Suhteeni mielenterveysongelmaiseen mieheen ( Piiiitkä vuodatus)

["aapee"]

Olen kirjoitellut täällä ennenkin, ehkä olen muotoillut asian eri lailla ja ihmiset ovat saaneet erilaisen kuvan meidän silloisesta suhteesta.

Haluan kuulla mielipiteitä, jotka jaksavat lukea pitkän tekstini. Neuvoa miten minun olisi helpoin jatkaa, varsinkin niillä joilla on kokemusta. Helppo on tietysti jossitella ja tulevaisuudesta ei tiedä mutta asiallinen mielipide ulkopuoliselta on paikallaan.

Mies oli 18 ja minä 21 kun tutustuimme netissä. Välimatkaa meillä oli 300km. Miehellä oli silloin suuria ulkonäköongelmia ja kyseli koko ajan kelpaako sun muuta. Emme kumpikaan olleet seurustelleet ennen.

Tapasimme, tutustuimme ja pian rakastuimme. Oli hienoja suunnitelmia tulevaisuuden suhteen. Tuntui että nyt oli löytänyt ihmisen elämään jolla on samanlaiset unelmat kuin itsellään. Välimatka rasitti suhdetta ja päätin muuttaa hänen kanssa yhteen 5 kk seurustelin jälkeen. Mies muutti vanhempiensa nurkista ja minä siskon luonta. Kaikki oli uutta ja jännää. Olimme paljon yhdessä. Kävimme kumpikin koulua. Tietty jotain riitoja tuli mutta ei mitään suuria.

Käännekohta tuli kun isäni oman käden kautta päätti päivänsä. Olimme kerinneet miehen kanssa seurustella vajaan vuoden. Masennuin. Ihannoin tavallaan miten isä pääsi helpolla sun muuta. Puhuin paljon kuolemasta ja mieleni oli synkkä. Kävin psykiatrilla mutta siitä ei ollut apua. Kuitenkin aloin pikkuhiljaa selvitä isän erosta ja tajusin että ei tässä kukaan ole ikuisuuksia että pitää arvostaa sitä mitä on. Puhuimme miehen kanssa lapsen hankinnasta ja molemmat sitä halusi. Rupesimme yrittämään. Pian menimme kihloihin kun seurustelua oli vuosi takana.

Olimme onnnellisia ja elämä oli mallillaan.. tai ainakin luulin niin. Mies rakasti ja välitti ja oli läheinen. Nelisen kuukautta isän kuolemasta tein testin ja olin raskaana. Kerroin siitä miehelle. Hän rupesi itkemään ja sanoi että on pettänyt mua toisen naisen kanssa ( Tämä tyttö oli 15 vuotias) Mies jätti tämän nopeasti. Sanoi että hän mielisteli ja oli täysin johdateltavissa tämän tytön puolelta. Hän halusi olla perhe.

Jatkoimme elämää. Miehellä tuli alkoholi kuvioihin. Meni lenkille ja tuli kaatokännissä takaisin. En tiedä miten voisin auttaa. Tuli kännissä hakemaan mua koulustakin autolla. Käännekohta tuli puolentoista vuoden seurustelun jälkeen. Hän jakoi lehtia ja oli lähtenyt kännissä ajamaan ja mutkassa auto meni katolleen. Hän menetti korttinsa. Hän muutti takaisin vanhempiensa luokse ja minä jäin yksinään yhteiseen kotiimme. Paikkakunnalle jossa en oikein tuntenut ketään. Ystävät ja sukulaiset olivat usean sadan kilometrin päässä. Eron syy oli kun mies sanoi että ei osaa seurustella.

Erosimme ja olimme erillämme jonkin aikaa. Olimme kaukaisia. Hän lähtisi pian armeijaan. Ennen armeijaa ja armeija olon aikaan lähennyimme. Hän kävi juomassa viikonloppuisin armeijakavereitten kanssa mutta tunsi yleensä morkkista ja rakasti mua paljon ja sanoi että lapsi antaa hänelle elämäänsä tarkoituksen. Uskoin että lapsi muuttaisi häntä, tajuaisi mitä lapsi merkitsee. Vaikka kun kuuli että olin raskaana toivoi että tekisin abortin mutta se pian kuitenkin unohtui..

Lapsi sitten syntyi. Terve poika. Miehellä oli armeija loppupuolella ja hankki oman pikku yksiönsä. Pian lapsen syntymän jälkeen hänellä oli taas suhde jonkun toisen kanssa. Seksisuhde. Valehteli naiselle että olen miehen kanssa etäinen sun muuta. Kun sain tietää niin tämäkin nainen unohtui nopeasti. Olimme hänelle ne tärkeimmät. Ehkä voisimme olla perhe taas, näin hän mietti.

on-off leikkiä päivästä toiseen. Me tavallaan seurustelimme, mutta mies ei osannut seurustella ja emme siis olleet pariskunta.

En tiedä miten selvisin tuosta vuodesta. Se oli rankkaa.

Nyt on tämä vuosi lopuillaan. mies on sekoillut enemmän ja vähemmän. Menettänyt korttinsa uudestaan. Välillä ei nää lastaan moneen viikkoon kun häntä masentaa. Hän on käyttänyt henkistä väkivaltaa.

