Yrittääkö vai ei? Opiskelut kesken yms.

Ap, monilla parikymppisillä on vauvakuume nimenomaan elämäntilanteessa, jossa elämällä ei ole suuntaa, ja tulevaisuus mietityttää. Alitajuisesti lapsen saaminen tuntuu mielekkäältä ja turvalliselta ajatukselta, jos ei oikein ole löytänyt paikkaansa maailmassa. Kun sitten pääsee opiskelemana alaa, jota rakastaa, ja päivät täyttyy kiinnostavasta ja ihanasta tekemisestä, vauvakuume häviää. Näin on käynyt minulle ja kavereilleni - ja vauvakuume on tullut takaisin sitten taas uudestaan vastaavassa elämäntilanteessa, esimerkiksi työttömänä.

Suosittelen että katsot ensin, onko tuo oikeasti vauvakuumetta. Mieti elämään niitä asioita, joita rakastat, lähtekää ulkomaille (kai mies voi lähteä vaihtoon ja sinä mukaan?), seikkailkaa, harrastakaa...pääasia, että joka päivälle on jotain odotettavaa ja kivaakin tekemistä. Jos vauvakuume vaivaa nonstoppina viellä silloinkin, kun olet lähdössä ensimmäistä päivää opiskelemaan sinulle rakasta alaa, kun tapaat uusia ihmisiä tai seisot reppu selässä vieraan maan lentokentällä valmiina seikkailuihin, niin kyllä se sitten on vauvakuumetta. Muuten se voi olla vaan eräänlainen elämänkriisi, kun ei oikein tiedä, mitä elämällään tekisi.

Suosittelen kyllä hankkimaan jonkinlaisen taloudellisen turvan pohjalle ennen lapsen syntymään. Käy vaikka kansanopiston vuoden kestävä, ammattiin valmentava linja (kallista, mutta varmasti pääset sisälle) niin sinulla on jotain takataskussa tulevaisuuden varalle. Yhteiskunta on rakennettu niin, että kun ammatti on plakkarissa, on kaikki paljon helpompaa, sosiaaliturva parempi ja mahollisuuksia enemmän.

 

Aiemmin kirjoitin tarinaani, jossa puolisoni väläytteli vihreää valoa lapsijutuille. Hänellä siis vakituinen työ (ollut jo 8 v, ikää 27v), minä nyt valmistun ammattiin (23v).

Nyt on eri ääni kellossa miehellä. Hänen mielestään minun pitäisikin saada vakituinen työ, jotta voitaisiin edes puhua lapsen "tekemisestä". Sen lisäksi meillä pitäisi olla rahaa vielä säästössä.

Kaiken kukkuraksi hän sanoi minulle, että vaarana on et jos nyt jäisin vuoden sisälläkin äitiyslomalle, minusta voisi tulla laiska työnhaun suhteen kun olisin ulkomaailmasta erillään vauvan kanssa.

Arvatkaa olenko hämilläni ja samalla vihainen? Hän on kuulema nyt miettinyt ihan järjen kanssa tätä asiaa ja tähän loppupäätelmään siis tullut.

Minä heitin viimeiseksi kysymykseksi sen, että milloinka on tarpeeksi valmista lapselle? Naisen. vastavalmistuneen, on todella vaikea saada ainakin meillä päin vakituista työsuhdetta, joten voi olla, että sitä päivää odotellessa minulla voisi ikää hyvinkin olla yli 30 v. Minä taas en halua odottaa niin pitkään.

Yrittääkö miehet oikeasti kaikkensa estääkseen tekosyillä lapsen saamisen? Minusta ainakin nyt tuntuu siltä. Olen ollut pari päivää todella vihainen hänelle. Hänen mielestään lapsia voisi tehdä sitten 40 vuotiaana, kuten hänen setänsä oli ollut ensimmäisen oman lapsensa saatuaan.

Kiva, minä jo luulin että tässä todella voisi puhua perheen perustamisesta. Kyllä vihastuttaa, kun ruvetaan tuollaisia ehtoja luettelemaan lasten saamisen suhteen.

Arvatkaa tekiskö mieli jättää pillerit pois ja sanoa miehelle, et hommaa ite ehkäisy, jos et halua lapsia. Ja kortsu ei mulle käy.

