Yllätysraskaus eikä tietoa mitä tehdä

  • Viestiketjun aloittaja kaisa
  • Ensimmäinen viesti
kaisa
Raskausviikkoja 6. Ehkäisy pettänyt. Opiskelen, 2 vuotta vielä jäjellä. Mies opiskelee kans ja hällä olis vuosi kevään jälkeen vielä jäljellä. Asutaan eri paikkakunnilla. Välimatkaa noin 300km. Ikää parikymmentä molemmilla.

Mies kokee ettei ole valmis isäksi ja on sanonut suoraan että kokee lapsen pilaavaan elämänsä. Minä taas en haluaisi tehdä aborttia. Pelkään liikaa että katuisin sitä heti jälkeenpäin ja pitkään.

Mies sanoo että mun oikeus päättää mitä tehdä, hän on oman kantansa sanonut. On maininnut myls että mikäli lapsi pidettäis, pitäis mun muuttaa hänen luokseen. Siellä paikkakunnalla mulla ei olis muuta tukea kun hän.

Ahdistun kokoajan lisää kun mietin mitä pitäisi tehdä. Jos aborttiin päädyn, se tulisi tapahtua tälläviikolla, en halua pitkittää sitä enempää. Sikiöhän kehittyy kokoajan lisää.

Minkälaisia kokemuksia teillä on?
 
MeeJoo
Melkein sama tilanne mulla 10v sitten, tosin olin juuri ehtinyt valmistua, vähän nuorempi poikaystäväni ei.

En voi neuvoa muuta kuin että teet juuri niin kuin oikeaksi näet. Se, mitä sydämesi sanoo olevan oikein ja parasta, sen päätöksen kanssa pystyt paremmin elämään, kuin sen toisen.

Minä päätin pitää lapsen ja muutin miehen perässä toiselle paikkakunnalle. Olimme kyllä asuneet yhdessä opiskeluaikanakin, mutta hän sai juuri samana keväänä työpaikan muualta, kun raskaus tuli ilmi. Odotusaika oli todella raskas, koska emme voineet puhua koko asiasta eikä mies pystynyt sanomaan muut kuin emmätiä, ihan sama. Kävin yksin neuvolassa ja ultrissa. Ja olin jo puhunut äitini tukihenkilöksi synnytykseen. Valehtelematta en muista paljoa tuosta ajasta. Olin hirvittävän ahdistunut ja kadehdin kaikkia niitä pariskuntia, joille lapsi oli yhteinen ja toivottu. En toivoisi vastaavaa kokemusta edes pahimmalle vihamiehelleni, joka "yksin" odottaminen minulle oli. Piilottelin vauva-asiaa myös puolisoltani, koska hän selvästi oli asiasta stressaantunut, ja kestin hänen puhumattomuuskausiaan sekä muita mielenvaihteluitaan. En tiedä miten, mutta kestin. Itkin lähes joka päivä. Onnellisimpia hetkiä oli nähdä tyyppi heilumassa ultrassa :) En jotenkin osannut kuitenkaan lähteäkään, vaan halusin, että isällä ja lapsella olisi mahdollisuus tutustua toisiinsa. Jossain takaraivossa ajattelin, että miehestä tulisi vielä hyvä isä, kunhan hän pääsisi paniikista yli. Fyysistä yhteiseloa jatkoimme ja minulle ikäänkuin riitti se, että mies halusi seksiä kanssani raskaudesta huolimatta.

Tilanne muuttui täysin, kun lapsivesi meni. Ensimmäistä kertaa puolisoni "heräsi" ja osoitti kiinnostusta vauvaa kohtaan. Hän tuli mukaan synnytykseen ja oli kuin myyty heti pojan synnyttyä. Hänestä tuli hyvä ja omistautunut iskä, mutta onnellista pariskuntaa (ja perhettä) meistä ei tullut enää tuon kiilan lyöneen elämänvaiheen jälkeen ikinä. Emme pystyneet koskaan käsittelemään tilanteen aiheuttamia tuntemuksia vaan jatkoimme kuin mitään ei olisi tapahtunut. Opiskelukaverit, jotka asuivat yhdessä, mutta joilla oli myös lapsi.

Itse jotenkin otin syyllisen roolin, minun vikanihan se oli, että varma päivä ei ollutkaan varma päivä. Näin mies sai minut uskomaan. Kannoin tätä raastavaa syyllisyyttä mukanani ja elin altavastaajan elämää enkä enää nähnyt, että rakkaus oli loppunut väliltämme jo ajat sitten. Lopulta kun seksikin loppui, heräsi mieskin, että suhteemme ei ollut kunnossa. Koko ajan ajattelin, että jos vain olisin parempi jotenkin, niin kaikki muuttuisi paremmaksi.