Käännekohta tapahtui elokuussa. Ehkäisystä huolimatta olen hänelle raskaana. Hän ei halunnut viettää kanssamme aikaa mutta tiesin että sillä välin hän puol tuntemattomia pyysi luokseen ja vaihtamaan numeroitaan ja seksikin kuulema kelpaisi... Tärkeysjärjestys hänen elämässään on muuttunut.

Elokuussa laiton miehen tiukille ja sanoin että mitä hittoa sä haluat. Sanoin että muuttaisin pois. Hän hakkasi silloin mut. Käsi oli ihan mustana ja potkaisi mahaankin, jota en anna koskaan anteeksi. Silloin päätin kun jälleen itkin hänen takiaan että en jää enää tähän sotkuun.

Ajatus on voimistunut ajan kuluessa.

Nyt sain ihanan kämpän täältä kotipaikkakunnaltani (lopultakin!) ja tänään oli soveltuvuus koe ammattikorkeeseen. Olen lapselleni parempi äiti kuin ennen. Jaksan touhuta hänen kanssaan paremmin kuin ennen. Nyt ei ahdista ja masenna koko ajan. Porskutan eteenpäin.

Käyn välillä hoitamassa välttämättömiä asioita vielä miehen paikkakunnalla koska minulla oli kämppä siellä.
Miehestä ei kuulunut 4 viikkoon mitään kun viimeksi kävin siellä. Ei kysyny pojan kuulumisia tai halunnut nähdä. Kysyin haluaako nähdä poikaa niin sanoi vaan että hän ei jaksa vaatia mitään.. Häntä vähän masentaa, että hän käy vaan koulua ja elämä on yhtä paskaa. Lääkkeitäkin syö ( niin kuin koko suhteemme ajan ja ennen sitä)

Sanonut että hän pystyy antamaan pojallemme vain joka toinen viikonloppu isyyden ja jos sanoisin hänelle joskus jotain pahasti niin hän ei varmaan näkisi enää poikaansa. Hänen vanhempansa "ymmärtävät" miestä paljon ja hänessä ei ole heidän mielestään vikaa.

Psykologilla olen käynyt yksin ja erikseen. Hänen mielipiteensä asiata on tämä : Hän on liikaa kiinni vanhemmissaan ja kysyy heiltä kaikki asiat mitä hänen pitäisi tehdä ja miten. Hän ei ole elännyt murrosikäänsä ja on nyt elämässä sitä. Hän yrittää riuhtaista itsensä vanhemmistaa mutta samalla sitten minä ja lapsikin olimme ahdistava asia josta piti päästä eroon.
Meidän suhteessa ei ollut mitään vikaa eikä meidän olisi tarvinnut käydä pariterapiassa vaan miehen olisi pitänyt hoitaa henkilökohtaisia ongelmiaan jotka vaikuttivat sitten lopulta meidänkin suhteen päättymiseen.

Mies rakastaa meitä. Kun kävimme sanoi että ikävä tulee ja rakastaa, vaikka ei osaa seurustella. Hän jatkaa elämäänsä samalla lailla. Käy viikonloppuisin ryyppäämässä. Puoltuntemattomille avautuu pahasta olostaan ja yrittää nähdä ja vaihtaa puhelinnumeroita. Mielestäni hän yrittää etsiä sisältöä elämään. Hän ei ole onnellinen, hän on sanonut että ei tiedä mikä hänet tekee onnelliseksi. Minusta hän alkaa mennä samalle tasolle kuin ennen seurustelua. Hänellä on ulkonäköongelmia. Lihonnut 5kg.. varmasti juomalla saatu ja on paljon porukoittensa luona. Tappelussakin oli ollut..

Hän on kuin pahainen teini. Hän ei puhu totta vaan mielistelee. Sanoi että hän ei kavereitaan mielistele, mutta mua ja vanhempiaan kyllä kun välittää meistä eikä halua tuottaa pettymystä.Siinä ei ole mitään aitoa. Silloin ensimmäien pettämisen jälkeen myönsi että mielisteli. Tavallaan multa katosi pohja meidän suhteen aitouteen. Mikä oli totta ja mikä ei?


Anteeksi sekava teksti! Kysykää jos jäi epäselväksi.
Mies on nyt 21 ja minä 24.

Tällä hetkellä tilanne on se että olen raskaana, hoidan poikaani yksinäni. Saimme oman kodin ja minä pääsen töitä tekemään täällä. Elämä menee eteenpäin.

mutta.. Mietin vain että miten mua on huijattu näin paljon. Mikä on totta ja mikä ei? Missä on se mies jolla oli samat unelmat kuin mulla? Joka oli vastuuntuntoinen ja rakastava. Nyt nään edessäni vain teini-ikäinen miehen, johon en olisi koskaan rakastunut jos hänet olisin kohdannut.

Ihmisestä ei voi tietää kuin vasta elämällä että minkälainen on. ok, etenimme nopeaa vauhtia ja olimme nuoria, mutta se ei tehnyt suhteestamme epäonnistumista. Voidaan josittella että olisitte kattonu kauemmin ja odotttaneet, tyhmiä olette.

