Kamala alku uudelle vuodelle.

[Joselyn]

Pakko kokeilla, josko tänne kirjoittaminen vähän helpottaisi oloa.

Kolme päivää sitten sain kuulla, että yksi minulle tärkeimmistä ihmisistä on kuollut. Kaksi ensimmäistä päivää olen itkenyt ja saanut hengenahdistuskohtauksia, tänään olen ollut jotenkin turta ja äärimmäisen vihainen. Tämä päivä mennyt kai siksi näin, kun kahteen yöhön en ole pystynyt nukkumaan ja syönytkään en ole juuri mitään.

Ahdistavinta on se, että minulla on 2,5v lapsi, eikä hänelle ole ollut hoitajaa, eli hän on ollut kanssani kotona. Lapsi menee isälleen huomenna. Toki olen laittanut ruuat lapselle, kylvettänyt hänet ja hoitanut muutkin pakolliset jutut, ulkoiltu ei olla vasta kun tänään, kun kaupassa oli pakko käydä. Lapsi on katsellut melko paljon piirrettyjä, olen aina itkujen lomassa leikkinyt hänen kanssaan, mutta sitten taas revennyt itkuun. En nyt usko, että tästä lapselle mitään kamalia traumoja jää, mutta on todella huono omatunto. Olen hänelle tänään huutanutkin pari kertaa, kun en vain ole jaksanut enää hänen uhmailuaan ja kiukutteluaan.

Odotan niin huomista, kun pääsen itkemään ja huutamaan rauhassa. Nämä kolme päivää kun on mennyt siihen, että väkisin yrittää olla oma itsensä, vaikka se nyt ei vaan kertakaikkiaan ole onnistunutkaan. Silti kauhean ahdistava olo, kun ei voi käsitellä asioita mielessään, jottei taas vaan itkisi ja haukkoisi henkeä.

 

[Siobhan42]

Tsemppiä! Ole iloinen siitä lapsestasi, sun on pakko jatkaa elämääsi hänen takiaan. Mutta hyvä, että pääset vähän suremaan ihan rauhassakin, sitäkin tarvitaan... tuskin lapsi mitään elinikäistä traumaa sun surustas saa, kerro hänelle (niin paljon kuin 2.5 vuotias ymmärtää) mikä on vialla, ettei hän luule, että vika on hänessä itsessään.

 

["a.p"]

Tsemppiä! Ole iloinen siitä lapsestasi, sun on pakko jatkaa elämääsi hänen takiaan. Mutta hyvä, että pääset vähän suremaan ihan rauhassakin, sitäkin tarvitaan... tuskin lapsi mitään elinikäistä traumaa sun surustas saa, kerro hänelle (niin paljon kuin 2.5 vuotias ymmärtää) mikä on vialla, ettei hän luule, että vika on hänessä itsessään.

Kiitos.

Olen toki lapselle sanonut, että äitiä itkettää, kun on ikävä tätä ystävää. Lapsenikin kuitenkin tapasi usein ystävääni. Olen myös sanonut, että ystäväni on nyt enkelinä taivaassa ja hän ei voi enää vierailla luonamme. Lapseni on ollut niin ihana, halannut minua monta kertaa ja antanut pusuja, kun näkee minun itkevän.

 

[CandleLight]

Jaksamista. Hyvä, että olet selittänyt lapselle miksi itket ja tuohan hän sitä valoa elämään. Varmasti tekee hyvää, että pääset suremaan rauhassa. Voimia. :hug:

 

[Lovanna]

Hirveä tilanne sinulla! :'(

Anna sen itkun tulla vaan.. Suru kuuluu asiaan ja sitä ei saa jättää sisälle!

Hirmusesti voimia ja jaksamisia!! :hug:

 

["a.p"]

Jaksamista. Hyvä, että olet selittänyt lapselle miksi itket ja tuohan hän sitä valoa elämään. Varmasti tekee hyvää, että pääset suremaan rauhassa. Voimia. :hug:

Kiitos sinullekkin.

