Mies pelkää vanhempiensa (lähinnä äitinsä) suhtautumista vauvauutiseen

["fudge"]

Tulossa on anoppilan visiitti ja samalla vierailulla pitäisi kertoa miehen vanhemmille ja sisaruksille, että odotamme vauvaa. Inhottavan tilanteesta tekee se, että viimeisten suurten uutisten vastaanotto on ollut lievästi sanottuna kammottavaa.

Kun mies kertoi yllätyskosinnastaan ja minun myöntävästä vastauksesta niin anoppi sai sanottua vain, että arvasi asian ja vihjaisi minun painostaneen miestä (mikä ei ollut asian todellinen laita). Seuraava uutinen eli hääpäivä sai samanlaisen vastaanoton: anoppi kiukutteli aikataulusta ym. jonka jälkeen vaikeni asian "kuoliaaksi". Tosin valjasti yhden tyttäristään kimppuumme (sättimistä, moittimista, vaatimuksia..). Mitään apua heiltä ei odotettu eikä vaadittu, joten mitään syytä asenteelle ei ollut.

Nyt olisi sitten se tärkein ja suurin uutinen, eli oma vauva. Ymmärrän miestä, joka pelkää reaktiota ja sen vaikutusta meihin molempiin. Onko mitään ehdotuksia miten kannattaisi tilanteessa toimia? Kuulisin myös mielellään muiden kokemuksia vastaavassa tilanteessa (jos näin hullua kellään ylipäätään on..)

 

["Nyysti"]

Se on jännä, miten noiden appivanhempien kanssa oikein toimisi. Mä olin kuopusta odottaessa jo rv 20, ennenkö kerrottiin appivanhemmille. Eihän ne siitä ilahtuneet. Mutta, kun tulos olikin se kaivattu poikapuolinen lapsenlapsi, kummasti ääni muuttui kellossa.

Onnea teille ja oli vastaanotto mikä tahansa ikinä, niin muistakaa, että elätte itseänne ja tulevaa lasta varten ja itsepä elämästänne päätätte!!

 

[fgij5g]

Älkää kertoko. Soittakaa sitten synnäriltä, että kumpi tuli. Näin minä tekisin. tosin en olisi moisten kanssa missään tekemisissäkään, joten tuo synnäriltä soitto onnistuisi vallan hyvin.

 

["Noo"]

Miehen olisi korkea aika katkaista napanuora äitiinsä.

 

["fudge"]

No hyvin vähänhän me tekemisissä olemme. Kaksi kertaa vuodessa käymme yhdessä (välimatkaa on paljon) ja mies käy yksinään sitten noin kerran/kaksi miten ehtii. Kyllähän sekin on ajatuksissa käynyt, ettei olisi sitten ollenkaan tekemisissä, mutta jotenkin surettaa miehen puolesta. Onhan he kuitenkin miehen lapsuuden perhe.

Kummeksuttaa kyllä, että mikä näiden käytöshäiriöiden takana oikein on, koska noin yleensä minusta pidetään (ystäväpiirissä, työelämässä jne.) ja olen sellainen "easy-going", rento persoona. En tuputa omia juttujani kenellekään vaan kuuntelen mieluummin, tutustuen.

 

[sda]

Älkää kertoko ollenkaan. Huomaavat sitten joskus, jos huomaavat.
Mitä niillä on sinua vastaan?

 

["fudge"]

[QUOTE="Noo";23742826]Miehen olisi korkea aika katkaista napanuora äitiinsä.[/QUOTE]

Ehkä sitten näinkin. Mies on tosi hienotunteinen ja ottaa toiset ihmiset huomioon. Ehkä sitten liikaakin, ja pitäisi vaan sanoa äidilleen että tilanne on tämä, elä sen kanssa, äläkä osoita mieltäsi ainakaan meidän nähtemme. Piste.

 

["fudge"]

Älkää kertoko ollenkaan. Huomaavat sitten joskus, jos huomaavat.
Mitä niillä on sinua vastaan?

No tätä minäkin olen kovasti ihmetellyt ja tullut siihen tulokseen, että syy ei voi olla minussa. Koskaan ei ole ollut mitään konfliktia heidän kanssaan ja käyttäydyn vieraisilla tietysti korrektin ystävällisesti kaikkia kohtaan. Olen itsekseni tulkinnut asian jotenkin niin, että ehkä se on aivan sama kenen kanssa mies olisi (minun, jonkun toisen naisen, kenen tahansa) niin suhtautuminen olisi tuo. Ehkä poikkeuksena voisi olla totaalinen alistuminen tyyliin, elämme kuten anoppi tahtoo.. tai jotain..

 

["fudge"]

[QUOTE="Nyysti";23742778]Se on jännä, miten noiden appivanhempien kanssa oikein toimisi. Mä olin kuopusta odottaessa jo rv 20, ennenkö kerrottiin appivanhemmille. Eihän ne siitä ilahtuneet. Mutta, kun tulos olikin se kaivattu poikapuolinen lapsenlapsi, kummasti ääni muuttui kellossa.

Onnea teille ja oli vastaanotto mikä tahansa ikinä, niin muistakaa, että elätte itseänne ja tulevaa lasta varten ja itsepä elämästänne päätätte!! [/QUOTE]

Miten he sitten reagoivat uutiseen? Kerroitteko yhdessä vai kertoiko miehesi yksin?

 

[hulluja ovat]

En kertoisi, katsos vain kun alkaa kohta painostamaan teitä eroamaan.
(sen verran kokemusta sairaista ja kaheleista ihmisistä)

-ihan varmasti se Liisa on käynyt vieraissa, ei meidän Matti nyt isäksi halua. Kyllä Liisan on ollut pakko huijata meidän pikku Mattia.Voi Matti parkaa kun nyt vieraalle äpärälle isäksi alkaa,toivottavasti vaatii isyystestin,perintöön tuolla kakaralla ei ole mitään oikeutta siitä pidämme huolen. jne

 

[sda]

[QUOTE="fudge";23742902] Olen itsekseni tulkinnut asian jotenkin niin, että ehkä se on aivan sama kenen kanssa mies olisi (minun, jonkun toisen naisen, kenen tahansa) niin suhtautuminen olisi tuo. Ehkä poikkeuksena voisi olla totaalinen alistuminen tyyliin, elämme kuten anoppi tahtoo.. tai jotain..[/QUOTE]

Saatat hyvinkin olla oikeilla jäljillä noitten ajatustesi kanssa.
Luoja varjelkoon, ettei minusta koskaan tule tuollaista "hirviöanoppia" (sori ruma ja dramaattinen ilmaisu, mutten tähän hätään parempaakaan sanaa keksinyt), meillä kun on kolme poikaa. Mun mielestä olisi joskus tulevaisuudessa (pojat vasta 11v, 8v ja 4v) hienoa, jos poikani ja heidän kumppaninsa voisivat tulla "anoppilaan" niinkuin toiseen kotiinsa. Eli ilman jännittämistä tai vaivautuneisuutta.

 

["fudge"]

Saatat hyvinkin olla oikeilla jäljillä noitten ajatustesi kanssa.
Luoja varjelkoon, ettei minusta koskaan tule tuollaista "hirviöanoppia" (sori ruma ja dramaattinen ilmaisu, mutten tähän hätään parempaakaan sanaa keksinyt), meillä kun on kolme poikaa. Mun mielestä olisi joskus tulevaisuudessa (pojat vasta 11v, 8v ja 4v) hienoa, jos poikani ja heidän kumppaninsa voisivat tulla "anoppilaan" niinkuin toiseen kotiinsa. Eli ilman jännittämistä tai vaivautuneisuutta.