Mies elää koko ajan jossain kriisivaiheessa.
En tiedä olenko minäkin tulossa hulluksi, mutta jotenkin toivon että mies kasvaisi oikeasti mieheksi ja ottaisi vastuunsa lapsestaan ja tulevasta. Rakastaa meitä, mutta ei osaa olla meidän kanssa. Toivon että hän palaisi vielä luoksemme kun on saanut itsensä kuntoon. Takaisin häntä en nyt ottaisi ja hän ei tulisikaan koska ei osaa seurustella.. Ajatuskin tuntuu ahdistavalta ja hänen tapansa elää on juuri se että hän juoksee ahdistavia asioita karkuun ennemmin kuin kohtaa ne..

Huh kiitos jos jaksoitte lukea. En tiedä uskallanko lukea minkälaista kommenttia saan, mutta pyydän että tunnen itse epäonnistuneeni täysin, mutta en vaihtaisi kahta lastani mihinkään. Rakastan miestä edelleenkin ja nämä koettelemukset ovat kasvattaneet mua ihmisenä paljon. Uskokaa tai älkää että en vaihtaisi kokemusta pois että tapasin mieheni, mutta sen ottaisin pois että asiat meni näin perseelleen, mutta se ei tainut olla musta kiinni..

 

[---]

Ehkä se mies joksus kasvaa ja ottaa vastuuta, ehkä ei. Sitä ei kukaan voi tietää.

Tällä hetkellä on parasta, että sä keskityt omaan elämääsi lasten kanssa ja pyrit tekemään siitä mahdollisimaan hyvää.

 

["hmm"]

menneelle ei voi mitään, mutta mielestäni sinun kannattaisi suunnata katsetta eteenpäin eikä jäädä liikaa odottamaan että miehesi kasvaisi aikuiseksi. kaikki eivät kasva ikinä, eivätkä ihmiset koskaan muutu täysin eri henkilöiksi aikuistuessaan. hienoa että pääsit takaisin kotikaupunkiisi, toivottavasti saat kasattua siellä onnistuneesti uutta elämää ja mahdollisesti löytämään uuden miehenkin.

 

["jjj"]

Älä murehdi nyt sitä miestä enää, sen ongelmat eivät ole sinun. Samaa mieltä kuin edellinen eli keskity itseesi ja lapsiisi. Mielestäni tarvitset aikaa, jotta näet asiat selkeämmin ja saat omat ajatukset kaikesta tapahtuneesta kootuksi. Mennyttä ei voi muuttaa eikä siihen kannata jäädä vellomaan. Turha ajatella oletko tehnyt virheitä vai et, koska niille ei voi enää mitään.

Voimia sinulle ja hyvää raskausaikaa toivottavasti kaikki menee parhain päin. Nauti elämästäsi ilman tuollaista miestä.

 

[Yainaba]

huh!
Hyvin sä ainakin itse osaat prosessoida elämääsi joten siitä on paljon apua tulevaan.
Nyt koita huolehtia ihan ekana vaan itsestä ja lapsesta, kaikki muu olkoon sitten sen jälkeen.

 

[kiitos vastauksista.]

Minulla on vaikeinta ymmärtää se, että mies muuttui niin paljon. Että mies jota rakastin muuttui yht äkkiä ja ennen kaikkea se että suhteemme päättyi vaikka suhteessamme ei periaatteessa ollut mitään ongelmia vain miehellä itsensä kanssa oli. En ajattele miestä "paska ihmisenä" vaan se että hänellä on ongelmia jotka eivät kaikki ole hänestä itsestään kiinni.

Jotenkin haluaisin auttaa häntä että hän voisi ymmärtää mitä me hänelle merkitsemme. Tiedän että hän rakastaa ja välittää meitä mutta jonkin laittaa vastaan, juuri jotkut henkiset ongelmat.

Toki toivon että mies aikuistuisi ja kasvaisi ja tulisi vielä perheeseemme. Tajuaisi mitä menettää. Ei hän kuitenkaan ole onnellinen nytkään, nyt hän vaan ei loukkaa ketään kun emme seurustele joten asia nyt on hieman "parempi".

Onko sitä toivotonta uskoa että niin tapahtuisi?

Toki jatkan elämääni enkä murehdi miestä joka päivä Itsehhän hänen pitää tajuta ongelmansa ja hoitaa ne. Jatkan elämäni ja nautin todellakin lapsistamme! En sano että olen epäonnistunut elämässäni. Porskutan eteenppäin, mutta hartain toiveeni on juuri se että mies tajuaisi mitä menettää..

 

[Omassa rauhassa]

Aloitit kirjoituksesi "mielenterveysongelmaisen miehen kanssa". Mielenterveysongelmaisen ihmisen kanssa et voi ajatella loogisesti ja odottaa järkevää suhtautumista. Olet jo itsekin huomannut, että miehellä mieliala ailahtelee ja tunteet heittelevät.

Anna miehen potea ja purkaa ahdistustaan tahollaan. Sulla on lapsi, ja toinen tulossa, ja ensisijainen vastuusi on heistä. Kyllä, miehelläkin on vastuu heistä, mutta "elämä on", eli jos ei mies pysty eikä vastuutaan hoida niin hoida sinä kun pystyt. Ja unohda se miehen puolesta tuskailu. Hoida ne lapset, ja hoida itsesi, ja anna ajan kulua. Ihan oikeasti.