 

["a.p"]

Hirveä tilanne sinulla! :'(

Anna sen itkun tulla vaan.. Suru kuuluu asiaan ja sitä ei saa jättää sisälle!

Hirmusesti voimia ja jaksamisia!! :hug:

Kiitos paljon.

Kyllä se itku on tullutkin, vaikka vastaan olen taistellut. Muutaman kerran jalat ovat vaan lähteneet alta ja olen ulvonut täyttä kurkkua lattialla. Silti jotenkin helpompi olla, kun saa hetken sitten itsekseen olla ja itkeä niin, ettei tarvi olla huolissaan lapsesta ja uskaltaa tosiaan ajatella asioita rauhassa. Tämä on ensimmäinen kerta, kun menetän läheisen ihmisen. Eli en oikeastaan tiedä siitä, milloin suru rupeaa helpottamaan ja millä tavalla sitä pitäisi käsitellä.

 

[otan osaa]

Ymmärrän niin tuon ahdingontunteen. Sukulaispoika tappoi itsensä jokin aika sitten, ja toisen puolen suvussakin on ollut raskasta, kun äitini sairastelee ja vainoharhailee, ja käy kaikkien voimille, kun ei voida oikein tehdä mitään vaikka tuntuu että pitäisi tehdä paljonkin.

Meillä on vajaa kaksivuotias, enkä ole päässyt täältä juuri minnekään, paitsi miehen sukulaisissa on käyty. Mies on lomien yli tehnyt minun hommiani niin innokkaasti, että olen kadottanut jotenkin kiintopisteeni. Kuitenkaan täysin rauhassa en ole päässyt suremaan, enkä oikein osaa kenenkään luo lähteä tästä, vaikkei minusta ole täälläkään paljon hyötyä ollut.

Ihmisten on yllättävän vaikeaa suhtautua asianmukaisesti, ja aihetta väistellään tai siitä ei ensi kuulemallakaan tartuta kiinni. Mieskään ei ollut kertonut sukulaisilleen mitään, vaikka olimme sinne lähdössä hetikohta suru-uutisten jälkeisinä päivinä. Näyttele siinä sitten iloista, koska en halunnut ottaa sitä riskiä, että kerrotaan paikanpäällä, ja toiset ohittavat asian olankohautuksella ja alkavat puhua puutaheinää. No, vielä pahempi ehkä näin. Mies kun lopulta kertoi puhelimessa äidilleen, niin tämä ei ollut kai kertonut tyttärelleen edes, ja kukaan ei siis viitannut asiaan sanallakaan kun seuraavan kerran mentiin. Tunsin itseni melkoisen ulkopuoliseksi.

Huomaan lapsesta oman ahdistukseni, vaikkei oireilua niin hirmuisesti tapahdukaan. Se on ehdottomasti pahinta. Ja samaan aikaan on hirveän vaikeaa kestää minkäänlaisia lisävastoinkäymisiä. Keitän puuron hellalle ja alan parkua. Lapsi on kuitenkin niin pieni, että en tiedä paljonko mikään selitys auttaa.

Tilanteessa on ehkä hyviäkin puolia, koska suhde mieheen on jollain tapaa ehkä lähentynyt, koska olen lakannut väistelemästä hänen virheitään ja alkanut puhua suoremmin kuin aiemmin siitä, mitä ihminen eri elämäntilanteissa tarvii ja minäkin siis. Ja ehkä nuo lapset eivät kuitenkaan ihan heti pahemmin hajoa, kunhan tosiaan pystyisin suremaan ja tilanne saataisiin senverran johonkin tolkkuun, ettei ahdistukseen tarvitse hukkua. Jotenkin olen kyllä lähestulkoon kateellinen tuosta vaihtoehdosta, että olisi eri huushollissa asuva isä, joka voisi hoitaa lasta silloin kun tuntisin että tulvii yli.

Näetkös, asiat voisivat olla heikomminkin...
Halaus!

