Toggle sidebar

Kadutko lasten saamista?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "mamma"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
M

"mamma"

Vieras
Katoin juuri tallennukselta dokumenttia Vanhemmuus pilasi elämäni ja aloin mietimään et kuinka moni voi tunnustaa katuvansa vanhemmuutta. Minä voin tunnustaa. Vaikka rakastankin lapsiani kaipaan silti lapsetonta aikaa. Silloin pystyu tekemään mitä halusin, saatoin milloin yvänsä lähteä vaikka jumppaan tai mihin hyvänsä. Ei tarvinnut miettiä aikatauluja. Useesti tuntuu et tekisin mitä vain jos saisin lapset pois jaloista muutamaksi kuukaudeksi. Onko muita jotka voi tunnustaa katuvansa lapsia?
 
Joo. Ei oo mun juttu. Oon niiin saamarin surkea tässä. Olen kaikkeni yrittänyt ja vaikka kuolisin niiden puolesta, mutta ne inhoaa mua ja minä ärsytän niitä ja mitään eivät mulle kerro asioistaan.
 
Vituttaahan se, kun ei pääse joka paikkaan lähtemään mielensä mukaan (siihen kun oli tottunut koko elämänsä), mutta ikinä lapsen saaminen ei ole silti kaduttanut. Vauvavaihe menee ohi nopeasti ja onhan lapsella isäkin, jolle voi välillä lapsen jättää ja lähteä jumppaan/kauppaan/rimpsalle.... Että joskus vituttaa, koskaan ei kaduta :)
 
No en ole varsinaisesti katunut lapsiani, mutta oli toki aika, jolloin mietti, että helpommalla pääsi ennen lapsia. Onneksi se on kuitenkin vain muutama vuosi, kun lasta ei voi jättää yhtään yksin. Nopeasti lapsi menee jo ekalle luokalle kouluun ja silloin voi ottaa taas itselleen kodin ulkopuolisiakin harrastuksia.
 
Lastenhoito olisi mukavaa, jos silti voisi mennä kuten ennennkin. Esi. että perheille tulisi rahaa, vaikka molemmat vanhemmat olisivat kotona päivät, esim. niin kauan että esikoinen on 10v. Jotkut menevät kuten ennenkin, miehet tekevät usein niin. Ja, ne joilla isovanhemmat lähellä.
 
Kyllä minäkin kaipaan lapsetonta aikaa, mutten silti missään nimessä kadu lasten hankkimista. Päinvastoin - päätös hankkia lapsia oli elämäni viisain teko. Pikemminkin kiitän luojaani (vaikken uskova olekaan) siitä, että uskalsin tehdä lapset kaikista peloista ja ennakkoluuloistani huolimatta. En ikimaailmassa luopuisi heistä.

Lapseton elämäni oli ihanaa ja antoisaa, mutten silti vaihtaisi enää takaisin entiseen elämääni. Lapsiani en vaihtaisi ikimaailmassa, kyllä he niin paljon tuovat iloa ja sisältöä elämään.
 
Paljon enempi hommaa, tai ehkä eniten huolta, kuin etukäteen koskaan kuvittelinkaan. Ajatella, että esikoisen saadessani panikoin eniten vaipanvaihdosta! Nyt nuo koululaiset ovat leirillä, eikä tullut mitään vastausta mun hyvänyön tekstariin ja mietin, että miten saan tänä yönä unta. Tällä tiedolla, jos olisin uudestaan sen valinnan edessä, saattaisin harkita pitempään. Kyllähän noista isoista lapsista alkaa olla jo iloakin, tosin. Siksi harkitsisin, mutta ehkä kuitenkin heittäytyisin hommaan. VUodet ennen kouluikää olivat tuskaa.
 
Mä en kadu, mutta tuskastun joskus tähän tilanteeseen. Oon sekä yksin että yhdessä viihtyvää tyyppiä. Ennen lapsia tarvitsin aina vastapainona yksin olemista sosiaaliselle elämälle. Tällä hetkellä mä oon kolmen kovin takertuvan lapsen hoiva-alalla työskentelevä äiti, jolla vielä omassa elämässä vanhuksia autettavana. Kovasti alkaa jo hämärtymään, millainen mä olin silloin 10 vuotta sitten. En koe olevani oma itseni nyt, mutta mun elämää johdattelee velvollisuudentunne ja ajatus siitä, että itse olen polkuni rakentanut. Aika säälittävää marttyyriksi heittäytymistä, tiedän.
 