 

Arvatkaa tekiskö mieli jättää pillerit pois ja sanoa miehelle, et hommaa ite ehkäisy, jos et halua lapsia. Ja kortsu ei mulle käy.

Ymmärrän turhautumisen, mutta tällä et tee kenellekään muulle kuin itsellesi haittaa. Miehillä kun nuo ehkäisyvaihtoehdot ovat vähän vähissä, ne rajottuu aika pitkälle kondomiin tai sterilisaatioon. Tuosta voit laskea mitä jää jäljelle jos kortsun poistaa vaihtoehdoista..

Miehen sterilisaation käsittääkseni voi purkaa. Mutta tässä tapauksessa se olisi aika pitkälle miehen päätös milloin hän sen menee tekemään. Jokainen kun saa päättää omasta kehostaan.

Joten ei kannata tuo. Yritä hillitä mielesi kuitenkin.

 

Minulla parikymppisellä opiskelijatytöllä on vaavikuumetta myös...

Olen samaa mieltä Maij_U:n kanssa siitä että joku elämän "suunta" on hyvä olla.
Tai itselleni se ainakin tuo turvallisemman ja selkeämmän olon, voin selkeämmin nähdä mitä elämältä haluan.

Olen päässyt opiskelemaan alaa jota rakastan ja päiväni ovat täynnä mielenkiintoista tekemistä. Vauvakuume kuumottaa kuitenkin päätäni!

Haluan matkustella ja nähdä maailmaa ja kokea paljon elämässäni. Haluan lähteä vaihtoon ulkomaille, reilata, olla vapaa!
Toisaalta, oma lapsi tuntuu tärkeimmältä mitä voi olla. Tuntuu tuskaiselta "siirtää" lasten hankintaa (tai siis hankinnan yritystä) myöhemmäksi.
Kamalan suunnitelmallista!
En tahdo elää elämääni laskelmoivasti ja yrittää suunnitella sitä liiaksi...

Koitan kuitenkin sietää vauvakuumettani ja perhehaaveita vielä muutaman vuoden, valmistumiseeni saakka.
(Sitä ennen ehdin vaikka käydä siellä vaihdossa... )

Sitten saa vaavi tulla jo on tullakseen!
Elämä varmasti muuttuu vauvan myötä mutta eihän se siihen lopu.
Ja kun vaavi hieman varttuu, lähtee hän mukaan reissuun ! :b

 

Samaa mieltä Maij_U:n kanssa.

Eräs ystäväni meni 20-vuotiaana naimisiin. Vaimo painosti lapsen tekoon, kun koulunkäynti ei tytölle maistunut, oli mielummin kotona. Meni joku vuosi, mies rakensi talon ja tekivät toisenkin lapsen. Mies teki töissä pitkää päivää maksaakseen asuntolainaa ja että vaimo saisi keskittyä perheen hoitoon. Sitten vaimo kyllästyi kotihengettären rooliin ja lähti yökerhoihin etsimän jännitystä, hillui läpinäkyvissä teinivatteissa kerjämässä miesten huomiota, otti lopulta eron. Ystäväni jäi kahden lapsen yksinhuoltajaisäksi ennen kuin täytti 30. Ex-vaimolla (nyt 30+) on useita entisiä avomiehiä, joilla maksattanut itselleen autoja ja yhteisiä ok-taloja. Hänellä ei ole peruskoulun jälkeen mitään koulutusta, eli työllistyminen muualle kuin paskaduuneihin on vähän niin ja näin. On tehnyt itsestään täysin riippuvaisen noista miespuolisista elättäjistä. Leikkii yhden kanssa kotista vuoden, korkeintaan kaksi ja vaihtaa taas uuteen, surullinen tapaus.


En missään tapauksessa tarkoita, etä ap:lle voisi käydä näin, mutta kannattaa miettiä mitä oikeasti haluaa. Onko se vauvakuume todellinen tunne vai vain hätäratkaisu, kun opinnot ei napaa eikä oikein työelämäkään.