 

["a.p"]

Ymmärrän niin tuon ahdingontunteen. Sukulaispoika tappoi itsensä jokin aika sitten, ja toisen puolen suvussakin on ollut raskasta, kun äitini sairastelee ja vainoharhailee, ja käy kaikkien voimille, kun ei voida oikein tehdä mitään vaikka tuntuu että pitäisi tehdä paljonkin.

Meillä on vajaa kaksivuotias, enkä ole päässyt täältä juuri minnekään, paitsi miehen sukulaisissa on käyty. Mies on lomien yli tehnyt minun hommiani niin innokkaasti, että olen kadottanut jotenkin kiintopisteeni. Kuitenkaan täysin rauhassa en ole päässyt suremaan, enkä oikein osaa kenenkään luo lähteä tästä, vaikkei minusta ole täälläkään paljon hyötyä ollut.

Ihmisten on yllättävän vaikeaa suhtautua asianmukaisesti, ja aihetta väistellään tai siitä ei ensi kuulemallakaan tartuta kiinni. Mieskään ei ollut kertonut sukulaisilleen mitään, vaikka olimme sinne lähdössä hetikohta suru-uutisten jälkeisinä päivinä. Näyttele siinä sitten iloista, koska en halunnut ottaa sitä riskiä, että kerrotaan paikanpäällä, ja toiset ohittavat asian olankohautuksella ja alkavat puhua puutaheinää. No, vielä pahempi ehkä näin. Mies kun lopulta kertoi puhelimessa äidilleen, niin tämä ei ollut kai kertonut tyttärelleen edes, ja kukaan ei siis viitannut asiaan sanallakaan kun seuraavan kerran mentiin. Tunsin itseni melkoisen ulkopuoliseksi.

Huomaan lapsesta oman ahdistukseni, vaikkei oireilua niin hirmuisesti tapahdukaan. Se on ehdottomasti pahinta. Ja samaan aikaan on hirveän vaikeaa kestää minkäänlaisia lisävastoinkäymisiä. Keitän puuron hellalle ja alan parkua. Lapsi on kuitenkin niin pieni, että en tiedä paljonko mikään selitys auttaa.

Tilanteessa on ehkä hyviäkin puolia, koska suhde mieheen on jollain tapaa ehkä lähentynyt, koska olen lakannut väistelemästä hänen virheitään ja alkanut puhua suoremmin kuin aiemmin siitä, mitä ihminen eri elämäntilanteissa tarvii ja minäkin siis. Ja ehkä nuo lapset eivät kuitenkaan ihan heti pahemmin hajoa, kunhan tosiaan pystyisin suremaan ja tilanne saataisiin senverran johonkin tolkkuun, ettei ahdistukseen tarvitse hukkua. Jotenkin olen kyllä lähestulkoon kateellinen tuosta vaihtoehdosta, että olisi eri huushollissa asuva isä, joka voisi hoitaa lasta silloin kun tuntisin että tulvii yli.

Näetkös, asiat voisivat olla heikomminkin...
Halaus!

Otan osaa suruusi. Harmittaa myös, ettet ole saanut läheisiltäsi toivomaasi tukea. Se vaikeuttaa tietysti omaa surutyötä tosi paljon.

Tää mun tilanne on vaan siinä mielessä eri, että jos olisin lapseni isän kanssa vielä yhdessä, niin olisin saanut hetken omaa aikaa, kun sitä tarvitsin, eli noina kahtena ekana päivänä. Mies olisi lähtenyt lapsen kanssa varmasti esim. äitinsä luo. Harmittaa myös, ettei ole ollut toista aikuista ihmistä pitämässä kainalossa ja kuuntelemassa. Jotenkin kauhean yksinäinen olo ollut eilen ja tänään. Tiedän kyllä myös sen, että vielä yksinäisemmältä tuntuisi, jos vierellä olisi joku, mutta hän ei syystä tai toisesta auttaisi millään tavalla omaa jaksamista.

Voimia sinulle, toivottavasti saat käsiteltyä oman surusi pian!