Miksi joku kokee helpottavan vasta kouluiässä? Mielestäni jo reilu 3 vuotiaan kanssa elämä on helppoa. Taapero- ja vaippaikäisten kanssa oli huomattavasti hankalampaa, kun ei saanut rauhaa edes viideksi minuutiksi. Aina piti olla pyyhkimässä jonkun pyllyä tai vähintään sylittelemässä.

Minulla on kohta 4 v ja 6 v täyttävät lapset ja olen tämän viimeisen vuoden aikana saanut entisen elämäni takaisin. Voin käydä vapaasti harrastuksissa. Edellyttäen tietenkin, että mies on silloin lasten kanssa. Tämän ikäiset ovat jo omatoimisia, eikä heitä tarvitse enää passata. Nykyään otan lapset mukaan kauppareissuillekin, kun osaavat käyttäytyä siellä. Reissaaminen on helppoa, kun ei tarvitse enää olla massiivista tavaramäärää mukana. Päiväunetkaan eivät enää rajoita päivän tekemisiä.
 
en kadu todellakaan! enkä vaihtaisi tätä mihinkään.
lapset(19v,17v ja 1v) ovat minulle korvaamattomia.
enkä sano että elo olisi aina ruusuilla tanssimista,ei todellakaan
mutta ei olisi se lapseton elämäkään.
nautin ja elän elämääni.
kyllä sitä taas joskus(eläkkeellä ) saa tehdä omia juttuja,silloin sitä
toivoo että joku tulisi käymään : )))
 
Alkuperäinen kirjoittaja dfdf:
Miksi joku kokee helpottavan vasta kouluiässä? Mielestäni jo reilu 3 vuotiaan kanssa elämä on helppoa. Taapero- ja vaippaikäisten kanssa oli huomattavasti hankalampaa, kun ei saanut rauhaa edes viideksi minuutiksi. Aina piti olla pyyhkimässä jonkun pyllyä tai vähintään sylittelemässä.

Minulla on kohta 4 v ja 6 v täyttävät lapset ja olen tämän viimeisen vuoden aikana saanut entisen elämäni takaisin. Voin käydä vapaasti harrastuksissa. Edellyttäen tietenkin, että mies on silloin lasten kanssa. Tämän ikäiset ovat jo omatoimisia, eikä heitä tarvitse enää passata. Nykyään otan lapset mukaan kauppareissuillekin, kun osaavat käyttäytyä siellä. Reissaaminen on helppoa, kun ei tarvitse enää olla massiivista tavaramäärää mukana. Päiväunetkaan eivät enää rajoita päivän tekemisiä.
Click to expand...

Koululaiselle voi sanoa jo, että keitä perunat ja tee salaatti. Koululainen elää muutenkin kuin kotona, hänen kanssaan voi keskustella kehittäviä juttuja. Ei tartte vahtia alituiseen.
 
En kadu. En toki tiedä, millaista elämäni olisi ollut, jos en koskaan olisi saanut lapsia. En tiedä mitä olen "menettänyt", mutta tiedän kyllä mitä olen saanut, kun olen saanut lapsia :heart:.
Moni asia olisi varmaan sujunut kenties helpommin, jos minulla ei olisi ollut lapsia. Ja liikkumavapauteni olisi ollut suurempi kuin nyt. Olisin varmaan myös säästynyt monelta huolelta ja murheelta- niin monelta "sydämentykytykseltä ja sielunmuljahdukselta".
Omat raadollisimmat puoleni olisivat kenties pysyneet minulta salassa. Lapseni ovat tiputtaneet minut korkeimmilta jalustoiltani.
Sellaista määrää rakkautta en olisi kuitenkaan koskaan tuntenut, en olisi tullut niin jokaisesta sielun sopukastani koskettetuksi kuin lasteni kautta. Lapseni ovat kyllä ne ihmiset, jotka ovat minua eniten kasvattaneet.. silloin kuin minä olen yrittänyt kasvattaa heitä.


Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö haluaisi välillä hetkeksi irti lapsistani. Olisivat ihan mieluusti välillä lainattavissa.. mutta palautusvaatimuksella kuitenkin.:D
 
blaablaa vaan kaikenmaailman taaperoiden vanhemmille..sitten kun teini kutsuu sua huoraksi ja lumpuksi, vihaa sua enemmän kuin mitään muuta niin ehkä ne OIKEAT vaikeuden alkaa vasta siitä, tiedoksi vaan kaikenmaailman rinnasta/tutista/pullosta vierotuksesta jne joutavasta skeidasta kärsivät mammat...............
 
[QUOTE="vieras";24319605]blaablaa vaan kaikenmaailman taaperoiden vanhemmille..sitten kun teini kutsuu sua huoraksi ja lumpuksi, vihaa sua enemmän kuin mitään muuta niin ehkä ne OIKEAT vaikeuden alkaa vasta siitä, tiedoksi vaan kaikenmaailman rinnasta/tutista/pullosta vierotuksesta jne joutavasta skeidasta kärsivät mammat...............[/QUOTE]

tää on niin totta. sit ku se niiden lapsien teinihelvetti tulee niin sen jälkeen oppii arvostaan itseään äitini, sen takia mitä kaikkee on kestänyt. mutta myös nämä teinit oppii myös siitä ajasta ja nauraa sille ajalle myöhemmin :D
 
Minä olen varmaan sen teinihelvetin esikartanossa tai ainakin eteisessä piakkoin, mutta en usko, tai pikemminkin en haluaisi uskoa, että alkaisin katua lasten saamista. Toki hetkittäin varmaan sellaisia tunteita tulee, kyllä äitiys on jo nyt herättänyt minussa kaikkinaisten tunteiden kirjon. Myös niitten ns, mustien ja kiellettyjen. Mutta toivon, ettei päällimmäiseksi tunteeksi nousisi katkeruus ja katumus.
 
En ainakaan oo tähän mennessä katunut, vaikka tuntuu että jo muutama harmaa hius on mahtanut näiden takia ilmaantua.
Esikoisen sytntymän jälkeen miulle puhkesi nivelreuma, kipeimpinä aikoina tuli mietittyä että jos olisin tiennyt mitä tuleman pitää, olisinko halunnut vauvan silläkin uhalla että saa kovia kipuja pitkäksi aikaa sen jälkeen..olisin miettinyt ehkä vielä tarkemmin, mut tuskin olisin jättänyt siltikään lapsia "tekemättä" (kiitollinen oon että heijät sain) koska se on oikeestaan ainut asia mistä oon elämässäni ollut ihan varma, siis että haluan olla äiti.
 
[QUOTE="vieras";24319605]blaablaa vaan kaikenmaailman taaperoiden vanhemmille..sitten kun teini kutsuu sua huoraksi ja lumpuksi, vihaa sua enemmän kuin mitään muuta niin ehkä ne OIKEAT vaikeuden alkaa vasta siitä, tiedoksi vaan kaikenmaailman rinnasta/tutista/pullosta vierotuksesta jne joutavasta skeidasta kärsivät mammat...............[/QUOTE]
Onneksi kaikki teinit eivät sentään nimittele äitejään huoriksi ja lumpuiksi.
 
  • Tykkää
Reactions: Millenia
Alkuperäinen kirjoittaja dfdf:
Miksi joku kokee helpottavan vasta kouluiässä? Mielestäni jo reilu 3 vuotiaan kanssa elämä on helppoa. Taapero- ja vaippaikäisten kanssa oli huomattavasti hankalampaa, kun ei saanut rauhaa edes viideksi minuutiksi. Aina piti olla pyyhkimässä jonkun pyllyä tai vähintään sylittelemässä.

Minulla on kohta 4 v ja 6 v täyttävät lapset ja olen tämän viimeisen vuoden aikana saanut entisen elämäni takaisin. Voin käydä vapaasti harrastuksissa. Edellyttäen tietenkin, että mies on silloin lasten kanssa. Tämän ikäiset ovat jo omatoimisia, eikä heitä tarvitse enää passata. Nykyään otan lapset mukaan kauppareissuillekin, kun osaavat käyttäytyä siellä. Reissaaminen on helppoa, kun ei tarvitse enää olla massiivista tavaramäärää mukana. Päiväunetkaan eivät enää rajoita päivän tekemisiä.
Click to expand...

Minulla on tällainen sama kokemus sillä erotuksella, että kun lapseni täyttivät 5 ja 7, meille syntyi vielä kolmas lapsi :)
 

Osallistu arvontaan ja voita trendikäs lampaantalja!

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa