hoitoalalla oleville kysymys-muistatteko sen ekan kerran kun potilas kuoli sun työvuorolla ?

[...]

Ihania ootte te, jotka kädestä ootte pitänyt tms.. Jos jonkun esim. vanhuksen tiedetään kuolevan kohta, onko siinä aina hoitaja vierellä? Toivottavasti joku piti mummuani kädestä, kun hän kuoli..

Juuri samaa piti tulla sanomaan. Liikuttuneena luin viestejä, joissa kerrottiin, että kuolevaa pidettiin kädestä. Lohdullista tietää, että kaiken kiireenkin keskellä hoitajilla on aikaa pysähtyä kuolevan vierelle. Minunkin vaari kuoli juuri terveyskeskuksessa pitkän sairastamisen päätteeksi.

 

["sarita"]

Muistan. En ollut valmis sh, mutta kesätöissä silloin opiskeluaikana. Hyvin vanha nainen. Oli uskossa. "Satuin" huoneeseen, kun hän hengitti hyvin raskaasta. Hengistys pysähtyi ja vielä kerran hän henkäisi.Tässä kuolemassa oli jotain todella pyhää. Huoneessa oli todella syvä rauha ja lepo hänen kuoltuaan. Olen itsekin uskossa ja koin, että enkelit tulivat häntä hakemaan kotiin. En itkenyt, mutta olin hyvin vaikuttunut.

 

[Lh vm.08]

Muistan kun olin laittamassa ensimmäistä vainajaa opiskeluaikana, nimi, kuolinsyy ja sen minkä näkönen ihminen oli eläessä ja kuolleena ovat jääneet mieleen... Joskus olen tämän lesken nähnyt kaupungilla ja miettinyt mitähän hänelle kuuluu...

Töissä ollessa muistan ensimmäisen mun työvuorolla kuolleen potilaan. Olin vuorossa toisen melko vasta valmistuneen kanssa.
Syöpää sairastava tais olla mut sitä ei enää hoidettu.
Muistan nimen ja millaset silmät hänellä oli. Muistan kun syötin häntä aikasemmin samalla viikolla ja kun hän puhui vaimonsa luokse lähtemisestä ja piti kädestäni kiinni... Muuten ei juuri puhunut...
Laiha ja kippurassa oleva vanha mies...

Vaikka kuolema on aina surullinen asia niin sillon tunsin jonkinlaista iloa kun tiesin mikä helpotus pois pääsy hänelle oli kun hän oli sitä odottanutkin...

Sinänsä sitten kuoleman jälkeen tämä vainajan laitto oli hieman kinkkinen tilanne kun tämä mies oli niin kippurassa ettei saatu häntä oikastua...
Pari vanhempaa hoitajaa alkovatkin tästä meille motkottamaan...

 

[Madicken04]

Hmm... Täytyy sanoa etten ole varma. Harjoitteluissa kuoli muutamia mutta ne eivät olleet omia työvuorojani. Omassa ekassa kunnon työpaikassa muistan myös ensimmäisen kuolemantapauksen, muttei sekään ollut oma työvuoroni vaan olin muista syistä työpaikalla tuon yön. Esikoisen odotusaikana kuoli useita vanhuksia omilla vuoroillani, mutta vaikka musitan hyvin näitä kuolintapauksia en siltikään osaa sanoa mikä niistä mahtoi olla ensimmäinen.

 

[Anatolia]

Muistan. Siitä on tosin vasta reilu vuosi aikaa, eikä muita tapauksia ole ollut & mahdollisesti ei koskaan tulekaan.

Vanha mies, yleiskunto jo huono, keuhkokuume taisi lopullinen kuolinsyy olla. Perhe kävi häntä tervehtimässä aamupäivällä, ja hän oli poikkeuksellisesti hereillä ja aika selkeä. Pian sen jälkeen hän kuoli. Ajatteli varmaan, että nyt on hyvä mennä, kun hyvästit on jätetty.

Kuolleena hän näytti kovin kauniilta ja rauhalliselta.

 

["kohta neljän äiti"]

Juuri samaa piti tulla sanomaan. Liikuttuneena luin viestejä, joissa kerrottiin, että kuolevaa pidettiin kädestä. Lohdullista tietää, että kaiken kiireenkin keskellä hoitajilla on aikaa pysähtyä kuolevan vierelle. Minunkin vaari kuoli juuri terveyskeskuksessa pitkän sairastamisen päätteeksi.