 

Maij_U, kiitos vastauksestasi. Tuossa saattaa hyvinkin olla järkeä. Nimittäin tämän viimeisen vuoden ajan on tuntunut aika turhalta ja päämäärättömältä tämä elämä (no kuulostaapa masentavalta. Tarkoitan siis, että kun en tiedä yhtään, mitä tuleman pitää opiskelujen yms. suhteen). Joo-o. Ruvetaas nyt oikein pohtimaan tämän vauvakuumeen perimmäistä tarkoitusta... Mutta kyllä, olen viimeisen vuoden tehnyt täysin turhauttavia ja epäkiinnostavia töitä, kai se on tuntunut sitten vähän siltä, ettei tämä vie yhtään mihinkään. Haluan kyllä matkustaa ja nähdä maailmaa ennen perheen perustamista ja olla vapaa, kuten bibikin tuossa edellä ehti mainita.

Joo, niin sen on oltava. Toivotaan, että kaikkoaa tämä vauvakuume, kun pääsen opiskelemaan.

 

Hei, voittehan te ryhtyä lapsen tekoon silloin kun olet löytänyt sen oikealta tuntuvan opiskelupaikan ja iso osa opinoista on jo kasassa. Lasten teko esimerkiksi yliopisto-opintojen aikana ei ole yhtään hullumpi idea (kunhan et päästä opiskelumotivaatiota lopahtamaan. Juuri siksi sen opiskelupaikan ja -alan pitää olla sinulle todella tärkeä, jopa rakas).

Ainakin ylipisto-opiskelijaelämä luentoineen ja tentteineen joustaa paljon paremmin lapsiperheen menojen mukaan kuin työelämä.

 

varoittava esimerkki, juuri tuota olen itsekin pohtinut, että mitäs jos opintojen lomassa.

Olen yliopisto-opintojeni kuluessa hieman yllättynytkin, kuinka moni ryhtyykin lapsen tekoon kesken opintojen.

Tarkemmin ajatellen, nyt juuri olisi "joustava aikataulu" sille.
Opiskelualani on minulle rakas, enkä muuta alaa osaisi itselleni kuvitellakkaan, tämä on suorastaan kutsumus.

Se siinä vähän pelottaakin; entä jos en pääse takaisin kärryille äitiysloman jälkeen?
Tai, noh, varmasti pääsisin, palo olisi kova, mutta olisiko se kaksinverroin vaikeampaa?
Vertaistuki olisi tuolloin kullanarvoista.

Toinen mietityttävä asia on rahallinen tilanteemme avopuolisoni kanssa:
kumpikin opiskelee ainakin seuraavat kolme vuotta.

Toisaalta, sitten kun sitä rahaa on, myös vaatimukset kasvavat... luulen ma.
Opiskelija on tottunut pärjäämään vähällä ja pihistelemään kaikesta.

 

Piti tuohon kaikkeen lisätä, että itse en kuitenkaan ajattele näin, että mies elättäisi minut ja lapsen. Tiedostan oikein hyvin, että minun tulee opiskella. En kuitenkaan ole mikään innokas opiskelija, mutta on minullakin tietyt kiinnostuksen alueet, joihin haluan panostaa. Mutta olen myös ajatellut, että mahdollisesti lapsi kävisi kesken opiskeluiden, eikä siinä olisi ongelmaa. Ja myöskään tuohon "aina jotenkin pärjää", en tarkoittanut, että en olisi itse ajatellut asiaa pidemmälle. Tottakai säästöjä kerätään ja tallennetaan pahanpäivän varalle yms. Mutta minulla ei ole koskaan ollut mitään matkailukuumetta, niin kuin edellisillä nähtävästi. En ole kiinnostunut lähtemään vaihtoon, tai matkustamaan. Minulla ei myöskään ole tämä vaihe, koska vauvakuumetta on jatkunut ainakin kolmisen vuotta, mutta kuitenkin nähtävästi järki on mukana, ettei heti vauvakuumeen synnyttyä ole ryhdytty hommiin. Mutta en enää kohta näe asialle mitään estettä, iän, opiskelun, yhdessä asumisen, töiden ja muiden puolesta.

 

Eipä ole vauvakuume mihinkään kadonnut vieläkään ja tälläkin sivustolla pyörin päivittäin. Ja onnistuin kehittelemään itselleni loistavan valeraskaudenkin tuossa siinä toivossa, että ehkäisy olisi pettänyt. Huoh.

 

Kannattaa huomata sekin, että raskaaksi ei välttämättä tule ihan noin vain.

 

Lumikukka, niimpä niin. Se on tiedostettu kyllä. Harmi kun tuo mies on tuollainen jäärä...

 

Itsellä oli ensimmäinen vauvakuume, kun olin n.20vuotias, se meni ohi itsestään parin kuukauden jälkeen. Seuraava, paljon voimakkaampi vauvakuume oli, kun olin n. 23vuotias. Sekin meni ohi muutamassa kuukaudessa. Nyt "kärsin" kolmatta kuumettani ja olen 28vuotias. Alkaiskohan kohta olla aika toimiin, vai vieläkö odottelisin tän ohi menemistä

 

Onpas mielenkiintoinen ja itseänikin koskettava keskustelu! Meillä tilanne on tämä: minä 23 v, syksyllä toisen vuoden yliopisto-opiskelija ja mies 25 v. aloittaa syksyllä ensimmäisen vuoden myöskin yliopistolla. Yhdessä ollaan oltu jo kohta kuusi vuotta ja naimisissakin vuoden päivät. Pitkällisen kädenväännön jälkeen sain miehen vihdoin suostumaan yritykseen. (Takana on nyt kolmisen kuukautta ilman ehkäisyä, eikä mitään ole tapahtunut..)

Helppoahan tämä ei ole. Joka päivä miettii, että onko tässä mitään järkeä. Vauvakuumekin "aaltoilee", milloin on todella paha kuume ja milloin aivan evvk.

Itse en halunnut odottaa opiskeluiden loppusuoralle saatikka ensimmäistä vakityötä, siihenhän menisi iäisyys! Nainen + ura + perhe = aivan mahdoton yhtälö tässä yhteiskunnassa, oli elämäntilanne mikä tahansa. Itse koen perheen perustamisen ensisijaisen tärkeäksi, vasta sitten tulee se ura. Eipä olisi siitä urasta mitään iloa sitten vuosien päästä, kun huomaisikin, ettei niitä lapsia voi enää saadakaan.

Jonkin verran olen ehtinyt jo "maailmaa" nähdä tässä ennen opiskeluja. Tunnen olevani aivan "eri viivalla" kuin juuri lukiosta yliopistoon tulleet. Toivotan tsemppiä kaikille samojen asioiden kanssa painiville! Saa nähdä miten elämä kuljettaa..

 

Mies tuossa nukkuu päiväunia ja kovasti yritin ujuttaa hänen uniseen mieleensä tätä vauvakuumetta. Hoin, että "haluat lapsia nyt etkä vasta vuosien päästä". Nyt vain odottelen, että mokoma heräisi, jotta selviäisi, toimiko konstini

Mies kyllä sanoi tuossa aiemmin, kun taas kerran (miljoonatta kertaa) virittelin keskustelua tästä asiasta, että ainoa este lapsen hankinnalle on raha. Sanoi, että jos voitettaisiin lotossa, niin pistettäisiin heti vaikka kolmoset alulle. Kai se on sitten ryhdyttävä lottoamaan... Suurempi todennäköisyys voittaa muutama miljoona lotossa kuin kääntää tuon ukkelin pää.

 

Jos oikeasti raha on ainoa este, niin tehkää ihmeessä tarkat laskelmat taloudellisesta tilanteestanne sekä tuloista ja menoista jos saisitte lapsen! Jos sen jälkeen selviää mustaa valkoisella ettei talous todellakaan kestä lasta, niin projektin voi laittaa hyllylle hetkeksi.

Ei lasta varten tarvitse olla vakiotyötä, rivaripätkää ja kahta autoa, vähemmälläkin pärjää jos osaa tinkiä. Tietenkin on oltava valmis tekemään muutakin kuin sitä unelmatyötä, asumaan halvassa kämpässä eikä aina ostaa kaikkea uutena - kaikki eivät halua toimia niin.

Meillä (kaksi lasta opiskeluaikana) mies on koko ajan ollut sivutoimisesti töissä opintojen ohessa ja kumpikin ehti tehdä jonkin verran töitä ennen lapsia joten oli jokunen seteli sukanvarressa pahan päivän varalle. Kädestä suuhun-tilanteessa en olisi uskaltanut hankkia lapsia ikävien yllätysten takia, eli jos lapsi olisikin sairas tai itselle tapahtuisi jotain.

Sen sijaan että lottoaisitte, niin tehkää töitä minkä opinnoiltanne kerkiätte ja pistäkää säästöön, JOS mieskin on henkisesti mukana projektissa.

 

Aurora Vee, hyvä idea. Mulla itselläni vain ei ole oikeastaan kovinkaan kummoista käsitystä siitä, paljonko lapsen elättäminen maksaa. Onko kukaan koskaan laskenut lapseen meneviä kuluja per kuukausi/vuosi tms? Tietysti yksilökohtaista, mutta jonkinlaista suuntaa olisi mukava saada.

 

Lapseen menevä raha todellakin vaihtelee erittäin paljon. Laskelmissa on paljon hommaa, mutta se kannattaa tehdä. Miettikää esimerkiksi näitä:

- ostatteko vaatteet uutena vai käytettyinä, onko teillä kavereita joilta lainata? Vauvan vaatteita voi saada halvalla kirppareilta ja nettihuutokaupoista (tosin niissäkin on käytettävä järkeä)

- voitteko pyytää sukulaisilta ja ystäviltä lahjaksi tarpeellisia tavaroita jos/kun saatte lapsen? (meillä esim. kysyvät toivommeko jotain erityistä)

- sama juttu esim. sängyn, rattaiden, turvaistuinten, hoitopöydän, ammeen, syöttötuolin jne kanssa: onko teillä mahdollisuutta ostaa käytettyinä (tosin turvaistuimien on parempi olla uusia tai luotettavalta taholta) tai lainata tuttavilta? Kaikkea ei tarvitse ostaa heti, vaan vasta tarpeen mukaan (esim. sitteri, kantoliina, hoitopöytä)

- käytättekö kertis- vai kestovaippoja? Kestot tulevat yleensä halvemmiksi (varsinkin jos käytetyt kelpaavat ja osaa itse ommella), mutta niissä on oma työnsä. Vaipat ovat yllättävän suuri ja pitkäaikainen kulu. Pikkuvauvalla kertavaippoja kuluu 7-15 kpl/pvä, isommalle riittää 4-6/pvä (perhekohtaista tämäkin).

- laskekaa mahdolliset korvikekulut (n. 2-2,5€/pvä jos vauva on kokonaan korvikkeella), muistakaa että erikoiskorvikkeet allergikoille ovat todella kalliita. Tämä kulu saattaa jäädä pois kokonaan. Ekana vuotena vauvan ruokaan ei mene paljoa rahaa jos hän ei ole allerginen.

- laskekaa vanhempainrahanne (minimi vai tulosidonnainen? kts Kelan sivut), hoitotukisumman (joillain kunnilla on kuntalisä), lapsilisä 100e. Miettikää myös isän mahdollisuutta jäädä vanhempainvapaalle, jos hänen tulonsa ovat korkeammat.

- äitiysavustuspakkauksessa on paljon vaatteita ja pikkutarvikkeita

- tarviiko teidän vaihtaa autoa tai asuntoa lapsen takia?

- lapselle sairausvakuutus!

- onhan teillä suunnitelma B ja C pahan päivän varalle, esim. säästöjä, opintolainan mahdollisuus, anteliaat isovanhemmat?

 

Tilliäinen, ymmärrän oikein hyvin nuo sinun tunteesi. Olenhan itsekin näillä sivustoilla aika monta vuotta käynyt lueskelemassa ennen raskautta, ja myös minulla oli "valeraskaus" ( ei menkkoja kahteen kuukauteen, aamupahoinvointia ja muita raskausoireita.)

Nyt, kun olen tässä lähes viimeisilläni raskaana, olen kuitenkin tosi iloinen, että odotettiin. Vauvakuumeeni oli tosi erilaista silloin, kun sen tarkoitus oli tuoda elämään mielekyyttä ja viedä pois turhauttavasta elämäntilanteesta, kuin silloin, kun elämäni oli jo muutenkin mallillaan ja mielenkiintoista. Siinä oli silloin ennen optimistinen "kyllä kaikki varmasti järjestyy" -lataus, ja haaveilin oman lapsen naurusta sekä kaikesta siitä kivasta, mitä saisin touhuta päivät, vastineeksi sille tylsälle arjelle, mitä elin.Ajatus lapsesta oli varauksettoman myönteinen, enkä edes ajatellut pelkoja enkä voimakkaita luopumisen ja surun tunteita, mitä raskauteen myös liittyy. Ennen vauva ois ollut uudenlaisen, jännittävän mutta silti turvallisen elämän alku, nyt siihenkin suhtautui eri tavalla.

