Alkuperäinen kirjoittaja Huolestunut kummisetä;23312678:
Kuvaus "rakastua rakastuneisuuteen" osuu kyllä nappiin täysin. Toisaalta se taas antaa ihmisestä hyvin itsekkään kuvan, kun muilla ei ole mitään merkitystä. Kunhan vain itse nauttii "rakastumisestaan".
Tämmöisissä tapauksissa ei voi kuin olla tyytyväinen, että lapsi on jäänyt rakastavan osapuolen luokse. Tosin ystävääni en kyllä pysty kohtaamaan enää samalla tavalla..
Ehkei itsekäs ole aina täysin oikea termi, vaan itsekeskeinen. Kun ihminen on oikein kovin itsekeskeinen, se ei ymmärrä olevansa sitä itse. Saattaa jopa haluta muille hyvää, mutta oma napa täyttää koko horisontin niin tehokkaasti, ettei muita näy.
Jos joku on oikein pelokas ja itsekeskeinen, niin sen voi olla vaikea ymmärtää muiden syytöstä siksi, että koko ajan mielessä pyörii se pelätty ihminen. Mutta silloinkin minäminä-ajattelu on vallalla. Että miksi se minua noin kiusaa ei ole reilua ei ei ei ei en ole ansainnu tätä. Tai jopa, että voi hurja kun mun on paha mieli kun piti sillälailla tytär hylätä, muttakun eihän tuon tyttöystävän mustasukkaisuutta voisi mitenkään kestää. Sen sijaan että miettisi kertaakaan, mitä olen menny tekemään ja mitä kustannuksia siitä toiselle tulee ja mitä mun olisi pitänyt tehdä toimiakseni oikein ja miten olisin siinä parhaiten onnistunu.
Mutta olet Kummisetä varmaan oikeassa, että lapselle voisi tulla paljon murhetta noin häiriintyneen ihmisen varassa kasvamisesta. Ite olen kolmi-nelikymppisenä taistellu hullun tavalla hyväksyäkseni oman isäni itsekeskeisyyden. Hän on siinämäärin korkean moraalin kannattaja, että minulla sentään oli viikonloppuisä. Hänen itsekeskeisyytensä ei normaalitilanteissa juurikaan tule ilmi. Mutta kun se tulee, paljastuu että hänen lämpönsä on alleviivattua sentimentaalisuutta, eikä hänellä ole resursseja parempaan.
Minun onneni oli, että isäni tunnevamma ei ole niin syvä, että hän olisi ollut täysin kylmä pienelle muuten kuin suuttuessaan. Mutta esimurrosikäni oli hänelle jo liikaa. Suhteemme positiivinen puoli on semmoinen, missä minä edelleen esitän alta kymmenvuotiasta, ja jätän sen pettyneen puolen silloisesta pikkutytöstä piiloon. Ehkä rakentavampi vaihtoehto on sitten se, että leikin hänelle äitiä ja erittäin varovaista terapeuttia (ei edistysvaatimuksia, lähes pelkkää tukemista).
Vieläkin joudun opettelemaan, miten suututaan heittäytymättä hylkääväksi tai masentuneeksi. Vasta oma lapsi on pakottanut onnistumaan. Alan jo useammin onnistua kuin epäonnistua.
Muistan miten rankkaa oli, kun iso mies raivosi nenänpielet valkeina ja täynnä halveksuntaa ja pyhää vihaa, jos tein mitään tyhmää. Hänen sisarensa ihmettelee yhä miksi olin niin helppo lapsi ettei minua tarvinnut edes komentaa. Ehkä isäni raivo selittää osan vaikkei hän sentään lyönyt - äidiltä taas opin varovaisuutta senkin edestä, hän kun löi lämpimikseen muuten vain ärtyessään.
Joten ehkä kummitytölläsi on hyvinkin toivoa, koska minustakin tuli suht koht ihminen, vaikka molemmissa vanhemmissa oli vikaa. Eli niin paljon sun ei tarvitse huolestua, että menettäisit uskosi lapsen tulevaisuuteen. Sillä se on se tärkein lahja jonka lapsi voi saada: nähdä läheisten silmistä, että he suhtautuvat luottavaisesti lapsen pärjäämiseen.
Ja sinä voit tehdä paljon helpottaaksesi kummilapsesi kulkua (kunhan et ala säälistä hemmotella pilalle). Vaikutat myös ihmiseltä joka kykenee siihen!