Joskus sitä taitavat hoitajien parjaajat unohtaa, että jos oma läheinen on vaikkapa hetken kauemmin märässä vaipassa niin se voi oikeasti johtua siitä, että se kiireinen hoitaja pitää kuolevaa kädestä. No, tietty ei se yleistä ole, mutta kuitenkin. Mulla on ainakin hoitajana putipuhdas omatunto JOKAISEN mun hoitamani vanhuksen tai sairaan kohdalla. Kaikkia olen hoitanut paremmin, kuin resurssit olisivat antaneet periksi ja jokaiselle olen pystynyt olemaan sen kiireen keskellä ystävällinen ja iloinen. En yhtäkään työtä ole jättänyt tekemättä siksi, että on kiire. Esim. kun toissa kesänä viimeisilläni raskaana pitelin kuolevan päätä sylissäni ja lauloin (muistaakseni maan korvessa kulkevi lapsosen tie), niin tiesin että tuhat asiaa jäi sillä aikaa tekemättä. No, kun asia oli ohi niin palasin töihini ja tein seuraavat 7h töitä pitämättä taukoa tai syömättä mitään. Kotiin lähtiessä jalat olivat niin turvoksissa, ettei kengät mahtuneet jalkaan.

Itselläni on se periaate, että teen AINA työni niin, että minua voisi kuvata piilokameralla jonka toisessa päässä omainen katsoo mitä teen!

 

[kiekuva kana]

Ihania ootte te, jotka kädestä ootte pitänyt tms.. Jos jonkun esim. vanhuksen tiedetään kuolevan kohta, onko siinä aina hoitaja vierellä? Toivottavasti joku piti mummuani kädestä, kun hän kuoli..

No se vähän riippuu, aina ei ehdi vaikka kuinka haluaisi olla vierellä. Toiveena tietty olis että omaiset olisivat viimeisellä hetkellä.

 

[deea]

[QUOTE="kohta neljän äiti";22689426]
Itselläni on se periaate, että teen AINA työni niin, että minua voisi kuvata piilokameralla jonka toisessa päässä omainen katsoo mitä teen![/QUOTE]

Minulla on muuten ihan sama periaate.

 

[Peppi85]

Muistan. Olin työharjoittelussa opiskellessani lähihoitajaksi, opinnot olin aloittanut puolivuotta aiemmin, olin muistaakseni 16-vuotias. Sen yhden yövuoron aikana, jonka tein, kuoli eräs potilas, jonka laitoin yhdessä ohjaajani kanssa, siis tehtiin pesut yms.

Yhden työvuoron aikana kyseisellä osastolla kuoli 3 potilasta, olin mukana erään omaisen kanssa, kun tämä hyvästeli miehensä Tämä ja tuo vainajan laitto on jääneet erityisen hyvin mieleen, kuolleiden nimet, sen, minkä näköisiä olivat yms.

 

["maikki"]

noin 55v mies, sairasti keuhkosyöpää sekä maksakirroosia. Oli saattohoidossa. Oltiin parin kanssa käyty about 30min aikasemmin huoneessa tekemässä toimenpiteitä. Hengitti hyvin pinnallisesti ja haukkovasti. Kokeneempi hoitaja totesi, ettei mene enää kauaa. Tosiaan, menin sitten puolen tunnin jälkeen yksin huoneeseen tarkistusvisiitille ja huomasin, ettei mies enää hengittänyt. Lääkäri tuli toteamaan exituksen ja sen jälkeen laitoimme vainajan. Ihna rauhallinen kokemus oli, tosin muistan sen kyllä loppuikäni.

 

["maikki"]

[QUOTE="maikki";22689586]noin 55v mies, sairasti keuhkosyöpää sekä maksakirroosia. Oli saattohoidossa. Oltiin parin kanssa käyty about 30min aikasemmin huoneessa tekemässä toimenpiteitä. Hengitti hyvin pinnallisesti ja haukkovasti. Kokeneempi hoitaja totesi, ettei mene enää kauaa. Tosiaan, menin sitten puolen tunnin jälkeen yksin huoneeseen tarkistusvisiitille ja huomasin, ettei mies enää hengittänyt. Lääkäri tuli toteamaan exituksen ja sen jälkeen laitoimme vainajan. Ihna rauhallinen kokemus oli, tosin muistan sen kyllä loppuikäni.[/QUOTE]

Siis ihan rauhallinen.

