Ero, isän oikeudet, kun äiti ei imetä?

["tiina"]

tiina, jos viittasit minun kirjoituuksiini, niin minähän nimenomaan kannatan tiheitä tapaamisia. Useita kertoja viikossa. Pari kertaa kuussa on vauvalle aivan liian vähän. Jos tapaaminen onnistuu niin, että äiti on lapsen saatavilla, niin sittenhän ei ole mitään rajaa sille kuinka paljon isä voi lapsen kanssa olla. Isä voi olla yötäkin jos se äidille vaan sopii. Sen sijaan ei ole hyväksi erottaa lasta ensisijaisesta hoitajastaan ja pompotella eri kotien välillä heti alusta.

En kenenkään yksittäiseen viestiin viitannut, vaan yleensä tuohon asenteeseen että tehdään mahdollisimman hankalaksi isän kannalta.
Kyllä mä sen ymmärrän ettei pidemmiksi ajoiksi kerrallaan vauvaa eroteta äidistään, mutta miksei isä saisi olla kahden vauvan kanssa niitä lyhyitä (muutaman tunnin) tapaamisia tai kyläillä vauvan kanssa omien sukulaistensa luona?
En nyt tarkoita että lapsi revittäisiin samantien tuntemattoman luokse, vaan alusta asti isä olisi mukana kuvioissa, totuttelisi lapsen hoitoon samoin kuin äiti. Onhan se vauva toki äidin vatsassa kasvanut, mutta syntymästä alkaen miksei lapsi saisi kiintyä isäänsä. Onko tämä myös ydinperheessä niin että annetaan nyt vauvan kiintyä vain äitiinsä, katsotaan sitten vuoden kuluttua sitä isä-hommaa.
Ja mitä tulee moneen kotiin riepotteluun, kyllähän useat äiditkin ovat sosiaalisia, käyvät ystävillä, sukulaisilla ,kerhoissa, kaupoilla eli lasta pompotellaan eri paikkoihin?
Noh en kyllä tosiaankaan ole mikään alan asiantuntija, mutta oman kokemuksen perusteella puhun.

Paha tapa äideillä nostaa itsensä niin jalustalle, korvaamattomaksi, kiillottaa sitä sädekehäänsä, heittäytyä marttyyriksi ja toisaalta valittaa väsymystään ja sitä ettei ole apua.
Ja juu ei toki kaikki, ja kaikista miehistä ei ole hoitamaan lasta tasavertaisesti.

 

[omnix]

[QUOTE="tiina";24638462]En kenenkään yksittäiseen viestiin viitannut, vaan yleensä tuohon asenteeseen että tehdään mahdollisimman hankalaksi isän kannalta.
Kyllä mä sen ymmärrän ettei pidemmiksi ajoiksi kerrallaan vauvaa eroteta äidistään, mutta miksei isä saisi olla kahden vauvan kanssa niitä lyhyitä (muutaman tunnin) tapaamisia tai kyläillä vauvan kanssa omien sukulaistensa luona?
En nyt tarkoita että lapsi revittäisiin samantien tuntemattoman luokse, vaan alusta asti isä olisi mukana kuvioissa, totuttelisi lapsen hoitoon samoin kuin äiti. Onhan se vauva toki äidin vatsassa kasvanut, mutta syntymästä alkaen miksei lapsi saisi kiintyä isäänsä. Onko tämä myös ydinperheessä niin että annetaan nyt vauvan kiintyä vain äitiinsä, katsotaan sitten vuoden kuluttua sitä isä-hommaa.
Ja mitä tulee moneen kotiin riepotteluun, kyllähän useat äiditkin ovat sosiaalisia, käyvät ystävillä, sukulaisilla ,kerhoissa, kaupoilla eli lasta pompotellaan eri paikkoihin?
Noh en kyllä tosiaankaan ole mikään alan asiantuntija, mutta oman kokemuksen perusteella puhun.[/QUOTE]

Minä en koe, että mikään viestini olisi mitenkään ristiriidassa tämän viestisi kanssa. Olen aivan samaa mieltä kanssasi; pikkuhiljaa, ensiksi siellä missä äiti on saatavilla, sitten voi alkaa ottaa lasta omaan kotiinsa/kyläillä sukulaistensa luona/whatever... Ja totta kai on parasta lapselle, että isä on mukana alusta asti. Juuri siksi suosittelisin tiheitä tapaamisia, jottei vauva ole erossa isästään koskaan liian pitkää aikaa, että luontevasti saisi pikkuhiljaa muodostaa suhdetta tähän. En siis ihan ymmärrä mistä kritiikkisi kumpuaa kun olen pääasiassa samaa mieltä kanssasi.