Mies ehkä joskus tajuaa jotain, todennäköisemmin ei. Älä tuhlaa vuosia (ja aiheuta lapsille ongelmia) siihen, että odotat miehen muuttuvan.

Tsemppiä!

 

["aapee"]

Ehkä aika muuttaa miestä, mutta aika varmasti muuttaa minuakin ja ajatusmaailmaanikin. Tällä hetkellä toive on että mies hoitaisi itseään, jos ei itsensä takia niin edes lasten. En tiedä mitä toisen lapsen syntymä häneen vaikuttaa, mutta toivon että ei ainakaan huonompaan suuntaan.

Elämää olen jatkanut jo eteenpäin ja tulevaisuuteni ei ole riippuvainen miehestä, olen itsenäinen ihmnen siinä tapauksessa. Ehkä haluan jossitella että mies voi muuttua, tai ehkä haluan vain synninpäästön itselleni että ei ole väärin toivoa että mies hoitaisi itsensä kuntoon ja voisi olla kanssamme perhe tai että muuttuminenkaan ei ole mahdoton ajatus ja niin voi tapahtua.
Tätäkään tunnetta ei voi riuhtaista minusta pois se tapahtuu pikku hiljaa.

Tulevaisuushan sen vasta näyttää mitä tapahtuu ja ehkä toisen lapsen syntymän jälkeen elämä asettuu ja näyttää sen suunnan. Eihän kukaan voi tietää mitä tulevaisuudessa käy. En olisi koskaan uskonut sitäkään että isäni tappaisi itsensä. Hän ei ollut sen laatuinen ihminen, mutta siinäkin näkee että kaikki voi olla mahdollista.

Toiveeni varmaan paistaa läpi tekstitäni. Olenko minäkin aivan pöhkö kun toivon sitä ja uskon että niinkin voi tapahtua?

 

[Blue]

Olet fiksu ikäiseksesi. Anna miehen olla, päästä irti. Parempi katkoa kaikki suhteet häneen, siis sinun, jotta hän ei pääse manipuloimaan ja pitämään sinua narun päässä. Lapsilleen saa sitten joskus, kun on tasapainoinen ja alkovapaa, olla isä jos haluaa. Mutta tee selväksi että pärjäätte ilman häntäkin.

Hanki itsellesi uusi onni, olet sen ansainnut. Paljon olet kokenut, enemmän kuin nuoren ihmisen pitäisi. Silti kuulostat olevan hyvä äiti lapsillesi, kunnioitan sitä. Mutta ymmärrä pitää huoli myös itsestäsi. Et löydä onnea alkoholisoituneen ja mt-ongelmaisen miehen kanssa.

 

[dechs]

Tiedättekö mikä on ehkä rasittavinta ihmisessä joilla on mielenterveysongelmia? Koskaan et tiedä, johtuuko ne ikävät asiat mitä se tekee oikeasti siitä mielenterveysprobleemasta, vai käyttääkö se vain sitä verukkeena.

 

["aapee"]

Minun ja miehen keskinäitä suhdetta on vaikea katkaista. En pysty vihaamaan häntä sydämestäni. Olen välillä katkera ja hetken vihainen että miksi teki meille näin, mutta samalla mun pitää ajatella lapsen "parasta" ja pitää keskusteluyhteys mieheen ja osata keskustella rakentavasti. Vaikka mies on mitä on ja minun pitäisi pitää välimatkaa niin pitää mun myöskin huolehtia isän ja lapsen tapaamisista. Ei se ole kuitenkaan kenenkään edun mukaista että mt ongelma tulee lapsen ja miehen väliin, koska hän kuitenkin rakastaa poikaa ja ei hän ole kännissä kun näkee häntä.

Me siis näemme kun hän tapaa lastaan. On vaikea unohtaa menneet ja päästä yli. Me tulemme olemaan tekemisissä monen monta vuotta. Se on kylmä tosiasia ja sekin on varmaan yksi syy miksi mies ei vain unohdu. En voi olla näkemättä miestä tai heivata häntä elämästämme juuri lapsien takia. Mies ei ole ehkä aikuinen, mutta minun on oltava. En voi olla itsekäskään ajatellen parhainta että en ole mieheen yhteydessä ja että poistuu elämästämme koska on ollut epäreilu ja on ongelmainen.

Tuntuu että olen puun ja kuoren välissä. Välillä tajuan että ei miehen perään kannata katsoa kun sekoilee ja tekee väärin mutta kun hän on lähellä niin se kaipaus.. Pahinta on se että molemmat tunnetaan toisiamme kohtaan tunteita.

Dechs ihminen jolla on mielenterveysongelmia niin ei oikeasti välillä ajattele selkeästi. Uskon kuitenkin että miehellä vaikuttaa paljon mt ongelmat arkeen ja tekemisiin. Hän varmasti tietää että tekee väärin asioita ja katuu jälkeenpäin mutta tekee kuitenkin. Hän menee vaan sen hetkisen fiiliksen mukaan joka tuntuu hyvältä. Hän tuntee syyllisyyttä ja katuu välillä miten asiat meni, tuntuu epäonnistuneensa. Hän itkee kun on paha olla. Hän tuntee meitä kohtaan jotain. En usko että hän on hirviö, mutta mt ongelmat ovat hänestä tehneet ihmisen mitä hän on nyt. Näkee hänen arjessaan että kaikki ei ole kunnossa, että terve ihminen ei toimi noin.

