H
"huoh"
Vieras
Minulla on aina ollut vähän sellainen kuuntelijan rooli. Tosi harvassa on ne ihmiset, jotka kuuntelevat minua. Noh, minulla on ollut melko rankka lapsuus. Väkivaltaa, alkoholismia jne. Isäni tällä hetkellä vankilassa ja äitini rapajuoppo. Lisäksi muuta murhetta lapsuudenperheessäni. On todella rankkaa, kun näistä asioista ei voi puhua. Yritin joskus puhua anopille, hän kuittasi asian niin että "älä sinä sellaisia murehdi". Miehen lapsuudenperhe on melko hyväosaista porukkaa. Vanhemmat olleet naimisissa 30 vuotta ja sisarusporukka tiivis. Kaikki opiskelleet pitkään ja saavat sekä taloudellista että henkistä tukea vanhemmiltaan paljon. Silti nämä miehen siskot ovat sitä mieltä, että heillä oli rankka lapsuus ja siitä lähes aina tavatessamme puhuvat, että kun on ollut niin rankkaa ja kuinka vaikeaa on nyt jaksaa. Kaikilla heillä ihan tavalliset perheet nytkin. Pikkulapsia juu, mutta onko se yllättävää, että lasten kanssa on rankkaa? Olen tarjoutunut hoitoavuksikin.
Mutta nyt oikeasti alkaa keittää yli, kun kuuntelee sitä jatkuvaa valitusta. Miksi ei voisi olla onnellinen siitä mitä on saanut? Ei mikään perhe ole täydellinen, miksi pitää kantaa kaunaa vanhemmilleen jostain turhasta? Oma mieheni on hyvin tyytyväinen lapsuuteensa ja vanhempiinsa ja ihmettelee siskojaan. On oikeasti väsyttävää, kun jos yritän itse puhua omista rankoista kokemuksistani, niin minut keskeytetään ja aletaan kauhistella miten ikävää on, kun äiti (siis anoppini) tarjoaa aina rahaa (ei katos luoteta lasten omaan pärjäämiseen). Voi voi, itse en ole ikinä saanut yhtään mitään. Sain häälahjaksi äidiltäni vanhentumassa olevat säilykkeet kaapista, juu. Olen siis lakannut puhumasta omista asioistani, mutta edelleen minun oletetaan kuuntelevan ja ymmärtävän heidän elämänsä rankkuutta.
Sekavaa juu, mutta tänään olen todella pahalla mielellä.
Mutta nyt oikeasti alkaa keittää yli, kun kuuntelee sitä jatkuvaa valitusta. Miksi ei voisi olla onnellinen siitä mitä on saanut? Ei mikään perhe ole täydellinen, miksi pitää kantaa kaunaa vanhemmilleen jostain turhasta? Oma mieheni on hyvin tyytyväinen lapsuuteensa ja vanhempiinsa ja ihmettelee siskojaan. On oikeasti väsyttävää, kun jos yritän itse puhua omista rankoista kokemuksistani, niin minut keskeytetään ja aletaan kauhistella miten ikävää on, kun äiti (siis anoppini) tarjoaa aina rahaa (ei katos luoteta lasten omaan pärjäämiseen). Voi voi, itse en ole ikinä saanut yhtään mitään. Sain häälahjaksi äidiltäni vanhentumassa olevat säilykkeet kaapista, juu. Olen siis lakannut puhumasta omista asioistani, mutta edelleen minun oletetaan kuuntelevan ja ymmärtävän heidän elämänsä rankkuutta.
Sekavaa juu, mutta tänään olen todella pahalla mielellä.