 

["tiina"]

Tässä sinä olet hyvin, hyvin väärässä. Lapselle ei ole missään nimessä hyväksi joutua suuren aikuismäärän pompoteltavaksi, moneen eri kotiin ja vaihtelevien hoitajien luokse; silloin hän ei kiinny kehenkään kunnolla. Vauvan etuna on kiintyä yhteen henkilöön tuossa iässä, ja häneen kunnolla, sillä ensimmäisen kiintymyssuhteen laatu vaikuttaa paljon myöhemmin syntyvien suhteiden laatuun. On siis myös isän etu, että lapsi kiintyy rauhassa äitiinsä ja vasta vähän vanhempana alkaa jäämään yksinkin isän kanssa.

Vastasyntyneelle sopiva tapaamissopimus tarkoittaa tiuhaan tapahtuvia lyhyitä tapaamisia, esim 3-4 krt viikossa, 1-2h kerrallaan. Vauva kasvaa nopeasti, ja puolivuotiaalle sopiva voikin olla kaksi kertaa viikossa 4h kerrallaan. Vuoden ikäinen voi jo olla yökylässä isän luona 1-2 krt kuussa ja sen lisäksi viettää kokonaisen päivän 1-2 krt kuukaudessa.

Olisi hurjan tärkeää koko perheen kannalta sopia tapaamisista joustavasti ja VAUVAN KEHITYSTASON MUKAISESTI. Isän pitäisi kyllä jaksaa se vuosi odottaa ennen yökyläilyjä, aikuinen ihminen, haloo! Samaten äidin olisi tärkeätä ymmärtää, että kehitystä tosiaan tapahtuu vauhdilla, ja toiseksi, että isän & vauvan aika on isän ja lapsen välistä aikaa, eikä hänen pidä siihen liiemmin puuttua.

Vauvalle ei tosiaan ole niinkään väliä onko ensisijainen hoitaja ei-imettävä äiti vai isä, mutta jatkuvuus vauvalle on tärkeää. Vauva sopeutuu paljon paremmin esimerkiksi siihen äidin kuolemaan jos hän sitä ennen on saanut kokea jatkuvuutta. Hän hyväksyy uuden hoitajan helpommin jos siihenastinen hoitaja on ollut pysyvä ja turvallinen. Vauva ei _todellakaan_ kaipaa vaihtelevuutta ja epäjatkuvaa hoitoa suuren aikuismäärän turvin. Toiset aikuiset ovat alkuaikoina "apuäitejä", mutta varsinaisen ensisijaisen hoitajan tulisi olla käytännössä kokoajan lapsen saatavilla. Toimimalla näin kykenee lapsi sitten aikanaan muodostamaan paljon vahvemman ja turvallisemman suhteen myös etävanhempaansa. HIEMAN lyhytnäköistä vaatia vastasyntyneen erottamista äidistään siksi, että "haluaa". Kyllä pitäisi vähän ajatella pitkällä tähtäimellä ja ottaa huomioon lapsen kehitys.

Lastenvalvojan ja oikeusistuimien pitäisi tämä ymmärtää ja lastenvalvojan kanssa voitte sopia vauvan kehityksen huomioonottavia tapaamisvälejä.

lukaisin tän uudestaan, ja aika monista asioista olen samaa mieltä, mutta erityisesti tämä kiinnostaa:
" On siis myös isän etu, että lapsi kiintyy rauhassa äitiinsä ja vasta vähän vanhempana alkaa jäämään yksinkin isän kanssa."

Oletko tätä mieltä myös ydinperheen kohdalla?

 

["tiina"]

Minä en koe, että mikään viestini olisi mitenkään ristiriidassa tämän viestisi kanssa. Olen aivan samaa mieltä kanssasi; pikkuhiljaa, ensiksi siellä missä äiti on saatavilla, sitten voi alkaa ottaa lasta omaan kotiinsa/kyläillä sukulaistensa luona/whatever... Ja totta kai on parasta lapselle, että isä on mukana alusta asti. Juuri siksi suosittelisin tiheitä tapaamisia, jottei vauva ole erossa isästään koskaan liian pitkää aikaa, että luontevasti saisi pikkuhiljaa muodostaa suhdetta tähän. En siis ihan ymmärrä mistä kritiikkisi kumpuaa kun olen pääasiassa samaa mieltä kanssasi.