 

["aapee"]

jos joku haluaa kommentoida.

 

["aapee"]

kuulisin mielipiteitä ja jos jolla on samantapaisia kokemuksia niin kuulisin mielelläni. Taas tuntuu että on hukassa.

 

["vieras"]

Luulen, että osasyy ongelmiin on myös miehen nuori ikä. Aika moni noin nuorena isäksi tullut ei ole valmis vastuuseen. Samoin tuon ikäisillä suhteet ovat monella vielä vähän harjoittelua. Tulee ryypättyä ja nuoruus tavallaan muutenkin vielä jatkuu tunnetasolla. Ongelmia käsitellään, jos niitä on aiemmin ollut ja aikuisuus siirtyy silloin automaattisesti eteenpäin.

 

["vieras"]

Ja ensimmäinen raskaushan oli vahinko, ei teidän yhteinen valinta. Hän ei ollut sinuun sitoutunut kokonaan ja lapsen syntyminen ehkä pakotti johonkin sellaiseen, mihin ei olisi ollut teidän suhteessanne valmis.

 

["aapee"]

[QUOTE="vieras";22433870]Ja ensimmäinen raskaushan oli vahinko, ei teidän yhteinen valinta. Hän ei ollut sinuun sitoutunut kokonaan ja lapsen syntyminen ehkä pakotti johonkin sellaiseen, mihin ei olisi ollut teidän suhteessanne valmis.[/QUOTE]


Ensimmäisestä lapsesta puhuttiin ja mies oli valmis hankkimaan lapsen ja sitä yritettiin, periaatteessa sitä ei voi täysin vahingoksikaan sanoa. Mies oli valmis perheeseen.

Toki hän on nuori, mutta se ei selitä kaikkea. On ihmisiä jotka tulevat nuorina vanhemmiksi ja kantavat vastuunsa.

Hän oli tähän kesään asti hyvin lapsen elämässä mukana. Hoiti paljon ja puhui miten poikaamme rakastaa ja hän antaa tarkoituksen elämään.

Kesällä meillä oli ongelmia ja sanoin muuttavani kotikaupunkiini. Hän otti etäisyyttä paljon. Hän ei tavallaan ottanut eroa minusta vaan myös pojastamme. Hän ei halunnut meitä kumpaakaan nähdä silloin.

Hän myönsi kun keskustelimme että jos olisin jäänyt hänen paikkakunnalleen niin asiat olisivat pysyneet samanlaisena. Samanlaisena on-off suhteena. Minä en vaan ollut onnellinen että mies sekoili ja halusi olla perhe kun häntä se kiinnosti.

Uskon että välillämme on rakkautta ja välitämme toisista ja hän välittää ja rakastaa poikaamme paljon. Nuoruutta en ole häntä estämässä. Hän saa käydä silloin tällöin baareissa ja nähdä kavereitaan. Ei lapsi lopeta elämistä. Ei se sido ihmistä että muuta elämää ei voi olla kuin lapsen kanssa oleminen. Mies ei tajua sitä ja pitää sitä ahdistava koska hän ajattelee asioita ääripäinä, että joko perhe ja ei muuta elämää tai vapaus ja lasta nähdä silloin tällöin.

Hän pitää itseään epäonnistuneena koska ei pysty tarjoamaan samanlaista elämää lapselleen kuin hänen omat vanhempasa on tarjonnut hänelle ja veljelleen. Omakotitaloa ei ole eikä omaa maata ja rahaa. Hän kuvittelee että lapsenhoito on sellaista että joka aamu pitää olla aamupuuro tiettyyn aikaan ja iltakylpy joka ikinen ilta. Siis kuvittelee miten elämä sitten pitäisi mennä jos olisi perheenä. Siksi mielummin luovuttaa koska tietää että ei pysty tuollaiseen elämään. Hän ottaa liikaa paineita ja se ei johdu minun mielestä nuoruudesta vaan niistä henkisistä ongelmista.

En tahtoisi luovuttaa miehen suhteen. Toivoisin että hoitaisi itsensä kuntoon ja kasvaisi. Halu ymmärtää toisen vaikeuksia on kova. Olen halunnut ymmärtää mutta esim pettämistä useampaan kertaan on vaikea ymmärtää ja siksi muutin pois että en satuta itseäni enempää. Mies on nyt omillaan ja tekee valintansa haluaako hoitaa itsensä, että onko hän ja me sen arvoisia vain jatkaako nuoruuden uhmalla tuota elämää mitä hän nyt elää.

Joka ikinen kerta sanoo että katuu joka päivä että ei pysty ole perheessä. Miksi hän tekee sitten sen valinnan että katuu päivittäin? Ahdistaako ajatus niin paljon? Entäs jos hän hoitaisikin ongelmiaan niin voisiko asiat olla toisin ja perhe kuvitelma ei ahdistaisi vain menisikö nuoruus siltikin edelle että perhe jäisi kuitenkin taka-alalle?

