Hermo kärähtää 1v10kk ikäiseen

[äi-ti]

Sille ei käy mikään. Vielä joku aika sitten lapsi heräsi aamulla hyväntuulisena pikku enkelinä ja oli ihan ihmisiksi, tietysti pientä äksyilyä välillä, kaikillahan on välillä huono tuuli.

Nyt: MIKÄÄN ei kelpaa, mikään ei käy, aamulla herätään kärsä nurinpäin, äiti on ilmeisesti muuttunut virhekappaleeksi yms.

Lapsi pyytää päästä ulos, lupaan. Lapsi tuo vaatteet, mutta ei anna pukea niitä ylle. Kun tulen siihen tulokseen, että olkoon paidalla ja sukkikisilla ja touhutaan sisällä, tulee raivari, kun ei pueta. Jos vielä kerran suunnittelee pukemista, se ei taaskaan käy. Ja huudetaan ja potkitaan taas vähän lisää.

Lapsi pyytää ruokaa, saa sitä, mutta ei syö, kun yhtäkkiä ruoka on vastenmielistä. Korjaan ruoan pois ja jo huudetaan, että se pitäisi saada takaisin.

Äiti istuu väärässä paikassa, ei saisi istua tai hänen pitäisi istua, syliin pyydetään, mutta kun ottaa syliin, nostetaan meteli ja rimpuillaan pois.

AAAAARGHHHH!!!!!

Tässä mennään sitten sillä tavalla eteenpäin, että kysyn, mennäänkö ulos. Jos vastaus on myönteinen, puetaan vaikka talo kaatuisi, sillä enhän yksinkertaisesti voi antaa muksun pompottaa. Ulko-oven auettua kaikki on hyvin, kunnes lapsi keksii jotakin, mitä on pakko kieltää, kuten tikkaille kiipeäminen ja taas ulvotaan. Kun alkaa tulla nälkä tai muuten ilmenee toive päästä sisälle, sinne mennään, vaikka tietysti metakka alkaakin, kun sittenkin tekisi mieli olla ulkona (muka) ja vaatteiden riisuminen on perseestä. Mutta minkäs teet. Kurjaa vain tehdä suurin osa päivän asioista enemmän tai vähemmän väkisin.

Tiedän, että mun on päätettävä asioista, 1v 10kk ei ole siihen hommaan kelvollinen. Olisi vaan niin mukava saada hommat sujumaan ilman kauheaa tappelua joka asiasta. Itse toimin mielestäni rauhallisesti ja päättäväisesti, mutta lapsi testailee rajojaan silti varmaan jonkun aikaa... Muutamia kymmeniä tuhansia kertoja?

Välillä auttaa, kun lapsi saa tehdä mahdollisimman paljon itse, mikä muu voisi olla avuksi?

 

[me]

Tilanne menee nopeammin ohi jos kaikki sujuu mahdollisimman rutiinien mukaisesti. Joka päivä samaan aikaan ulkoilu ja ruokailu tarjolla. Eli ei vaihtoehtoa et ei puetakaan, ei syödäkään. Huutoa kestetään ja rauhoitetaan sopivasti. Lapsi ei hallitse pettymystä mutta hyvää harjoitusta turvallisessa ilmapiirissä. Ruokaa maistetaan ruoka-aikana mutta ei pakoteta syömään. Ulkoilu ja rytmi auttaa. Tsemppiä.

 

[Sisu harmaana]

Pitkää pinnaa!! Uhmaahan se on, niin meilläkin saman ikäisellä. Tosin tän kupuksen uhma on hyvin pientä siskoonsa verrattuna, mutta yrittää kuitenkin. Lähinnä neiti tuhahtaa vihaisesti, pistää kädet puuskaan, nenän pystyyn ja loukkaantuu verisesti. Mutta osaa myös heittäytyä pitkälleen lattialle ja kiljua siinä.

Elä anna periksi. Kannattaa kokeilla, että kerrot hyvissä ajoin lapselle, että KOHTA lähdetään ulos tai KOHTA syödään. Ja ota aikaa eri asioihin. Kyllä se uhma jossain vaiheessa helpottaa, mutta pitkää pinnaa se vaatii meiltä aikuisilta...

 

["vieras"]

Mä en kyllä kysele tuon ikäiseltä, että mennäänkö ulos vai ollaanko sisällä. Sen päätän minä ja ihan kerrasta puen lapsen, tykkäsi tai ei. Kyseletköhän vähän liikaa lapsen mielipidettä asioihin...?

Minä en myöskään anna lapsen määrätä missä istun. Jos ei lasta miellytä istumapaikkani, siinähän kiukkuaa. En siirry kyllä senttiäkään lapsen uhman takia.

Pienemmissä asioissa lapsi saa päättää, esim. valita kahdesta asiasta mieleisensä.

 

[äi-ti]

Koiran takia ulos on mentävä jokseenkin säännölliseen aikaan, mutta on myönnettävä, että luovutin ja päästin sen eilen aamusta vain ovesta pissalle. Tiedän, että olisi pitänyt pukea muksulle haalari ja lähteä samaa vauhtia ulos, mutta toivoin, että se sujuisi hetken kuluttua paremmin. Ei sujunut, nyt tiedän senkin. Pelkäsin, että väsähdän ja hermostun ja ärähdän ja ja ja ja...

Ruoan olen napannut pois ellei se ala upota, sillä muuten se lentää makaroni tai perunan pala kerrallaan koiran suuhun. Nälkäisenä lapsi syö, mutta pelleilyä en ole katsonut hyvällä. Toki varoitan ennalta, mutta eväät lähtevät, elleivät kelpaa.

Yritetään ajatella asiaa pettymysharjoituksen kannalta kuten "me" ehdotti, josko sillä jaksettaisiin pötkiä pahimman ylitse. Muksu huomannee jossakin vaiheessa, että kiljumalla ja potkimalla ei saa etuja?

 

["vieras"]

Mulla on neljä omaa ja ekan kanssa oli tuommoista.

Seuraavien kanssa olen ottanut vähän lunkimmin. Kun lapsi on jurnottanut, jörnöttänyt ja ollut semmoinen vastarannan kiiski, niin mua on alkanut vaan naurattaa. Olen kopannut pikku-riiviön syliin ja pusutellut. Ohjannut ajatukset muuhun ja kohta napero on unohtanutkin tämän kivan leikin nimeltään - kiusataanpa vähän äitiä, jotta hän antaisi mulle vähän enempi aikaa.

 

["Olivia"]

Lapsesi kaipaa päättäväisyyttä sinulta, tuo hänen mielen mukaan meneminen luo turvattomuuden tunnetta. Lapsen täytyy tuntea, että sinä olet aikuinen, joka päättää. Eli älä vekslaa edestakaisin, jos teet jotain niin teet, piste.

 

[äi-ti]

[QUOTE="vieras";23573798]Mä en kyllä kysele tuon ikäiseltä, että mennäänkö ulos vai ollaanko sisällä. Sen päätän minä ja ihan kerrasta puen lapsen, tykkäsi tai ei. Kyseletköhän vähän liikaa lapsen mielipidettä asioihin...?

Minä en myöskään anna lapsen määrätä missä istun. Jos ei lasta miellytä istumapaikkani, siinähän kiukkuaa. En siirry kyllä senttiäkään lapsen uhman takia.

Pienemmissä asioissa lapsi saa päättää, esim. valita kahdesta asiasta mieleisensä.[/QUOTE]

Tuossa voi olla totuuden siemen, menen helposti siihen, että "pehmentääkseni" asiaani saatan nimenomaan kysyä, että mennäänkö, tehtäisiinkö, kun tarkoitan, että mennään ja tehdään. Sisun neuvosta otan siis vaarin ja otan käyttöön tuon "kohta" - se tekee varmaan juuri sen, mitä olen yrittänyt tuolla omalla väärällä tavallani. Kaikkea ei vaan huomaa, kun ei näe eikä kuule itseään ulkopuolisena!

Ja tuo sentään pätee: jos istun, istun. En todella ala hyppiä sinne tänne kuin heinäsirkka lapsen iloksi. Se huuto vain ei ole kovin kaunista kuultavaa. Lapsi tyytyy kyllä äkkiä tilanteisiin ja kieltoihin, eli ei jää huutamaan pitkäksi aikaa, mutta harmeja on päivän mittaan monta, eli monta monituista lyhyttä kiukkua kyllä nähdään per päivä.

 

["Olivia"]

Niin ja sehän on siis uhmaa ja rajojen testaamista, kuten itsekin tiedät, mutta sinun pitää tietää, kuinka toimia sen kanssa.

 

[samassajunassa]

Meillä myös samanikäinen uhmis, joka vahvalla luonteella varustettu. Meillä auttaa kun asiat menee ennakoitavassa järjestyksessä ja yleensä aloitan jo ennakkoon pohjustuksen tyylin kohta lähdetään ulos. Asioista jotka pitää tapahtua en neuvottele taaperon kanssa. Mutta monesti kun alkaa näyttää että känkkis alkaa auttaa esim että annan valita hanskan värin tai jotain muuta pientä..tai sitten vien pois kiukuttavasta tilanteesta. Liikaa valintoja ei kannata antaa taaperolle tai määräilyvaltaa....siitä ei seuraa hyvää...mutta pieniä juttuja. Omani auttelee myös innokkaasti ja annan autella astianpesukoneen tyhjennyksissä jo sun muissa missä nyt kykenee eikä ole vaaranpaikkoja...sillä monesti kiukut unohtuu kun pääsee pätemään. Sitten on niitä päiviä, kun mikään ei oo hyvin, eikä mikään auta...suunnilleen itkua pukertaen ramppaa perässä päivän pitkän eikä mikään oo hyvin...Tosi rasittavaa kyllä, ja pinna on kireellä kuin viulun kieli...wuhuuu päikkäriaika kun koittaa...Onneks meillä päikkäreille mennään kiltisti sentään vaikka muuten ei hommat meniskään hyvin....

 

["vieras"]

Meillä just saman ikäinen poika ja huhheijakkaa, melkoista on. Mutta täytyy vaan purra hammasta yhteen, eiköhän tähänkin totu. Oudolta vaan tuntuu, kun vasta tuo oli kiltti pikku mussukka, joka tyytyi melkein mihin vain ja nyt onkin ihan ärrinmurrin vaikka mistä asiasta! Tsemppiä!

 

["Olivia"]

Ihan tosiaan lapselta ei kannata liikaa kysellä, eikä varsinkaan silloin, jos ei todellista vaihtoehtoa ole. Valitsemista voi harjoitella suhteellisen merkityksettömissä asioissa, lapselle tulee silloin näennäinen päättämisen tunne. Esim. Syötkä mieluummin punaisella vai sinisellä lusikalla?

 

[äi-ti]

[QUOTE="Olivia";23573835]Lapsesi kaipaa päättäväisyyttä sinulta, tuo hänen mielen mukaan meneminen luo turvattomuuden tunnetta. Lapsen täytyy tuntea, että sinä olet aikuinen, joka päättää. Eli älä vekslaa edestakaisin, jos teet jotain niin teet, piste.[/QUOTE]

Musta olisi kovin kiva olla lapsen kanssa samaa mieltä edes kerran päivässä. Enkä meinaa, että kipittäisin perässä yrittäen miellyttää, mutta yritän saada aikaan kivan fiiliksen lapsellekin: "Mennäänkö ulos?" Lapsi innostuu asiasta 99,6% varmuudella, joten kuvittelen, että sinne päästään hyvillä mielin. Välillä pukemisrimpuiluun auttaa, kun muistuttaa, että kun vaatteet on saatu ylle, pääsee sinne pihalle. Mutta se ei toimi läheskään aina.

Mulla on alusta asti ollut hankaluuksia sen kanssa, että osaisin sanoittaa lapselle, mitä "minä teen nyt" tai mitä ´"me aiomme tehdä", eli höpisen varmaan paljon turhanpäiväistä tai en puhu juuri mitään - sen sijaan, että olisin hiffannut, että voin sanoa ihan suoraan, mitä on ohjelmassa ja se siitä. Äitimuorille on tiedossa paljon noita "kohta tehdään" -ääneenlausumisharjoituksia, se kuulostaa järkevältä.

Kiitos vastauksista!

 

[äi-ti]

Meillä myös samanikäinen uhmis, joka vahvalla luonteella varustettu. Meillä auttaa kun asiat menee ennakoitavassa järjestyksessä ja yleensä aloitan jo ennakkoon pohjustuksen tyylin kohta lähdetään ulos. Asioista jotka pitää tapahtua en neuvottele taaperon kanssa. Mutta monesti kun alkaa näyttää että känkkis alkaa auttaa esim että annan valita hanskan värin tai jotain muuta pientä..tai sitten vien pois kiukuttavasta tilanteesta. Liikaa valintoja ei kannata antaa taaperolle tai määräilyvaltaa....siitä ei seuraa hyvää...mutta pieniä juttuja. Omani auttelee myös innokkaasti ja annan autella astianpesukoneen tyhjennyksissä jo sun muissa missä nyt kykenee eikä ole vaaranpaikkoja...sillä monesti kiukut unohtuu kun pääsee pätemään. Sitten on niitä päiviä, kun mikään ei oo hyvin, eikä mikään auta...suunnilleen itkua pukertaen ramppaa perässä päivän pitkän eikä mikään oo hyvin...Tosi rasittavaa kyllä, ja pinna on kireellä kuin viulun kieli...wuhuuu päikkäriaika kun koittaa...Onneks meillä päikkäreille mennään kiltisti sentään vaikka muuten ei hommat meniskään hyvin....

