Suurperheen jälkikasvu haaveilee olevansa ainoa lapsi: ei tarvitsisi olla jatkuvasti tukkanuottasilla sisarusten kanssa, ei joutuisi jakamaan karkkeja ja saisi olla joskus rauhassa.
Monilapsisen perheen vanhemmatkin saattavat kadehtia ainokaisen äitiä ja isää, joiden vanhemmuus vaikuttaa helpolta. Ainoan lapsen kasvu ei silti aina ole niin auvoista, miltä näyttää.
Hurjimpia enteitä kuulee Kiinasta, jossa väestön pakkosäännöstelyn pelätään kasvattavan yhteiskuntaan narsististen pikkukeisarien sukupolven, joka ei osaa huomioida kanssaihmisiä.
Yksilapsisten perheiden määrä on Suomessakin lisääntymässä. Siksi myös päiväkodeissa on alettu kiinnittää huomiota ainokaisten kasvatukseen.
Kahden aikuisen keskipisteenä elämisestä huolimatta ainoa lapsi voi potea yksinäisyyttä.
Kasvatusongelmiin perehtynyt psykoterapeutti Merja-Liisa Kerkkä sanoo suoraan, että ainoan lapsen kasvatus on aika vaikeaa. Kun sisaruksia ei ole, vanhemmille jää isompi työ lapsen kasvattamisessa sosiaaliseksi.
Kerkän mukaan selkeiden rajojen asettaminen ja ihmisten keskuuteen ohjaaminen on ainokaisellekin paras palvelus. Koulussa hän ehkä turhautuu, kun ei saa kaikkien huomiota ja niinpä hän ryhtyy pelleksi tai kiukuttelevaksi nirppanokaksi. Kaverit haukkuvat lellipenskaksi.
"Yhdelle lapselle on niin helppo antaa kerta toisensa jälkeen periksi, mutta se kostautuu. Jos lapsi ei ole ikinä kohdannut luonnollista vastarintaa, koulussa sen kohtaaminen voi olla rajua ja tuottaa kovia tunteidenpurkauksia", Kerkkä sanoo.
Tavatonta ei ole sekään, että yhden lapsen vanhemmat pyrkivät toteuttamaan mallivanhemmuutta tai häntä suojellaan liikaa arjen todellisuudelta. Kun vanhemmat eivät näytä aitoa ihmisen mallia, lapsi saa suorituspaineita kokiessaan, että häneltäkin odotetaan täydellisyyttä.
Lapselle on tärkeää verrata itseään, tunteitaan ja taitojaan muihin lapsiin ja saada tasavertaista vastusta koitoksiinsa. Monilapsisissa perheissä sisarukset toimivat peileinä ja auttavat toisiaan kehityksessä eteenpäin.
"Vaikka lapsi on onnellinen ja hyvinkin älykäs, hän ei pärjää, jos sosiaaliset taidot puuttuvat. Jos ainut lapsi ei ole päivähoidossa, häntä on opetettava muilla tavoilla toimimaan ryhmässä", Kerkkä toteaa.
Vieraisilla käynnit ja vieraiden kutsuminen kotiin ovat tärkeitä asioita. Harrastusta etsivää lasta voi innostaa vaikkapa joukkuelajeihin. Leirit, kerhot ja leikki- ja pyhäkoulut ja yökyläilyt ovat hyväksi.
"Vanhempien pitää harjoitella luottamaan muihin aikuisiin, sillä pienemmillekin lapsille on hyväksi oppia olemaan lyhyitä aikoja erossa vanhemmistaan", Kerkkä sanoo.
Hän kertoo tuntevansa ainokaisia, jotka ovat olleet ensimmäistä kertaa kotoa pois rippileirillä. "Nuorelle se on kova paikka, sillä ryhmässä olemisen pelko saattaa olla yhtä vahva kuin pienellä lapsella, mutta pelkoa ei siinä iässä enää saa näyttää."
Joskus vanhempien hyvää tarkoittava huolehtiminen riistää lapselta kyvyn kokeilla omia siipiään.
"On hyvä miettiä, onko satsaamassa lapseensa omia epärealistisia toiveitaan tai mielihalujaan."
Vaikka ainokaisia hyysätään joskus liikaa, heiltä saatetaan vaatia myös kohtuuttomasti itsenäisyyttä. Vain toisen vanhemman kanssa elävä ainoa lapsi joutuu ehkä selviytymään pitkiä aikoja yksin kotona ja ottamaan isoja vastuita.
Ajan henkeen kuuluu yltiöpäinen itsenäisyyden ihailu. Siksi on tärkeää muistaa, että lapsi on valmis irrottautumaan vanhemmistaan vasta saatuaan riittävästi läheisyyttä ja huolenpitoa.
Rakkaudella ja hoivalla ei ihmistä pilata, sillä vain niitä ammentamalla lapsi kykenee itse antamaan ja jakamaan.
"Ainoiden lasten onnena on se, että heillä on aina omaa tilaa, mikä lisää luovuutta ja vahvistaa lahjakkuutta", Kerkkä muistuttaa.
Vaikka tässä