 

[Kepsis]

Ehkä se mies joksus kasvaa ja ottaa vastuuta, ehkä ei. Sitä ei kukaan voi tietää.

Tällä hetkellä on parasta, että sä keskityt omaan elämääsi lasten kanssa ja pyrit tekemään siitä mahdollisimaan hyvää.

hyvin vaikea ja monimutkainen tilanne, mutta tämän tekstin takana on helppo seistä, hoida itseäsi ja lastasi, keskity oman elämän rakentamiseen.

 

["hmmm"]

On kyllä tosi nuori mies, melkin poika vielä ja toisen kerran tulossa isäksi, ekalle seurustelukumppanilleen Ei mikään ihme jos sitä ahdistaa.

 

["aapee"]

Se on että tulevaisuudesta ei tiedä, vaikka nyt olisi halu tietää että mitä elämä tuo tullessaan ja miten minun ja miehen välit lopullisesti tulee menemään.
Tiedän kuitenkin sen että tämä ei ole vastuuttoman kakaran karkuun juoksemista vaan jotain muutakin. En voi ajatella että paska jätkä ja paskan tempun teit.

Ehkä haluan itselleni mielenrauhaan nyt että kaikki voi olla mahdollista, kunhan antaa ajankulua niin sen sitten ymmärtää. Valitettavasti "kohtalon toveria" en ole löytänyt, mutta epäilen että emme ole uniikki tapauskaan.

Vaikeinta on ymmärtää että milloin mies puhuu totta ja milloin ei. Kun sanoin että emme seurustele nytten niin hän uskalsi myöntää tunteensa ja sanoi että rakastaa. Häntä ahdistaa seurustelu ja perhe-elämä nyt niin hirveästi ja poukkoilee elämässään kuin jotain tarkoitusta etsien, mutta tosia asia on se että hän ei löydä onnea tai tarkoitusta mistään ellei hoida itseään.

 

[oirg]

Jos sun miehellä ei ole halua voida paremmin ja parantua, sä et voi sille mitään. Niin se vaan menee, toipuminen lähtee itsestä. Sulla on ollut rankkaa, ja miehelläsi on aikuistuminenkin jäänyt kesken.

Toivon, että hän löytää itsestään sen halun toipua, silloin hän saa voimia siihen keskenjääneseen aikuistumisprosessiinkin.

 

["vieras"]

Kysyn nyt suoraan, mutta onko sinulla epärealistisia toiveita miehen ja sinun suhteesta? Jos viestität hänelle sellaista vaikka alitajuisesti, hänelle tulee siitä ristitiitainen olo ja tapaamiset pojan kanssa alkavat ahdistamaan.

Luulen jotenkin myös, että sinun huolehtimisesi ahdistaa häntä myös, koska se muistuttaa häntä kesken jääneestä aikuistumisesta ja suhteesta vanhempiin.

 

[pikkumy]

Ehkä ei kannata haaveilla että mies muuttuu, ellei hän itse hae ja ole halukas ottamaan vastaan apua ongelmiinsa. Se avun hakeminen vain voi olla vaikeaa (joskus lapsuuden perheestä johtuvaakin ettei niin psykiatrille tai psykologille yksin mennä ja myönnetä että jokin on pielessä), etenkin nyt kun tuo ongelmavyyhti on kasvanut useamman vuoden.

Ne miehen mielenterveysongelmat tuntuvat olleen alusta asti, kun ulkonäköpaineita poti. Eikä tietyllä tavalla, kuten joku psykologi sinulle jo on sanonutkin, ole kasvanut aikuiseksi vielä. Asuu nyt kuitenkin jo omillaan, aluksihan muutitte suoraan yhteen. Oman ahdistuksen on voinut tuoda jo se, että rahankäyttö pitää oikeasti miettiä, ei voi elää kuten lapsuudenkotona ja elintasokin voi olla eri. Sinun läpikäymäsi suru isäsi poismenosta kuin myöskin lapsen syntymä (vaikka olikin suunniteltu) ovat vain lisänneet niitä vaikeita tilanteita, missä olisi pitänyt kasvaa. Miehesi ei tähän vielä ole kyennyt, sillä muutama muu kasvunpaikka on vielä kesken. Ja vaikka hakisi apua, onko järkevää ainakaan parisuhdemielessä odottaa seuraavaa kymmentä vuotta että miehesi kasvaisi tarpeeksi?

