Tunteet solmussa, suhde solmussa, mihin jatkaa?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja aabee
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
A

aabee

Vieras
Kaikki tuntuu olevan jotenkin umpisolmussa enkä enää tiedä mitä itse tunnen tai mitä pitäisi mieheltä odottaa. Tai ehkä mitä uskallan odottaa. Viimeisen kahden vuoden aikana kaikki on luisunut pikkuhiljaa alamäkeen, hirveitä syytöksiä jatkuvasti kaikesta mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä, vuosien varrella kerättyä katkeruutta joka purkautuu todella ilkeänä käytöksenä ja välinpitämättömyytenä, arvostuksen puutteena. Ei hellyyttä, ei seksiä, ei sanoja.

Pyydän miestä puhumaan niin se jaksaa satunnaisesti kuunnella, ei sano itse juuri mitään. Puhun puhun ja puhun, kyselen, tivaan, kääntelen asioita eri suuntiin että se voisi johonkin jotenkin tarttua, ainoa mitä saan on "ei mulla nyt ole mitään sanottavaa", "en mä jaksa aina tätä puhumista", "kaikki on niin kamalan vaikeeta". Se haluaa muutosta, muttei vaikuta olevan valmis tekemään itse mitään. Mä haluan muutosta ja olen muuttanut paljon asioita joita se on minulta pyytänyt, mutta omassa käytöksessään ei silti mikään muutu.

Silloin kun kaikki on "hyvin", kaikki on hyvin ja pystyn näkemään sen ihmisen jota olen jo vuosia rakastanut. Sitten kun sitä ottaa päähän, se purkaa sen minuun ja kaikki inhon, vihan, surun, pettymyksen ja pelon tulevasta tunteet nousevat pintaan enkä tiedä mihin suuntaan jatkaa.

Haluan jatkaa, haluan saada takaisin sen ihmisen jonka tiedän piilottelevan jossain muurien takana, haluan että lapsilla on ehjä perhe, haluan että voidaan olla taas onnellisia. Mutta mietin kovasti mitä minun pitää sen eteen uhrata, onko se sen arvoista että vain minun täytyy joustaa, vain minun täytyy muuttua, jotta miehen ei tarvitse tehdä mitään vaan voi vain odotella parempaa ja sitä jos itsestään tapahtuisi jotain.

Tiedättekö tunteen kun haluaa antaa puolisolleen myös omaa aikaa harrastuksiin henkisesti kuluttavan työn vastapainoksi, mutta toisaalta kuolee sisältäpäin kun miettii jatkuvasti miksi se haluaa mielummin rentoutua yksin kuin perheenä? Miksi tuntuu ettei me, tai ainakaan minä, merkitä hänelle juuri mitään?
 
Ettet nyt vaan olisi narsistin kanssa tekemisissä?

On siinä niitäkin piirteitä, kuten on varmasti minussakin, mutta täysverinen ei onneksi ole, vielä kaukana siitä. Sillä tulee noita kausia kun kaikki on niin vaikeeta, mistään ei halua puhua eikä mitään halua yrittää selvittää, odottaa vain parempaa josko se itsestään tapahtuisi. Tällä hetkellä muutama iso asia elämässä roikkuu sellaisessa välitilassa että se stressaa ja stressin käsittelykyky on kyllä aika huono tuolla ihmisellä... Minä en vain jaksa sitä odotusta. Päivät on pirun pitkiä ja illat vielä pidempiä kun odottaa jos se toinen tänään haluaisikin tulla vähän lähemmäs. Huoh... Kun taas jaksaisi tämän pätkän niin helpottaisi, vaan kauankohan se kestää tällä kertaa.
 
oikeasti narsisteja on oikeasti todella vähän, joten melkein tätä asiaa täytyy lähestyä kahdesta suunnasta: ensinnäkin millaisia kokemuksia miehelläsi on primäärisuhteistaan lapsuudestaan alkaen? onko paljon pettymyksiä (esim. kiintymyssuhteessa lapsena ja sitten tietty parisuhteissa myöhemmin), vaikea olla lähellä toista ja avautua jne. toiseksi sitten on kiinnostavaa, millaisia nämä teidän suhteenne vaikeat kokemukset ja pettymykset ovat?

yleensä on hyvä saada asiat oman pään kanssa kuntoon ja vasta sitten toimii parisuhdekin, olisiko miehelläsi intoa käydä yksin terapeutilla? ja ehkei tekisi pahaa sinullekaan?
 
Alkuperäinen kirjoittaja akateeminen äiti;24021026:
oikeasti narsisteja on oikeasti todella vähän, joten melkein tätä asiaa täytyy lähestyä kahdesta suunnasta: ensinnäkin millaisia kokemuksia miehelläsi on primäärisuhteistaan lapsuudestaan alkaen? onko paljon pettymyksiä (esim. kiintymyssuhteessa lapsena ja sitten tietty parisuhteissa myöhemmin), vaikea olla lähellä toista ja avautua jne. toiseksi sitten on kiinnostavaa, millaisia nämä teidän suhteenne vaikeat kokemukset ja pettymykset ovat?

yleensä on hyvä saada asiat oman pään kanssa kuntoon ja vasta sitten toimii parisuhdekin, olisiko miehelläsi intoa käydä yksin terapeutilla? ja ehkei tekisi pahaa sinullekaan?

Moneen kertaan ollaan puhuttu näistä, miten on kumpikin ottanut mallia omien vanhempien suhteista. Heidän perheessään on vannoutunut tapa olla puhumatta mistään. Toisille saatetaan tehdä todella kamaliakin asioita, mutta sen jälkeen vain käyttäydytään kuin mitään ei olisi ollutkaan ja kaikki on "unohdettu". Kukaan siinä perheessä ei ole aidosti läheinen toisen kanssa varmaan juuri tästä syystä ja vaikka lapset ovat omissa suhteissaan tähän samaan ongelmaan törmänneet ja jokaisen puoliso on sitä yrittänyt saada tajuamaan, on sellaisia pienestä asti opittuja todella vaikea muuttaa.

Tietyistä syistä mies ei tällä hetkellä suostu menemään mihinkään keskustelemaan, minkä ymmärrän toisaalta hyvin ja olen valmis tukemaan jos antaisi kuitenkin jotain merkkiä siitä että haluaa itse muutosta, mutta toisaalta taas tulee sama, paljonko olen valmis uhraamaan hänen eteensä ilman mitään takeita että saan takaisin muuta kuin tätä.

Välillä itselläni on sellainen olo että haluaisin mennä puhumaan asioista, saada selvyyttä omiin fiiliksiin, mutta seuraavana hetkenä taas ajattelen että miksi turhaan yksin kun suurin osa minua vaivaavista ongelmista johtuu tällä hetkellä siitä ettei mies puhu. Minulla on ollut vähän liikaakin aikaa miettiä omia sanojani ja tekojani, sitä miten itse olen vaikuttanut näihin ongelmiin ja tilanteisiin, ja tiedostan kyllä mikä kaipaa muutosta ja olen asioille paljon tehnyt, vaan kun sieltä toisestakin suunnasta saisi vielä jotain takaisin.
 

Yhteistyössä