 

[bud]

No se vähän riippuu, aina ei ehdi vaikka kuinka haluaisi olla vierellä. Toiveena tietty olis että omaiset olisivat viimeisellä hetkellä.

Ai saako siellä vuodeosastolla sitten omaiset olla vaikka keskellä yötä? Mä voin olla hirveä kun sanon tän, mutten tiedä, pystyisinkö kohtaamaan kuolemaa, etenkään läheisen ihmisen.

 

[kiekuva kana]

Ai saako siellä vuodeosastolla sitten omaiset olla vaikka keskellä yötä? Mä voin olla hirveä kun sanon tän, mutten tiedä, pystyisinkö kohtaamaan kuolemaa, etenkään läheisen ihmisen.

sanoisin että melkein joka paikassa saa olla. Hoitajaa voi pyytää soittamaankin jos näyttää huonolta, vaikka silloin yöllä.
Onhan se rankkaa ja etenkin läheisen poismeno mutta tosiasia on että hoitajat ei aina ehdi olemaan vierellä.

 

[...]

Valmistuin vasta viime keväänä ja jäin melkein heti äitiyslomalle, mutta harjoittelujen aikana tuli muutaman kerran kohdattua kuolema. Ensimmäinen kerta oli ollessani vaihdossa. Ulkomaalainen mies (siis ei ollut myöskään ko. maan kansalainen) kuoli teho-osastolla. Kuolema oli hyvin rauhallinen ja varmasti kivuton. Ei siis kummittele mitenkään mielessä.

Suomessa ensimmäisen kerran kohtasin kuoleman ollessani kesätöissä. Kyseessä oli lapsen tapaturmainen kuolema ja se tulee varmasti säilymään mielessäni aina.

 

[...]

Mulla oli opiskellessa vuodeosastoharjoittelussa. Sinänsä hyvä kokemus, koska tämä sairas ja kärsivä ihminen rukoili joka päivä taivaaseen pääsyä. Hänen sisarensa ehti tulla vierailemaan ja lähetti koko perheeltä terveisiä, heti sen jälkeen elintoiminnot hiipuivat. Nainen kuoli onnellisen oloisena. Istuimme pitkään vielä sen jälkeen sisaren kanssa huoneessa, laitoimme huoneen kauniiksi, koristelimme kukilla, kynttilöillä yms. Se oli myös ensimmäinen vainajanlaitto, ohjaajan opastuksella tietenkin. Se oli pieni kylä ja ohjaajani tunsi naisen ja häntä itketti. Kyllä siinä tippa tuli linssiin itsellekin. Se tuntui kovin inhimilliseltä lähettää tämä vanhus viimeiselle matkalleen. Sen jälkeen on ollut paljon pelottavampia tilanteita, mutta kyllä se ensimmäinen kokemus kannattelee niissä.

 

[...]

Ai saako siellä vuodeosastolla sitten omaiset olla vaikka keskellä yötä? Mä voin olla hirveä kun sanon tän, mutten tiedä, pystyisinkö kohtaamaan kuolemaa, etenkään läheisen ihmisen.

Meillä oli ainakin sellainen periaate, että kuolevan luona sai olla vaikka yöllä, päivisin ei ollut vierailuaikoija, mutta toivottiin, ettei aamutoimien aikaan (ennen 11.00) tulla. Aina omaiset ei kestänyt olla kuolevan vierellä, inhimillistä sekin, silloin hoitajat yrittivät olla paikalla mahd. paljon. Kukin omainen osallistuu omien voimavarojen mukaan!

 

[Hilpuri Tilli]

Paljon vanhuksia olen työssäni nähnyt kuolevan, mutta parhaiten mieleen on jääneet itsensä hirttänyt ja toinen itsensä ampunut, jotka jouduin toteamaan kuolleiksi.

 

[Pikkupee]

Muistan. Oli 26-viikkoinen keskonen, syntyessään jo huonokuntoinen ja kuoli pian teholle tulon jälkeen. Sittemmin olen itse hoitanut useampia kuolevia vauvoja.