Itselläkin ensimäinen poikaystäväni alkoi käyttämään jossain vaiheessa alkoholia (sitä ennen ei ollut juuri koskaan käyttänyt), ilmeisesti kun ei kestänyt minun ongelmavyyhtiäni, mitä yritin setviä samalla kun itsenäistyin kotoa. Hän oli minua tosin pari vuotta vanhempi, mutta muutti omilleen vasta suunnilleen vuosi ennen eroa, siitäkin puoli vuotta oli lopuksi sitten armeijassa. Hän salasi äidiltään kaikki alkoholinkäytöt että tupakoinnin (äiti ei olisi tykännyt), mutta jos tuli typeryyksissään tehneeksi rahallisesti mittavan tappion, äiti oli heti vähistä rahoista korvaamassa tätä tilannetta. Ja teki töitä siinä silti itsekin. Itselläni meni aikaa tajuta kuinka pahaksi miehen alkoholinkäyttö meni (salasi sen hyvin, asuin eri paikkakunnalla, kävin pari kertaa kuussa vain hänen asunnollaan, ehti sitä ennen hyvin piilottaa kaikki kaljakorit joita ei kehdannut viedä kauppaan kotikunnassaan, autolasteja olisi varmaan ollut kymmenisenkin jos olisi oikeasti alkanut palauttamaan niitä siinä vaiheessa) ja eroon pääseminenkin oli vaikeaa (uhkaili itsemurhalla jne. eli mielenterveysongelmaa oli hänelläkin, apua vain ei suostunut ottamaan vastaan).

Keskity nyt lapsiisi että itseesi. Vaikka näetkin lasten isää aina kun isä lapsiaan näkee, niin yritä pitää omat tunteesi ja käytöksesi ystävyystasolla, ei seurustelutasolla. Muuten teidän on-off suhde jatkuu vielä, välimatkasta huolimatta ties kauanko ja samalla sinua voidaan pettää aina kun lapset eivät ole isällään. Koska tilanne on vielä ns. tuore, eli tunteita on ja paljon, vaikka käytös onkin loukannut pahasti, niin ei ne tunteet heti katoa, ennemmin miettii miten käyttäytyy ja mitä tekee ja sanoo. Miehelle voi sanoa ihan suoraan että sitä apua tarvitsisi laajemmassa mittakaavassa kuin mitä nyt on (harvoin pelkät lääkkeet riittävät). Mieti vuoden päästä mitkä ovat tunteesi (kun vuosi menty ystävinä, mieti vaikka miten käyttäytyisit toista miespuolista ystävääsi kohtaan, ota malli siitä) ja päätä sitten haluatko enää haaveilla miehen perään. Näet kuitenkin onko hän kasvamassa kun lapsiaan näkee, mutta olet samalla tarpeeksi etäinen, ettei hän pysty sinua ainakaan henkisesti enää enempää satuttamaan. Saati pettämään, kun parisuhdetta ei ole.

 

["aapee"]

[QUOTE="hmmm";22435270]On kyllä tosi nuori mies, melkin poika vielä ja toisen kerran tulossa isäksi, ekalle seurustelukumppanilleen Ei mikään ihme jos sitä ahdistaa.[/QUOTE]

Tiedän että miehellä on ollut vaikeaa, mutta en halua että hänet uhriksikaan luetellaan. Hän on kuitenkin itsekkin ollut mukana lasta tekemässä. Hän on minunkin ensimmäinen seurustelukumppani ja mua ei ahdista ollenkaan. Ei mua ahdista kasvattaa lapsia yksin vaikka tiedän että se on rankkaa. Olisin voinut tehdä abortin tämän toisen kohdalla niin kuin ensimmäisenkin mutta haluan kantaa vastuuni niin kuin aikuinen ihminen.

Hänen vanhempansa ymmärtävät aivan liikaa tätä miestä ja hänen ongelmiaan. Se että mies kysyy äidiltään että kehtaako hän ottaa minuun yhteyttä ja kysyä lapsensa kuulumisia ja äiti sanoo että anna heidän olla niin se uskoo sen. Hän uskoo että hän ei pärjää ilman vanhempiaan ja on kiinni heissä täysin. Suhteemme aikana hän irrottautui vanhemmistaa mutta meidän eron myötä hän on taas kiinni heissä.

Ei minusta ole normaalia että 21 vuotias mies kanna minkäänlaista vastuuta mistään ja pyytää äitiään kaikkeen. 21-vuotias on kieltämättä nuori mutta minusta se ei oikeuta siihen että lapsi eka hankitaan ja ollaan perhe ja se sitten jätetään kun on vaikeeta tai fiilis on että tää ei tunnu hyvältä ilman mitään selitystä. Hänestä mikään ei tunnu hyvältä mutta hän mielummin jätti traumansa hoitamatta kuin kohdannut ahdistuksensa ja saanut elää perheessä.

Psykologi on sitä mieltä että miehen pitäisi päästä eroon perheestään. Siis että tajuaa että pärjää ilmankin heidän apuaan.

Mies on myöntänyt myös sen että ongelma on hänessä itsessään ei meidän suhteessa. Hän ei siis lähtenyt karkuun suhdettamme tai elämäämme jota elimme vaan ahdistustaan jonka hän koki meidän kanssa ja nyt häntä ahdistaa muutenkin. Hän ei tajua että me emme ole se ongelma jota pitää juosta karkuun.

Todellakin tilanne on vaikea. Ei tässä syyttävä sormi ole kehenkään päin. Eikä tässä kukaan voita. Olen harmissani että tilanne on ajannut tähän.


En halua tehdä itsestäni uhria ja valittaa kun minulla on vaikeaa, mutta en myöskään halua että miehestä tehdään uhri ja ymmärretään täysin hänen tekojakkaan. Ainakin minun on vaikea ymmärtää. Ymmärrän että hänellä on vaikeaa ja asioita elämässään käsittelemättä mutta se ei oikeuta hylkäämään omaa lastaan. Jos hän ei olisi valmis perheeseen niin kyllä vastuu omasta lapsesta on silti kannettava.