Juu ei se kritiikki ollut sinun viestiisi kohdistettu, ainakaan ainoastaan. Lähinnä tähän yleiseen keskusteluun. Kyllähän se tuntuu enemmistön mielipide olevan, että isä on aivan eriarvoinen hoitaja lapselle. Toki raskaus ja imetys tekee äidistä käytännössä läheisemmän, mutta miksi sitä kuilua on oikein kasvattamalla kasvatettava, estettävä lasta ja isää kiintymästä toisiinsa heti elämän alkumetreillä.

 

[omnix]

[QUOTE="tiina";24638476]lukaisin tän uudestaan, ja aika monista asioista olen samaa mieltä, mutta erityisesti tämä kiinnostaa:
" On siis myös isän etu, että lapsi kiintyy rauhassa äitiinsä ja vasta vähän vanhempana alkaa jäämään yksinkin isän kanssa."

Oletko tätä mieltä myös ydinperheen kohdalla?[/QUOTE]

Kyllä, minä olen sitä mieltä, että äidin (tai isä jos jostain syystä mies onkin valikoitunut ensisijaiseksi hoitajaksi, tiedän yhden tapauksen jossa nainen sairasti istukkasyöpää ja isä oli lapsen ensisijainen hoitaja) tulisi olla lapsen saatavilla ensimmäiset 12-18kk ja on isänkin edun mukaista tehdä näin; isän läsnäolosta ei ole mitään haittaa, mutta äidin tulisi olla lapsen saatavilla. Kun lapsen aivojen kehitys on tietyllä tasolla niin symbioosintarve purkautuu eikä sen jälkeen ole liiemmin väliä kumpi vanhemmista on läsnä jos molemmat ovat lapsen elämässä olleet jokseenkin tasapuolisesti osallisia. Kyse on puhtaasti biologisesta tarpeesta, raskausaikaan verrattavissa olevasta ajasta jolloin lapsen vaistot kehottavat pysymään äidin läheisyydessä. Muiden aikuisten _läsnäolo_ ei ole haitallista, päinvastoin, mutta äidin (ensisijaisen hoitajan) katoaminen ja epäluotettavuus on lapselle huono asia ja vaikuttaa siihen, miten hän tulevaisuudessa suhteitaan muodostaa; uskaltaako hän luottaa.

Oma kokemukseni tukee tätä teoriaa. Yleensä viimeistään 3-4 vuotiaana lapselle tulee tarve hakeutua muidenkin aikuisten luokse ja muodostaa niitä suhteita, monella se alkaa jo 2-vuotiaana.

 

["tiina"]

Kyllä, minä olen sitä mieltä, että äidin (tai isä jos jostain syystä mies onkin valikoitunut ensisijaiseksi hoitajaksi, tiedän yhden tapauksen jossa nainen sairasti istukkasyöpää ja isä oli lapsen ensisijainen hoitaja) tulisi olla lapsen saatavilla ensimmäiset 12-18kk ja on isänkin edun mukaista tehdä näin; isän läsnäolosta ei ole mitään haittaa, mutta äidin tulisi olla lapsen saatavilla. Kun lapsen aivojen kehitys on tietyllä tasolla niin symbioosintarve purkautuu eikä sen jälkeen ole liiemmin väliä kumpi vanhemmista on läsnä jos molemmat ovat lapsen elämässä olleet jokseenkin tasapuolisesti osallisia. Kyse on puhtaasti biologisesta tarpeesta, raskausaikaan verrattavissa olevasta ajasta jolloin lapsen vaistot kehottavat pysymään äidin läheisyydessä. Muiden aikuisten _läsnäolo_ ei ole haitallista, päinvastoin, mutta äidin (ensisijaisen hoitajan) katoaminen ja epäluotettavuus on lapselle huono asia ja vaikuttaa siihen, miten hän tulevaisuudessa suhteitaan muodostaa; uskaltaako hän luottaa.

Oma kokemukseni tukee tätä teoriaa. Yleensä viimeistään 3-4 vuotiaana lapselle tulee tarve hakeutua muidenkin aikuisten luokse ja muodostaa niitä suhteita, monella se alkaa jo 2-vuotiaana.

Oletko tutustunu aiheeseen teoreettisesti enemmänkin? Tosi kiinnostavia asioita ovat, tekisi mieli tutkia näitä asioita laajemminkin eri näkökulmista.

 

["kide"]

Mitäköhän omaa kokemusta sinulla omnix on, kun niin paljon tiedät äiti-lapsisuhteesta. Ja kyllä minun mielestä nimenomaan puhut ristiin. Pitkä alkuviestisi nimenomaan painotti sitä, että isän ei pidä sotkeutua äitin ja vauvan suhteeseen kuin korkeintaan 4x2 h viikossa ensimmäisen vuoden aikana. Kivasti siellä unohdetaan omia sanomisia ja toisaalta nuoleskellaan toisia.
Kiinnostaa kyllä, montako lasta olet kasvattanut (kuinka vanhoiksi), ja montako isä-lapsisuhdetta olet torpedoinut. vai oletko kenties ihan ammattilainen (lastenhoitaja/sosiaalialan työntekijä/neúvolatäti), joka saa palkkaa ihmissuhteiden pilaamisesta jo pienestä pitäen

 

["vieras"]

kyllä sekä isällä että äidillä on yhtä suuri oikeus ja velvollisuus hoitaa sitä vauvaa.en varmaan itse suostuisi vielä yön yli antamaan hoitoon(jotenkin katson että siihen ei vielä ole pakko suostua vauvan ollessa noin pieni,epäreilua ehkä?)mutta tottakai vauvakin tarvitsee myös isää.enkä ymärrä miksi ei saisi luoda isäsuhdetta jos isä haluaa.liikaa saa lukea niistä jotka siittävät ja hylkäävät totaalisesti.

 

["tiina"]

Itsellä aikoinaan tuohon lapsen isälleen yöksi antamiseen vaikutti kyllä ihan jo puhdas laiskuus (?) ,oman ajan sekä täysien yöunien tarve. Vauva oli erittäin vaativa ja huonouninen. Silti mä olen sitä mieltä että se oli vain ja ainoastaan hyvä asia, näin saatiin vanhemmuus toimimaan myös isän osalta. Ja lähtökohdat ei todellakaan olleet ihanteelliset. Ja isä ei alunperin ollut se vaativa osapuoli, päinvastoin mä suorastaan pakotin hänet alusta asti vauvan elämään. Osittain myös omasta mukavuuden halusta, vaikka toki ensisijaisesti lapsen ja isän välisen suhteen takia.

Hyvin paljon saa kuulla ja lukea isistä, jotka eivät auta arjessa, joita ei kiinnosta, oli sitten etävanhempi tai ydinperheen vanhempi. Enkä mä sitä oikeastaan ihmetelekään, jos äitien asenne on se, ettei isä ole alusta asti tasavertainen vanhempi lapselleen. ei anneta isälle mahdollisuutta siihen. Jos ensimmäisen 1-1,5 vuotta lapsen elämästä isä jää taka-alalle äidin vaatimuksesta, miksi roolin myöhemmin pitäisi muuttua tasavertaiseksi ja sen muuttumisen täytyisi ilmeisesti lähteä vielä isästä itsestään?

 

["tiina"]

Minulla on muutenkin kyllä eri mielipide siitä lapsen hoitoon tunkemisesta. En usko että lapselle on huonoksi mummolassa vietetyt kyläilyt ilman äitiä. Jokainen kuitenkin tekee nämä ratkaisut miten haluaa ja miten on mahdollista, siitä en kritisoi jos ei halua hoitoon viedä. Oma isä on kuitenkin mielestäni eri asia kuin "hoitoon työntäminen kun menojalkaa vipattaa"

Omalla kohdalla kokemus rajoittuu 6-vuotiaaseen lapseen, mutta ei voi kuin olla ylpeä siitä kuinka monta rakastavaa, läheistä aikuista lapsellani on elämässään. Minun vanhempien koti on lapselleni kuin kolmas koti, hän voi mennä sinne aina kun siltä tuntuu ja siellä otetaan lapsi lämpimästi vastaan, lapsi voi olla siellä aivan oma itsensä ja saa erityistä huomiota isovanhemmiltaan. Lapsellani on myös 2 ihanaa kummitätiä, minun siskojani molemmat, joilla on myös aivan erityinen suhde tyttöön. Enkä usko että samanlaista suhdetta olisi muodostunut ilman kahdenkesken vietettyä aikaa. Retkiä ja kyläilyjä ilman äitiä.

mä en koe että muiden, rakastavien läheisten aika olisi jotenkin pois minun ja lapsen väliseltä suhteelta tai vähentäisi äidin tärkeyttä. Nojoo tämä menee jo vähän asian vierestä..