Hakeuduimme pariterapiaan 4v lapsen syntymän jälkeen huonovointisessa suhteessa kärsittyämme, ja puoli vuotta puimme asiaa. Päädyimme yhteisymmärryksessä eroon. Kävin itse vielä terapiassa puoli vuotta eron jälkeen. Suhteemme oli kuollut ja olisimme parempia vanhempia eri osoitteissa asuessamme. Eron tekeminen oli raskasta, mutta silloin vihdoin käsittelimme vaivanneet asiat. Ero itsessään oli helpotus, päädyimme vuoroviikko-systeemiin ja nykyään asumme lähekkäin. Poikamme on iso koululainen, sosiaalinen, pärjää hyvin koulussa, vähän takertuva ja herkkä ehkä välillä, mutta suurimmaksi osaksi näyttää pärjäävän elämässä aivan hyvin.

Päätös lapsen pitämisestä oli tietyllä tapaa suhteemme tuho, jos näin voi ajatella. Tai ei, tuo on väärin sanottu. Se kriisi, jota emme osanneet käsitellä, oli se tuho. Koska sitä se on. Toisaalta kun elämää elimme eteenpäin, huomasimme, että muutenkaan suhteemme ei ollut paras mahdollinen, emme olleet toisillemme niin sopivat kuin luulimme. Itse tein päätöksen sillä perusteella, että mieluummin suhteemme menee pieleen lapsen takia, kuin sen takia, että tein abortin. En ole katunut tuota päätöstä hetkeäkään. En olisi IKINÄ voinut antaa itselleni anteeksi abortin tekemistä vasten omaa tahtoani.

Nyt olen naimisissa ensimmäistä kertaa elämässäni, yhdessä miehen kanssa, jonka kanssa meillä on oikea parisuhde. Tajusin vasta myöhemmin, että sain ekan lapseni ns. fuck-buddyn kanssa, jonka kanssa nyt vaan satuimme asumaankin yhdessä, eikä suhteemme koskaan ollut sillä tasolla, mitä voi pitää aikuisena parisuhteena. Emmekä oppineet sitä yhdessä sellaiseksi rakentamaan.

Isoja asioita, joihin ei ole vastauksia. Vaikka tie on ollut kivinen, en tekisi silti toisin. Koska tein niinkuin sydän sanoi. Hyvä ystäväni päätyi toisenlaiseen ratkaisuun, eli teki silloisen poikaystävänsä kanssa abortin, ja pari vuotta myöhemmin he menivät naimisiin ja nyt heillä on puolivuotias poika. Toivottu sellainen. On todella vaikeaa arvioida, kestääkö suhteenne lapsen tai abortin aiheuttamaa kriisiä, mutta sellainen on vaan käsiteltävä. Ja elämä jatkuu, tavalla tai toisella.

Rohkeutta ja voimia elämänvaiheeseenne!

MeeJoo, nyt onnellisesti toivottua lasta odottava rv13
 
qupeq
Itse sanoisin sinun kuuntelevan sisäistä ääntäsi.

En jaksa kuvailla omaa tilannettani sen enempää, mutta suhteeni se sai kriisiin, ja elämäntilanteeni oli vastaava kanssasi. Päädyin aborttiin lähinnä siitä syystä, etten saanut miehestä tarvitsemaani tukea, muu minulle oli kuitenkin toissijaista. En halunnut jäädä yksinhuoltajaksi.

Siitä huolimatta tunsin rakkautta lasta kohtaan, ja ajatus abortista ahdisti ja kuvotti minua. Päädyin kuitenkin siihen ratkaisuun rv11 muiden asioiden stressaavuuden takia.

Abortista toipuminen oli painajaismaisen vaikeaa, ja samalla tavalla kun mies oli pettymys raskauden alettua, oli hän yhä suurempi pettymys abortin jälkeen, kun ei sitä stressiä ja ahdistusta kyennyt käsittelemään. Suhde loppui, ja masennuin.

Siksi kehottaisin sinua puntaroimaan sitä mitä sydämessäsi tunnet, abortti on varmaan helpompi niille naisille, joilla ei ole ns tunnesidettä, tai rakkautta sikiötä kohtaan tms, heille abortin ajatuskaan ei sitten ehkä ole niin paha.

Itse kuitenkin tiesin jo ennen aborttia, että tulisin siitä kärsimään, ja niin kävikin. Järkisyyt pätee edelleen, kuten väärä mies jne, mutta kivuliasta se silti oli.