Kuulostaa ihan meidän pojalta. Kiitos vertaistuesta

 

[mama ja varaemo päikystä]

Hei äi-ti, hei herätys ÄI-TI!
Tämä kuuluu pienen lapsen elämään, kokeilu mitä saa tehdä ja mitä ei. Sitä se on vanhemmuus, rajojen asettamista, uudestaan ja uudestaan..
ja uudestaan. Mut jos et niitä aseta, olet myöhemmin pulassa. Ja hei, ei tämänikäiseltä kysytä puetaanko, puettaisko, syötkö, syötäiskö, mentäiskö. Tietyt asiat vain aikuinen päättää! Ilmoittaa et kohta lähetään ja sitten MENNÄÄN!
Siihen ei saa koskea, sinne ei mennä, nyt puetaan, nyt leikit loppuu... nyt lähetään jne. Lapsi oppii pikkuhiljaa mutta VARMASTI että on asioita joista aikuinen päättää ja että kiukkuilu ei auta. Tietyt jutut vanhemmat vain hoitaa ja päättää. Tottakai pieni kapinoi... mutta älä lähde mukaan. Tahkokalliolla hyviä kirjoituksia aiheesta, hae tukea myös mll:n sivuilta. Pyydä välillä apua, arki on lapsen kanssa väsyttävää ja raskastaki, mutta sitä se on ja on aina ollut. Älä silti hermostu lapseesi, huuda tai jätä yksin. Ole päättäväinen ja rauhallinen, niin kyllä lapsesikin laantuu ja tottuu ja hyväksyy, että jotkut asiat päättää aikuinen. Ja juuri se kasvattaa lapsesi turvautumaan ja luottamaan sinuun. Hän tarvitsee juuri rajoja mutta myös rakkautta. Sitten joskus anna lapsen valita mikä kirja luetaan, mikä lelu valitaan jne. Aikuinen päättää perushoitoon liittyvät jutut; pukeminen, nukkuminen, syöminen, ajankäyttö jne. Voimia ja tsemppiä sulle.
ps. itse käynyt tätä juupas eipäs uhma juttua kolmen lapsen kanssa, mutta rauhallisuus ja jämptiys tuo lapsellesi turvaa ... ja lastentarhassa työssäni huomaan kuinka pienet pyörittää vanhempiaan 6-0. Nykyvanhemmilta uupuu uskallus olla riittävän jämerä... se on silti tyystin eri asia kuin viha, halveksunta tai jäkättäminen pienelle.Se voi silti olla päättäväisyyttä, painokasta sanomista, toistamista ja joskus ei etes perustella, napataan lapsi pois ja sanotaan vain EI! Paljon halimista, pusuttelua, heijaamista ja nauramista. Kyl se siitä!

 

["Dodo"]

Tää kuulostaa varmaan nyt tylsältä ja negatiiviselta, mutta ei pukemisen tai syömisen lykkääminen taida auttaa asiaa. Meillä 2,5 v:lla on jo usein hyviäkin aamuja ja hän osaa jkv pukea itse, mikä rauhoittaa mieltä, mutta joskus huutaa silti pukemisen jäljiltä pk:n ovelle asti.

Mä varoitan aina yhden kerran, että otan maidon pois (esim) jos sotkeminen jatkuu, ja jos se jatkuu, niin toteutan uhkauksen ja kestän porun. Mä myös sanon aina, että kohta mennään sisälle tms. Nykyään näistä on jo apuakin, kun lapsi ymmärtää puhetta ja tietää, että toimin just niin kuin sanon.

Ai niin, koiraa mun on pakko pitää pesuhuoneessa ruokailujen aikana. Lapsi tykkää muuten ajatuksesta, että saa auttaa koiran hoitamisessa, sekin joskus helpottaa uloslähtöä.

 

["vieras"]

Nosto!

 

["vieras"]

En kysele mikä lapselle sopii. Ei olisi edes mahdollista kun ei ole ainoa lapsi, usein on kiire muiden lasten menojen takia. Se olisi sitäpaitsi varmin tie saada lapsi hämilleen ja kiukuttelemaan lisää.

Nuorimmaisen, saman ikäisen kanssa homma menee suuripiirtein niin, että kerron, että ollaan menossa ulos. Lapsen suusta kuuluu Ei! Pistän vaatteet valmiiksi ja keksin jonkun kiinnostavan jutun ulkoa, mitä ollaan menossa katsomaan. Se ylensä auttaa, mutta jos ei auta niin vaatteet päälle silti. Esikoinen huusi saman ikäisenä läpi päivän ja on edelleen hy vin temperamenttinen. Lapseen ei auttanut minkäänlainen hämääminen, aina sai kiljuvana raahata kainalossa Mutat ei voi mitään, ei lapsi voi päättää arrjen asioista. Lapsi voi päättä vaikka kahdesta piposta, kumman pistää, mutta ei hetkeä, jolloin mennään ulos.

Lapsen ei tartte olla aina hyvällä tuulella ja iloinen, on ikävaiheita, jolloin vastalause tulee kaikkeen ihan periaatteesta. Niissä vanhemmuus pistetään puntariin, ei voikaan olla aina kiva lapselle. Ja mitä enemmän ikää tulee, sen monimutkaisemmaksi menee