Osaatko kuvailla oloasi, millainen ahdistus/masennus sinulla oli johon tarvitsit sitten lääkityksen?

[Kokemuksia kaipaan ..]

Kun minä mietin että tarvitsen apua, samalla vähättelen että olenkohan "oikeasti masentunut" vaan vain laiska luuseri tai jotain...

Yritän kertoa tässä tuntemuksistani:

- väsymys .. nukkuisin koko ajan. Herään joskus yöllä ja minun on vaikea saada unta. Tätä on kausittain. Yleensä nukun hyvin ja voisin nukkua ja nukkua vaan.. nukun päiväunia, iltapäiväunia, piiiitkät yöunet jos vain saan.

- mikään ei oikein tunnu miltään... olen vilpittömästi onnellinen lasteni puolesta kun he kertovat jotain tai kokevat jotain kivaa. Mikään muu ei sitten oikeastaan tunnu miltään .. ystäväni sairastui vakavasti enkä ole sillekään oikein suonut ajatustakaan. Joskus leikittelen ajatuksella, että sairastuisin itse vakavasti ja saisin sitä kautta huomiota ja sääliä osakseni. Sitten kuolisin ja minulla olisi kaunis arkku.

- joskus autolla ajaessa kaahaan miettien että ei haittaisi vaikka ajaisin metsään. En kuitenkaan ole toteuttamassa tällaisia, ajattelen vaan että jos käy vahinko niin sitten käy... vahingoillehan ei kukaan mitään mahda.

- joskus ahistaa niin etten tiedä mitä teen.. käyn tupakalla (yleensä en edes polta) ja tuijotan vaan yhteen kohtaan, lamaannun enkä pysty keskittymään muuhun kuin siihen tilaan. Sain kaverilta yhden Opamoxin seuraavaa tilannetta varten, en ole vielä ottanut mutta otan jos tulee taas tollanen tilanne.

- hajamielisyys ...

- sosiaalinen eristäytyminen. Perun nykyään lähes kaikki menoni, en halua enkä jaksa nähdä ketään ja harrastaa small talkkia. Mua ei kiinnosta edes lähimpien ystävieni asiat enkä pidä yhteyttä kysyäkseni mitä kuuluu. Joskus he ottaa yhteyttä, käymme jossain mutta tuolloinkin mieluummin jäisin kotiin yksin.

- epätavallinen suhde ruokaan. Syön isoja annoksia, olen lihava. Ahmin niin että minuun sattuu. Häpeän itseäni. Keinot ja tiedot laihtumiseen olisi mutta en vaan jaksa. Elän kuin piilojuoppo ; piilottelen ahmimieni ruokien pakkauksia, pusseja tms. ettei kukaan näe. Ruokaan menee rahaa hillittömiä määriä.

- parisuhde on nollatilassa. Ei kiinnosta seksi, ei kiinnosta jutella, ei kiinnosta kuulla mitä toiselle kuuluu.

- ainoa mikä kiinnostaa on lapset ja jossain määrin työni. Työ on sellaista että saa tehdä fyysistä, painaa vaan ja ei ehdi ajatella omia murheita.

- fyysisiä oireita : ihottumaa jota raavin ja joka on tulehtunut, nivelkipuja, vatsakipuja, pääkipuja, hengenahdistusta

Nyt kun kirjoitin nämä niin hurjalta vaikuttaa. Vaan en silti tiedä.... mitä mieltä olette?

 

[HoitoonVaan]

Kyllä sinä masentunut olet.

 

[Ndnee]

Mulla ei ollut lapsia ja ruokahalu meni täysin mutta muuten lista näyttää ikävä kyllä tutulta. Nukahtamislääkkeet ja mielialalääkket auttoivat kyllä, mutta suurin apu oli niistä viikottaisista tunneista ammattiauttaja luona.

Hae apua, käy juttelemassa. Tsemppiä!

 

["äippä"]

mielestäni podet jo masennusta. varaa aika lääkäriin,kerro rohkeasti olostasi ja tuntemuksista. et ole yksin! ensimmäiseksi en ottaisi lääkitystä,vaan mielummin keskustelua ja terapiaa. tsemppiä kovasti! olen itse käynyt pitkän tien masennuksesta normaaliin arkeen...

 

["aapee"]

Kiitos... luin tuon listani läpi nyt varmaan viisi kertaa ja näyttäähän se aika ankealle. Kuitenkaan minusta ei näe päällepäin että olen masentunut, osaan olla naurava ja iloinen kun sitä "vaaditaan". Töissä oon aina suunapäänä kertomassa tyhmiä vitsejä ja nauramassa muiden kanssa...

 

[näin]

hain apua kun väsyin henkisesti niin pahasti että pelkäsin jo satuttavani lastani,olin aina hermot sinkeällä ja alakuloinen...mikään ei minua enää ilahduttanut ja yöt valvoin välillä ihan vain sohvalla tyhjyyteen tuijottaenolen ylpeä itsestäni että apua hain ajoissa!

 

["aapee"]

hain apua kun väsyin henkisesti niin pahasti että pelkäsin jo satuttavani lastani,olin aina hermot sinkeällä ja alakuloinen...mikään ei minua enää ilahduttanut ja yöt valvoin välillä ihan vain sohvalla tyhjyyteen tuijottaenolen ylpeä itsestäni että apua hain ajoissa!