Sinun pitää vain valita kumman kanssa sinun on helpompi elää, järkiratkaisu joka päästää sinut pälkähästä rakenteellisesti, vai sydämenratkaisu joka tuntuu oikealta henkisesti, mutta rakenteellisesti ei ole paras vaihtoehto.
 
beti
Naisten ei ainakaan kannata ajatella että abortti pelastaisi suhteen, abortti pilaa suhteen kuin suhteen, ellei kyseisillä ihmisillä kummallakin ole hyviä ihmissuhdetaitoja, yhteyttä, rakkautta ja tahtoa saada tilanne toimimaan kriisin jälkeen. Sillä abortti tuo aivan varmasti jonkinasteisen kriisin. Jos taas suhde on jo muutenkin tuhoon tuomittu, eikä mies vaikuta hyvältä isältä, ei asialla ole merkitystä.

Yllätysraskauskin on kriisi, mutta lapsi on kuitenkin sitovampi ja kauniimpi asia ihmisten välillä, kuin suhteen hedelmän tappaminen. Vaikeampi suhteen on tietysti abortista, eli sikiön tuhoamisesta toipua, kuin lapsesta, mikä on lahja elämältä. Ja oli se kriisi mikä tahansa, jos puoliso on väärä, niin mikä tahansa elämänkriisi sen paljastaa. Jos taas rakkautta piisaa, ja toisen kunnioitusta, ei mikään tuhoa suhdetta (vaikka jotkin tutkimukset väittävät että 85% abortin kokeneista suhteista päätyy eroon vuoden sisällä tapahtuneesta).

Siinä sitä punnitaan paljon tällaisissa tilanteissa ihmisiä.

Tämä siis puhtaasti abortin vaikutuksesta suhteeseen, muut asiat sitten erikseen.
 
kaisa
Päätin tulla tänne kirjoittamaan miten asiat ovat menneet. En jaksanut kirjoittaa aiemmin kun asiat painoivat mieltä ja oli raastavaa koittaa muodostaa päätös mistä olisi varma. Kiitos MeeJoolle pitkästä vastauksesta, ja teille kahdelle muulle mitkä luin vasta äsken.

Mietittiin ja pohdittiin päätöstä miehen kanssa kauan. Käytiin välillä puhumassa terveydenhoitajalle ja puhuttiin muutamille omille tukihenkilöille. Miehen mielipide ei juurikaan muuttunut. Kasiviikolle mulla oli varattuna lääkäriaika, jolloin sovittiin että pitäisi olla päätettynä mitä tehdä. Edellisenä päivänä puhuttiin ja mulla oli tosi tyhjä olo, ahdisti miehen vankka kanta. Sanoin silloin että tehdään sitten abortti. Aamulla lääkärissä en kuitenkaan ollut varma. Mua itketti ajatus odottaessa sanoa abortti lääkärille. Näin ultrakuvaa ja oli jotenki tosi liikuttavaa nähdä että sieltä löytyi elämää. Sain kuvan itselleni. Koska olin epävarma, lääkäri oli sitä mieltä että varataan ensiviikolle uusi aika, jollon voin miettiä vielä viikon.

Kotiin tullessani mulle vahvistui kokoajan ajatus, että oikea ratkaisu on pitää se. Kerroin illalla miehelle ajatuksistani, joka oli pettynyt. Sanoi kuitenkin että mun valinta. Parin päivän päästä peruin lääkäriajan ja varasin äitiysneuvola-ajan. Tämän jälkeen olo oli helpottunut. Päätös tuntui sydämelle oikealta.

Tämän jälkeen mies on muuttanut ajatusmalliaan, sanoo että tavallaan se on kiva ajatus että meille on tulossa lapsi. Pelkää kuitenkin että meille tulee lapsen myötä lopulta ero. Ei toivo sitä tietenkään. Pikkuhiljaa mies on hyväksynyt ajatuksen tulevasta lapsesta paremmin. Miettii muun muassa minkälaisen auton vaihtaa meille, että mahtuu vaunut. Mietitään yhdessä mihin muutettaisiin syksylle, mikä olis fiksuinta. Vanhemmille ollaan kerrottu nyt viikon sisällä. Molempien ovat suhtautuneet hyvin, varsinkin omat on innoissaan ensimmäisestä lapsen lapsesta.

Tänään mulla oli niskaturvotus ultra, missä mies oli mukana. Kaikki vaikutti hyvältä, vauva pomppui ja heilutteli jäseniään. :) Viikkoja kasassa nyt 11+5.

Toivon vain että sikiö kasvaa ja voi hyvin eikä mitään pahaa tapahdu. Olen iloinen päätöksestä mitä tein.
 
Kristin
Onnea ihanasta päätöksestä!
Ei se maailma siihen lapsen syntymään lopu.
Hän on päättänyt tulla teille ja valinnut teidät vanhemmikseen.