Eka kerta pelotti kyllä. Yritin valmistautua siihen seuraamalla kokeneempia hoitajia. Minua ei niinkään pelottanut se vauva, vaan se, että miten ihmeessä sitä pystyy kohtaamaan ne vanhemmat... :'(

Nyt ei enää jännitä ne tilanteet, mutta ei niihin kyllä iki kuuna päivänä totu!

 

[M Y R K K Y]

Muistan kyllä. Musta aina myös tuo rauha on sisältynyt kuolemaan. Tämä ensimmäinen kuollut nainen oli todella järkevä ennen kuolemaansa, siihen asti oli sekava. Juteltiin ja hän pyysi että nostaisin hänet vuoteen laidalle katsomaan ulos hetkeksi, oli todella heikossa kunnossa.
Silti kasvoilla oli kuin nuoren tytön palo.
Nostin ja hän jaksoi vartin verran istua, istuimme vierekkäin siinä hiljaa sen ajan.
Sitten autoin hänet vuoteeseen ja tulin tarkastuskäynnille tunnin päästä niin hengitti harvakseltaa ja oli lautumilla.
Otin kädestä ja sanoin hänelle ääneen että mene rauhassa ja kaikki on hyvin.
Muutaman henkäisyn vielä veti ja sitten oli hiljaista.
Se oli jollain lailla kaunista.

Vanhan ihmisen ja sairauteen kuolevan kuolema on yleensä rauhallista mutta onnettomuudet ym on traagisia ja niistä on kauneus kaukana.
:|
Hirvittää kun oma läheiseni on kuollut onnettomuudessa. Mutta kuolema tuli silti nopeasti, ei joutunut kärsimään. Tuskin edes ymmärsi mitä tapahtuu. Siitä kiitos.

 

["qwer"]

Pakko taas kerran nostaa hattua hoitoalalla työskenteleville. Minusta ei olisi tuohon.

Sama täällä. Hatunnoston paikka. :flower:

 

["juups"]

Muistan. Kyseessä oli vanhainkodissa asuva melkein satavuotias elämäniloinen mummeli, jolle hyvän kuntonsa kannustamana oli juuri joku aika sitten tehty lonkkaleikkaus. Hän istui sängynreunallaan, pyysi tavalliseen tapaansa meitä ojentamaan silmälasinsa, mutta siinä samassa silmät kierähtivät ympäri ja mummo valahti sängylleen. Menehtyi samantien, syyksi paljastui myöhemmin keuhkoveritulppa. Minusta oli ihanaa, että kyseinen henkilö sai lähteä ns. saappaat jalassa. Hän oli sen tyylinen ihminen, ettei hänelle edes voinut kuvitella muunlaista lähtöä.

 

["hoitsu"]

En muista ekaa kertaa, mutta mieleen on jäänyt erityisesti eräs potilaan kuolema.Naisella oli haimasyöpä ja oli jo todella loppuvaiheessa.Vaippaankin tuli enää pelkkää verta.Illalla kun lähdin töistä,oli nainen jo aika tokkurainen.Aamulla osastolle tullessa koko tilassa haisi vanha veri.Nainen oli kuollut aamuyöstä.

 

[sh-opisk.]

Muistan.
Olin sh-opintojen sisätautijakson työharjoittelussa.
Päiväkierrolla perushoitaja havaitsi vakavasti sairaan miehen (n.55-60-v) hengitävän erittäin työläästi ja oli kovin limainen. Limojen imemisen jälkeen ph jatkoi kiertoa ja minä jäin vielä huoneeseen. Mies henkäisi vielä kerran syvään ja lopetti sitten hengittämisen.
Hänellä oli DNR-päätös voimassa.
Osastonlääkäri kävi toteamassa kuoleman.

 

["Miini"]

Jostain syystä muistan tosi monia potilaita, jotka ovat kuolleet työvuoroillani. Ensimmäisestä en ole varma, olin silloin vielä opiskelijana osastola, jossa oli useita syöpää sairastaneita. Mieleenpainuvinta oli kuitenkin alle 40-vuotiaan kahden lapsen vanhemman kuoleminen. Se oli jotenkin epäreilua.

 

[kätilö]

muistan ensimmäisen täysiaikaisen fetus mortukseni AINA! Sen pariskunnankin, jolle tämä sattui muistan heti, kun kaupungilla näen.