Nyt asiat on järjestetty lasta varten, niiden ei tarvitse järjestyä Kaikki se, mitä me voimme hänen hyväkseen tehdä, on valmiina, loppu on kohtalon käsissä. Mies on kypsynyt isyyteen kun sai rauhassa miettiä asioita (pari vuotta siihen meni, tiedetiin molemmat että hän lapsia haluaa, ja tuo pari vuotta oli aikaa toteuttaa omia unelmia ja miettiä, mitä muuta elämältä haluaa), ja odottaa innolla että pääsee näkemään pienen tyttärensä. Ja joo, onhan totta, että lapsi ei juuri muuta tarvitse, kuin rakkautta ja ruokaa (tiedän että kohta joku näin sanoo..). Kyse onkin siitä, että minä tulevana äitinä, ja mieheni tulevana isänä koettiin tarvitsevamme asioita turvaamaan tämä uusi elämäntilanne, ja niiden rakentaminen kesti sen minkä kesti.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että meidän yhteiskuntarakenne on vääristynyt, kun niin moni nainen joutuu odottamaan äidiksi tuloa, vaikka olisi aiemminkin valmis. Jos minulta kysyttäisiin, pitäisi vanhemmuuteen voida yhdistää paljon paremmin opiskelut ja työelämä, sekä miehen että naisen.(Vaikka en siis ajattele, että minun olisi pitänyt saada aiemmin lapsia - nyt on täydellisen hyvä aika.)

 

Löysin tämän tuolta jostain kilometrien päästä ja päätin sitten nostella, kun huomasin toisen ketjun, jossa aloittaja pohti samoja asioita, kuin minä tässä. Pääsin opiskelemaan, mutta ala ei tunnu omalta, syksyllä aionkin kokeilla jotain ihan muuta, mutta yliopistolinjalla edelleen. Vauvakuume on tässä kesäriennoissa taas nostellut päätään, jotenkin onnistuin sen karkoittamaan viime syksynä opiskelujen myötä, mutta nyt se on palannut entistä kauheampana.

Kovaa kuumeilua siis. Parannuskeinoa ei mies vielä suostu tarjoamaan, mutta ei ole täysin ehdotonkaan asian suhteen. Katsellaan olisi mukava saada juttuseuraa, jos löytyy samaisen asian kanssa kamppailevia. Kuumeilu kuitenkin vie niin ison osan ajatuksistani, että on mukava päästä purkamaan niitä johonkin.

 

No joo, hieman silmäilin ketjua, ja pakko sanoa et ei se elämäntilanne välttämättä ole koskaan ihan vakaa, rahallisesti tai muutenkaan, että en nyt tiedä onko se niin kauheeta tehdä lapsia vaikka opiskelut on kesken. Enemmän just vaikuttaa tai siis tärkeämpää se miltä tuntuu, jos kumpikin tykkäis et tulis lapsi nyt niin sitten se tehdään (niin siis niitä ei tehdä vaan saadaan) ja opiskeluja voi jatkaa myöhemmin. Itse ainakin pyöriskelin niin kauan vauvakuumeen kourissa että siksi suosittelen että teet niinkuin parhaalta tuntuu, ei vauvoja tehdä koskaan järkipohjalta!

 

Eihän elämä ole koskaan tavallaan "valmis", mut jotain peruspalikoita on hyvä olla kunnossa ennen lasta. Meillä tilanne, että mies opiskelee ja minä olen kotona, enkä jaksaisi todellakaan opiskella tässä samalla. Tai en siis pystyiskään, koska kotona sitä ei voi tehdä (kun lapsi pyörii jaloissa), enkä raaskisi koulupäivän päälle jäädä vielä koululle lukemaan kuten mieheni, koska silloin en näkisi lastani kuin pari tuntia päivässä. Vaikka se jotenkin onnistuisikin, kokisin että tämä pikkulapsi-aika menisi tavallaan hukkaan, ja stressaisin tosi paljon siitä, että joko opinnot ei etenis tai sitten en ole riittävästi lapsen kanssa. Opiskelujen työmäärä helposti aliarvioidaan, ja ne seuraa kotiinkin. Aina on riittämtätön tunne, kun pitäis lukeakin ja samalla olla läsnä perheelle vapaa-ajalla.