Vaikka meillä on toivottu raskaus, silti mieheni sanoi nt ultrassa kun oli silloin ekaa kertaa mukana, että siinä se tilanne vasta konkretisoitui ja sydän täyttyi lämmöllä ja valtavalla onnen tunteella hänelläkin kun se sikiö siinä kuulemma vilkutti isille :)
Kyllä te tulette mainiosti pärjäämään!
Jos parisuhde kariutuu, se kariutuu joka tapauksessa oli lapsi tai ei. Siinä vasta kurja olo tulisikin jos olisit päätynyt aborttiin ja silti mies jättäisi.
Tässä kirjoitin vain omia ajatuksia enkä tuomitsisi jos olisitkin päätynyt toisenlaiseen ratkaisuun!
Onnea odotukseen <3!
 
ap.lle
Päätin tulla tänne kirjoittamaan miten asiat ovat menneet. En jaksanut kirjoittaa aiemmin kun asiat painoivat mieltä ja oli raastavaa koittaa muodostaa päätös mistä olisi varma. Kiitos MeeJoolle pitkästä vastauksesta, ja teille kahdelle muulle mitkä luin vasta äsken.

Mietittiin ja pohdittiin päätöstä miehen kanssa kauan. Käytiin välillä puhumassa terveydenhoitajalle ja puhuttiin muutamille omille tukihenkilöille. Miehen mielipide ei juurikaan muuttunut. Kasiviikolle mulla oli varattuna lääkäriaika, jolloin sovittiin että pitäisi olla päätettynä mitä tehdä. Edellisenä päivänä puhuttiin ja mulla oli tosi tyhjä olo, ahdisti miehen vankka kanta. Sanoin silloin että tehdään sitten abortti. Aamulla lääkärissä en kuitenkaan ollut varma. Mua itketti ajatus odottaessa sanoa abortti lääkärille. Näin ultrakuvaa ja oli jotenki tosi liikuttavaa nähdä että sieltä löytyi elämää. Sain kuvan itselleni. Koska olin epävarma, lääkäri oli sitä mieltä että varataan ensiviikolle uusi aika, jollon voin miettiä vielä viikon.

Kotiin tullessani mulle vahvistui kokoajan ajatus, että oikea ratkaisu on pitää se. Kerroin illalla miehelle ajatuksistani, joka oli pettynyt. Sanoi kuitenkin että mun valinta. Parin päivän päästä peruin lääkäriajan ja varasin äitiysneuvola-ajan. Tämän jälkeen olo oli helpottunut. Päätös tuntui sydämelle oikealta.

Tämän jälkeen mies on muuttanut ajatusmalliaan, sanoo että tavallaan se on kiva ajatus että meille on tulossa lapsi. Pelkää kuitenkin että meille tulee lapsen myötä lopulta ero. Ei toivo sitä tietenkään. Pikkuhiljaa mies on hyväksynyt ajatuksen tulevasta lapsesta paremmin. Miettii muun muassa minkälaisen auton vaihtaa meille, että mahtuu vaunut. Mietitään yhdessä mihin muutettaisiin syksylle, mikä olis fiksuinta. Vanhemmille ollaan kerrottu nyt viikon sisällä. Molempien ovat suhtautuneet hyvin, varsinkin omat on innoissaan ensimmäisestä lapsen lapsesta.

Tänään mulla oli niskaturvotus ultra, missä mies oli mukana. Kaikki vaikutti hyvältä, vauva pomppui ja heilutteli jäseniään. :) Viikkoja kasassa nyt 11+5.

Toivon vain että sikiö kasvaa ja voi hyvin eikä mitään pahaa tapahdu. Olen iloinen päätöksestä mitä tein.



Sydämeni pakahtui kun luin tekstisi. Tilanteeni vuosi sitten oli sama, mutta päädyin aborttiin. Lapsen mukana kuolin minä henkisesti, sekä suhteeni.

Tein siis abortin, koska miehestä ei ollut tueksi. Siinä mielessä ratkaisuni olikin täysin oikea, että ysinhuoltajaksi olisin vaikeassa tilanteessa joutunut.

Olen sataprosenttisen varma, että kiität luojaasi monta moninaista kertaa vielä, ettet aboorttiin päätynyt. Enemmän abortti tuhoaa, kuin rakas lapsi, se nyt on selvä.
 
Viimeksi muokattu:
Ennika
Kyllä sen lapsenkin kanssa monta kertaa katuu että sen iki maailmassa teki vaikka kuinka rakastaisikin välillä.
Et helppoa tietä valinnut, mutta minkäs sille naimisen vimmalle voi. Älä nyt enää pelaa ilman ehkäisyä kun se toinen tulee vielä helpommin ja onnea kaikesta huolimatta. AIna minä hiukan suren kun nuori mies menettää nuoruutensa, naisellehan se on kohtalo.
 

Yhteistyössä