Tiedätkö tuo mitä sanoit on kuin suoraan mieheni suusta: kunpa voisimme mennä meille kuten teille (siis minun vanhempien luo) - ilman jännittämistä ja pelkoa siitä, mitä sieltä seuraavaksi tulee silmille. Esim. viimeksi, kun kerroimme häämatkasta miehen vanhemmille niin äitinsä "nukahti" eli oli nukkuvinaan kunnes koko matkasta ei enää puhuttu ja puheenaihe vaihtui. Kukaan muu perheenjäsenistä ei uskaltanut (?) kysyä mitään, koska aihe oli ilmiselvästi epämieluinen anopille. Olimme melko eksoottisessa ja vieraassa kohteessa, jossa ei hirveästi vielä ole turismia, joten ihmiset ylipäätään olivat kiinnostuneita kuulemaan matkasta. Ei miehen kotona.

 

["Nyysti"]

Mies kertoi, eikä ne silloin riemustakaan pomppineet. Eivät onnitelleet, eivätkä kyselleet, että on kaikki mennyt hyvin. Suurinpiirtein kommentoivat, että "Jaa, vain niin"

Koko raskauden aikana anoppi kysyi yhden kerran, viikkoa ennenkuin kuopus syntyi, että "Supisteleeko?" Kävivät kyllä sitten sairaalassa katsomassa uutta tulokasta, mutta pidättäytyväisiä ovat tunteidensa näyttämisensä suhteen, joten melko vaikeasti se onnittelu sieltä suusta tuli. (oli jo oma ruljanssinsa esikoisen hoitoon saaminen appivanhemmille synnytyksen ajaksi, illalla kun jouduttiin viemään, niin anoppi kuvitteli että synnytän kauankin. Aamu kuudelta isännän mennessä hakemaan tytärtä kotiin mukaansa, pyörähti anopilla vähän silmät päässä ja oli ihmetellyt, että joko se syntyi... )

Mutta, nyt jo muutama vuosi kulunut tuosta ja edelleen appivanhempien kanssa välit ovat kylmähköt. Lapset ovat yökyläilleet heillä kerran tänä vuonna, tammikuussa. Siinä oli isännän ja mun ainoa yhteinen vapaailta tälle ekalle puolelle vuodelle. Vanhinta lapsenlastaan hysäävät sitten ihan tarpeeksi, meidän omat ovat vähemmälle huomiolle jääneet muutenkin.
Toivotaan, että appivanhempasi suhtautuisivat hyvillä mielin vauvan tuloon.

Mua ihmetyttääkin se, että miksi pariskunta, jotka ovat olleet yhdessä pitkään (esikoisen syntyessä itse olimme miehen kanssa olleet yhdessä jo 4v.) eivät saisi hankkia lapsia, mikä siinä on niin kauheaa... Eikö se ole ihan luonnollista, sillä joka tapauksessa niin käy.

 

["vieras"]

Jos raskaus ei näy vielä, jättäisin kertomatta. Miksi ihmeessä pitäisi tuollaisille ihmisille mitään kertoa. Mun anoppi järkyttyi siinä vaiheessa kun muutin hänen poikakultansa kanssa yhteen. Mieheni ei silloin enää asunut kotona, mutta opiskelijoina olimme autottomia ja jouduimme anoppilasta lainaamaan autoa asunnon etsimistä varten. Anoppi tiesi oikein hyvin, että menemme katsomaan yhteistä asuntoa. Kun olimme lähdössä, eukko huutaa kovaan ääneen, että menethän sinä "Pekka" nyt etsimään itsellesi sitä yksiötä...? En ikinä unohda sitä. Muutakin on ollut tässä vuosien varrella, mut meillä on ihan asialliset välit. Lapsistamme tykkää ja häissä onnitteli, mutta jäykästi kätellen, ei halannut.

