elämää elimme eteenpäin, huomasimme, että muutenkaan suhteemme ei ollut paras mahdollinen, emme olleet toisillemme niin sopivat kuin luulimme. Itse tein päätöksen sillä perusteella, että mieluummin suhteemme menee pieleen lapsen takia, kuin sen takia, että tein abortin. En ole katunut tuota päätöstä hetkeäkään. En olisi IKINÄ voinut antaa itselleni anteeksi abortin tekemistä vasten omaa tahtoani.
Nyt olen naimisissa ensimmäistä kertaa elämässäni, yhdessä miehen kanssa, jonka kanssa meillä on oikea parisuhde. Tajusin vasta myöhemmin, että sain ekan lapseni ns. fuck-buddyn kanssa, jonka kanssa nyt vaan satuimme asumaankin yhdessä, eikä suhteemme koskaan ollut sillä tasolla, mitä voi pitää aikuisena parisuhteena. Emmekä oppineet sitä yhdessä sellaiseksi rakentamaan.
Isoja asioita, joihin ei ole vastauksia. Vaikka tie on ollut kivinen, en tekisi silti toisin. Koska tein niinkuin sydän sanoi. Hyvä ystäväni päätyi toisenlaiseen ratkaisuun, eli teki silloisen poikaystävänsä kanssa abortin, ja pari vuotta myöhemmin he menivät naimisiin ja nyt heillä on puolivuotias poika. Toivottu sellainen. On todella vaikeaa arvioida, kestääkö suhteenne lapsen tai abortin aiheuttamaa kriisiä, mutta sellainen on vaan käsiteltävä. Ja elämä jatkuu, tavalla tai toisella.
Rohkeutta ja voimia elämänvaiheeseenne!
MeeJoo, nyt onnellisesti toivottua lasta odottava rv13