Hän on sairastunut masennukseen 17 vuotiaana ja ahdistus on ollut siitä asti. Ensimmäisenä ahdisti ulkonäköongelmat. Joten tämä "perhe-elämä" ei ole ainut ahdistuksen kohde joten tilannetta ei voi syyttää siitä että hänellä on vaikeaa ja käyttäytyy noin.

 

[En tajua]

Sanot useaan kertaan, että mies rakastaa teitä, mutta mun mielestä miehen käytöksestä se rakastaminen ei ainakaan mitenkään näy. Mistä olet päätellyt, että hän rakastaa? Siitäkö, että sanoo niin?

 

["aapee"]

[QUOTE="vieras";22435420]Kysyn nyt suoraan, mutta onko sinulla epärealistisia toiveita miehen ja sinun suhteesta? Jos viestität hänelle sellaista vaikka alitajuisesti, hänelle tulee siitä ristitiitainen olo ja tapaamiset pojan kanssa alkavat ahdistamaan.

Luulen jotenkin myös, että sinun huolehtimisesi ahdistaa häntä myös, koska se muistuttaa häntä kesken jääneestä aikuistumisesta ja suhteesta vanhempiin.[/QUOTE]


Epärealistisia toiveita minun ja miehen suhteesta. Oikeasti mä en tiedä. Välillä olen ihan hukassa kun yritän järkeillä asioita ja tunteillani. En tiedä välillä kun mies sanoo että on ihan paska olo ja sitten kohta esittääkkin että kaikki on ok ja tällä mennään. Olen oikeasti itsekkin välillä sekaisin ja sisälläni velloo.

Siksi olenkin täällä kyselemässä että onko mahdotonta odottaa jotain mitä ei tule koskaan tapahtumaan. Itse en osaa ajatella että pidän kiinni jostain mitä ei tule koskaan tapahtumaan. Onko asia näin? Kukaan ei todellakaan tiedä vastausta. On vain mielipiteitä. Olen liian sisällä tässä tilanteessa joten en voi tajuta tilanteen mahdottomuutta/mahdollisuutta. Mies kuitenkin viestii että välittää ja rakastaa ja katuu joka päivä. Ei se kuullosta ihmiseltä joka on halunnut erota ihan selkeistä syistä. Musta tuntuu että emme kuitenkaan käyttäydy kuin eronneet.

Aikaa kuluu,emmekä ole yhteyksissä, mutta jotenkin kun olemme viettämässä aikaa yhdessä niin tuntuu että näinhän seon aina ollut, ei mitään eroa ole tapahtunut.

Tosia asia on että mietin seurustelua. Toivon että seurustelu olisi mahdollista tulevaisuudessa. Mutta järkeä käyttäen ja itseäni kuunnellen en haluaisi itsekkään seurustella nyt. Haluan keskittyä omaankin elämään ja tähän uuteen vaiheeseen elämässäni. Seurustelu muakin ahdistaa hieman. Jos ruvettaisiin seurustelemaan olisi miehen pitänyt tehdä iso askel ja hakea apua. Kohdata ongelmansa ja hoitaa ne. Hän ei palaa luoksemme kunnes ahdistus on ohi sen tiedän.

Jos rupeisimme seurustelemaan tekisimme sen pikkuhiljaa. Näkisimme viikonloppuisin niin kuin seurustelun alussa. Emme pitäisi kiirettä seurustelun suhteen vaan se tapahtuisi todellakin pikkupikkuhiljaa että suuria virheitä ei enää tulisi. Sen olen oppinut.

Huih välillä tuntuu että olen hukassa ja välillä mietin että olen hullu. En voi ohittaa aihetta vaan että ok näin kävi tällä mennään. Haluan tietää syyt mitkä asiat tähän johti ja en halua tuoda samoja virheitä uuteen suhteeseen. Kun olen saanut vastauksen joka on että meidän suhteessa ei ollut vikaa niin jotenkin mietin että meidän ero oli sitten turha ja että vain miehen itsensä hoitaminen on meidänkin suhteen edessä.

Nämä voi ulkopuoliselle kuullostaa pöhköltä ajatus tavalta, mutta olen tässä niin sisällä että en ehkä ajattele loogisesti?

Kertokaa onko ajatukseni aivan seinähyllyn puhetta vain voiko ne olla myös selväjärkisen ja perheen parasta ajattelevan puhetta? En vain ole sellainen joka luovuttaa kun tulee vastoinkäymisiä, vaikka ne nyt ovatkin isossa mittakaavassa niin silti.. joku pitää kiinni

Keskityn kyllä myös muuhun elämään. Kirjoitin vuokrasopimuksen tänään ja eilen kävin amk valintakokeessa, elämä jatkuu vaikka näitä ei voi olla miettimättä. Poika on tärkeintä elämässäni ja tottakai ajattelen ja keskityn häneen. Ei hän tässä sotkun keskellä ole unohtunut vaikka varmaan tuntuukin että mieleeni ei muuta mahdu kuin mies.