 

["fudge"]

[QUOTE="Nyysti";23742992]
Mua ihmetyttääkin se, että miksi pariskunta, jotka ovat olleet yhdessä pitkään (esikoisen syntyessä itse olimme miehen kanssa olleet yhdessä jo 4v.) eivät saisi hankkia lapsia, mikä siinä on niin kauheaa... Eikö se ole ihan luonnollista, sillä joka tapauksessa niin käy. [/QUOTE]

No, nyt kun otit puheeksi niin samaa hämmästelen minäkin: mikä siinä on niin vastenmielistä tai väärin. Omasta mielestäni melkoisen luonnollista elämän kulkua Tätä kysyin mieheltä, kun anoppi niin järkyttyi naimisiinmenostamme - että mieluummin siitä pitäisi "järkyttyä" tai olla pahoillaan jos oma aikuinen poika ei koskaan menisi naimisiin ja perustaisi perhettä! Näin ainakin itse luullakseni suhtautuisin ja olisin pikemminkin ilahtunut ja jopa helpottunutkin siinä vaiheessa kun oma lapsi löytää elämänkumppanin ja menee elämässään eteenpäin siltäkin osin.

 

["fudge"]

[QUOTE="vieras";23743007]Jos raskaus ei näy vielä, jättäisin kertomatta. Miksi ihmeessä pitäisi tuollaisille ihmisille mitään kertoa. Mun anoppi järkyttyi siinä vaiheessa kun muutin hänen poikakultansa kanssa yhteen. Mieheni ei silloin enää asunut kotona, mutta opiskelijoina olimme autottomia ja jouduimme anoppilasta lainaamaan autoa asunnon etsimistä varten. Anoppi tiesi oikein hyvin, että menemme katsomaan yhteistä asuntoa. Kun olimme lähdössä, eukko huutaa kovaan ääneen, että menethän sinä "Pekka" nyt etsimään itsellesi sitä yksiötä...? En ikinä unohda sitä. Muutakin on ollut tässä vuosien varrella, mut meillä on ihan asialliset välit. Lapsistamme tykkää ja häissä onnitteli, mutta jäykästi kätellen, ei halannut.[/QUOTE]

Ei voi olla totta - kohtalontovereita siis on Meillä aivan sama tilanne häissä: ihan KAIKKI muut halasivat lämpimästi, myös miehen sukulaiset joita en aiemmin ollut edes tavannut, ja miehen isä - mutta anoppi kätteli jäykästi. Tätä hämmästelivät kuvista jälkeenpäin omat vanhempani ja ystävänikin, että eikös sinua miehen äiti edes halannut onnitellessaan?

 

["vieras"]

minun mies ei ole vielä kertonut äidilleen tästäkään vauvasta ja nyt rv 27 menossa

 

["..."]

Minä kertoisin ja sen suhtautumisen jälkeen päättäisin pidetäänkö enää yhteyttä. Siinähän sen näkee, kannattaako omaansa ja perheensä tulevaisuutta pilata tuollaisten appivanhempien kanssa. Antakoon miehen käydä sen kerran kaksi siellä mutta jää sinä lapsen kanssa pois. Ilmoittakaa syntymästä seuraavaksi ja jos ei mitään mielenkiintoa lasta/sua kohtaan, en itse veisi lasta näytille. Tulkoot itte kattomaan.

 

[epätoivottu miniä]

Tämä menee nyt vähän aiheen vierestä, mutta vaikeista miniä-anoppi -suhteista:

Itse olen pohdiskellut, johtuisiko se, että ongelmia tuntuu useammin olevan anopilla ja miniällä kuin anopilla ja vävyllä, siitä, että äitien on vaikea käsittää lastensa jo aikuistuneen. Äidit sitten ovat jatkuvasti tuputtamassa neuvojaan lapsilleen, kantamassa milloin mitäkin kippoa tuliaisena (mikä juuri opiskelemaan lähteneelle on varmasti hyvä, mutta 15 vuotta pois kotoa asuneelle täysin turhaa) ja muutenkin päsmäröimässä (Esim. automaattisesti ostellaan yhteisiä valmistumis-, rippi-, hää- yms. lahjoja koko "perheen" eli appivanhemmat + näiden lapset perheineen nimissä. Ei yhteislahjoissa mitään pahaa ole, ja mielellään sellaisiin aina silloin tällöin osallistuu, mutta jos omalla perheellä (mies+vaimo+alaikäiset lapset) on jo lahja tai ainakin idea valmiina, niin olisi mukava, että edes kysyttäisiin, haluatteko osallistua, eikä vain ilmotettaisi, että laitettiin teidänkin nimet korttiin. Ja rahallisestihan näihin yhteislahjoihin ei ikinä saa silti osallistua, vaan eletään kuin oltaisiin edelleen opiskelujen alussa olevia vanhempien rahoilla eläviä teinejä). Tyttären on aina helppo ottaa äitinsä kanssa yhteen ja selvittää asiat saman tien, mutta poikia (siis miehiä) ei kai niin paljoa kiinnosta, vaikka taloudenhoitoon yms. tullaan puuttumaan. Vaikka nykyaikana monissa perheissä sekä mies että nainen osallistuvat yhtä lailla kotitöihin, sisustukseen jne, muuttunee monella tilanne siinä vaiheessa, kun saadaan lapsi. Yhtäkkiä nainen kantaakin päävastuun kotiin liittyvistä asioista, ja vaikka mies kuinka osallistuisi lapsenhoitoon, on valtaosalla se tilanne, että nainen on lapsen kanssa ja kotona ensimmäiset kuukaudet 24 h ja mies käy töissä. Ja vaikkei kävisikään, kai nainen silti vaistoaa paremmin lapsen tarpeita.

Se, mitä tässä kamalan vaikean kautta koetan selittää on se, että vaikka anopin kanssa olisi lapsen syntymään asti ollut miten hyvät välit, muuttuu asetelma kertarysäyksellä, kun kuvioihin tulee vielä lapsi. Ensinnäkin vanhemmalla sukupolvella on joka asiaan oma mielipiteensä, ja ainakin meillä neuvoja sateli enemmän äidille kuin isälle. Mutta vaikka kuinka miehen äiti olisi aiemmin vakuutellut miniän olevan kuin oma tytär, niin tämäpäs ei pädekään missään negatiivisessa asiassa. Eli miniä on kuin tytär niin kauan kuin on asioista samaa mieltä, auta armias, jos yrittää mennä anopille sanomaan, että me kun on ajateltu tehdä tämä asia nyt omalla tavallamme. Eli eriävän mielipiteen / tavan toimia hyväksyisi vain poikansa esittämänä (ja silloinkin usein tulee syytös, että vaimo laittoi sanomaan, ei poikani todellisuudessa ole tuota mieltä). Kyllä se poika vain ihan oikeasti voi olla samaa mieltä vaimonsa kanssa, ainakin meillä kotiin liittyvät + kasvatusasiat keskustellaan yhdessä läpi ja molempien toiveita noudatetaan, mutta myönnän kyllä, että minulle ne ovat varmastikin tärkeämpiä, ja että mieheni ei monessakaan asiassa välttämättä näe asiaa samalta kannalta lasta ajatellen. Siis mieheni voisi ristiriitoja välttääkseen antaa muille (myös äidilleen) periksi, kun ei muista / ymmärrä / hoksaa, mitä asia merkitsee lapsen kantilta.

Ja tämä teoria pitäisi vielä muistaa parinkymmenen vuoden päästä, kun poika tuo miniäkokelaita käymään! Pyrkimyshän on tietysti olla sellainen anoppi, jonka mielestä miniä ei automaattisesti kohtele poikaani kuin kynnysmattoa, vaan muistaisin, että pojallani todella on oma tahto, ja hän on ihan vapaaehtoisesti parisuhteessa