Ehkä jollakulla onnistuis tämäkin, mutta mulla ei! Mahtavaa, kun voi vain keskittyä lapsen kanssa touhuamiseen, kavereiden tapaamiseen, kaikkeen siihen mihin kotona olo antaa etuoikeuden.

 

nim:ltä perhe ensin...
Saattaa olla että täälläkin sanotaan, että en ole perehtynyt asiaan, enkä tajua että se on vaativaa, enkä ole valmis. Mutta missä sitäkin määritellään? Olen tosissaan paljon pohtinut, keskustellut ja lukenut asiasta ja varsinkin nuorista äideistä. Kyselly tuttavapiiristä jossa on nuoria äitejä 17-21v. ja hyvin hekin ovat pärjänneet. Asennekysymys ja siitä mistä on valmis luopumaan. Toiset sanovat, että elämäni menee pilalle, en voi bilettää: "Nauti kun olet vielä nuori". Tietysti, kuitenkin tuollaisetki asiat ovat järjestelykysymys, mutta minua ei rehellisesti sanottuna enää kiinnosta. Elin sen "villin" elämänvaiheen sillon kun täytin 18v. Tiedän olevani perhekeskenen ihminen, ja olen mielummin kotoisalla kuin lähden joka viikonloppu, tai edes kerran kuussa mihinkään ulos. Kavereiden kanssa voin olla, mutta mielummin rauhallista koti-iltaa.


olen asiassa ihan samaa mieltä koska tietää onko valmis vai onko koskaan?!??! itse olen 20.v ja mieheni 24.v eikä baareissa käyminen ole kumpaakaa pitkää aikaa kiinnostanut. nuoruuden hömpötykset ollaan kumpikin ehditty tehdä ja villeimmät ajat vietetty ja asetettu aloilleen.

vauva kuume iski ensin minuun ja kun aloin puhumaan miehelleni asiasta alettiin yhdessä miettimään asiaa kunnolla. ja loputulos on että lopetan pillerit seuraavan kiekon jälkeen ja katotaan miten käy. itselläni ei ole ammattia eikä oikeastaan edes kunnon töitä. kouluun olen hakenut mutta en päässyt. laskelmia rahan suhteen ollaan tehty ja huomattu että kyllä sitä pärjää.

jos on kummatkin lapsen toivossa ja rahallisestikin pärjää niin miksi pitää odottaa kun ei kuitenkaa ihan lapsia olla... nuoria kuitenkin... niinku suurin osa nyky ajan vanhemmista. sen tiedän että kun paksuksi pamahdan niin kumpienkin vanhempien ensi reaktio on että ei kai nyt vielä. mutta läheisten kokemuksesta ketkä ovat saaneet nuorena lapsia niin kylllä ne tulevat iso vahemmat leppyy ja rakastaa lapsen lapsiaan ihan yhtä paljon kun ne olisi myöhemminkin tehty. ja jotkut ollut jopa vielä todella innoissaan, kun se alku järkytys on mennyt ohi.

 

Minua tietyllä tapaa ihmetyttää ja ärsyttääkin nämä "nuorisoperheet", jotka eivät keksi muuta tekemistä elämälleen kuin lisääntyä (ks. edellisen kirjoituksesta lause "itselläni ei ole ammattia eikä oikeastaan edes kunnon töitä. kouluun olen hakenut mutta en päässyt.")

Kuvitellaan, että lastenhankinta on ratkaisu elämän tyhjyyteen. Yleistäen nämä "nuorisoperheet" asuvat edelleen kotipaikkakunnallaan ja käytännössä turvautuvat omiin vanhempiinsa ja sukuilaisiin, joilla maksatetaan lapsista koituvat menot. Osalla jossain vaiheessa lyhyeksi jäänyt nuoruus rupeaa taas kiinnostamaan ja lapset tyrkätään isovanhemmille hoitoon.

Arvostan pariskuntia, jotka pitävät lastenhankinnassa järjen mukanaan ja ryhtyvät siihen sitten, kun itse ovat tarpeeksi kypsiä, aikuisia ja taloudellisesti itsenäisiä.