Vaikka lasteni kanssa nautin ollakin, täällä kotona (heidän kanssaan missään liikkuminenkin on vähentynyt, onneksi mies on liikkuvaisempaa sorttia), huomaan välillä ärtyväni nollasta sataan ihan tyhmistä jutuista. En koskaan ole ajatellut, että tekisin heille jotain. Lähinnä sellaiset loukkaantumis, onnettomuus, kuolema- ajatukset koskee itseäni.

 

[tuttua]

Muuten ihan sama, mutta mulla meni myös ruokahalu.
Pahinta oli toivottomuuden tunne. En oikeastaan halunnut kuolla enkä miettinyt itsemurhaa tai onnettomuutta, mutta halusin vain lakata olemasta, koska kaikki oli niin synkkää... Sitä on vaikea selittää. Toisina päivinä oli sitten vain tuo kuvailemasi välinpitämättömyys ja turta olo. Elämä tuntui pohjattomalta kuilulta.
Hakisin sinuna apua. Minäkin toivuin ja osaan taas nauttia elämästä, vaikka olosuhteet eivät ole muuttuneet.

 

[potilas]

mä epäilen kanssa itselläni masennusta.

-loputon väsymys, tosin minä saan kyllä nukuttua jos vaan saisin aikaa siihen.
-en voi sanoa ettei mikään tunnu miltään koska kyllä mä tunnen turhautumista ja surua, vihaa
-mulla ei ole mitään itsetuhoisia ajatuksia, en halua kuolla, mutta olen todella huolissani terveydestäni ja pelkään myös läheisteni sairastuvan tai joutuvan onnettomuuteen.
-ahdistusta tunsin paljon viime vuonna mutta nyt se tunne on tavallaan lähes kokonaan kadonnut
-hajamielisyys, aikaan saamattomuus, oon totaali jumissa
-sosiaalinen eristäytyminen kyllä sopii minuun
-ruokahaluttomuus
-parisuhde huonossa kunnossa
-fyysiset oireet lähinnä mahakivut ja hengenahdistus

 

[jossuu]

- olin todella väsynyt. Menin väsyneenä sänkyyn mutta asiat vaivasivat minua niin että sitä mentii yleensä n. 4h yöunilla joka päivä.
- kaikki asiat mistä pidin tai olin kiinnostunut, tuntuivat ikäviltä ja ei enää niin kiinnostavalta.
- jokainen pienikin vastoinkäyminen tuntui kovin raskaalta ja isolta (mistä yleensä en olisi jaksanut ottaa minkäänlaista stressiä)
- itkin ja olin surullinen vaikkei siihen olisi ollut syytäkään..
- ja valitettavasti rupesin juomaan ja polttamaan.
- en enää jaksanut kiinnostua itsestäni, saatoin kävellä tien yli katsomatta tuleeko autoa, ei minua silloin kiinnostanut.
uskon että masennukseni ei olisi mennyt niin pahaksi jos minut olisi otettu alusta alkaen tosissaan kun halusin puhua olostani. Kaikki alkoi siitä kun ukkini kuoli yllättäen ja satuimpa vielä tulemaan teini ikään, joten sitä teini-iän piikkiin laitettiin. Kunnes sitten vanhempani olivat mukanani nuorten psykillä jossa sain lääkkeet yms. Söin lääkkeitä muutaman kuukauden, kunnes päätin ottaa itseäni niskasta kiinni! Nykyään olen 18vuotias elämänhaluinen nuori, joka tietää mitä haluaa tehdä työkseen, omistaa ihanimman avokin ja meillä myös haaveissa lapset sitten kun hyvä aika niille koittaa.

Tsemppiä sulle, voi hyvin! Jos olosi ei helpotu kannattaa hakea apua ihmisiltä, jotka sitä osaa antaa.

 

[näin]

[QUOTE="aapee";25520829]Vaikka lasteni kanssa nautin ollakin, täällä kotona (heidän kanssaan missään liikkuminenkin on vähentynyt, onneksi mies on liikkuvaisempaa sorttia), huomaan välillä ärtyväni nollasta sataan ihan tyhmistä jutuista. En koskaan ole ajatellut, että tekisin heille jotain. Lähinnä sellaiset loukkaantumis, onnettomuus, kuolema- ajatukset koskee itseäni.[/QUOTE]

joo en mäkään ihan suoraan ollut ajatellut että nyt teen tuolle lapselle jotain vaan kun olin aina niin pahalla päällä ja kilahdin jokaisesta asiasta lapsellekin niin pahasti että liiankin kovilla otteilla joskus kuljetin jäähylle yms..mutta en ole koskaan siltikään lyöny tms..onneksi,sitä en olisi itselleni an´teeksi antanut.
nyt on reilu vuosi siitä kun apua hain ja lääkkeet sain,olo jo paljon parempi ja en ole hermot sinkeellä ja en ki´lahtele lapselle vaan aidosti nautin hänen seurastaan ja olen energinen toisinkuin tuolloin aiemmin

 

["been there"]

-Heräsin aamulla ja aloin samantien itkeä sitä etten enää jaksa mitään.
-Itsemurha-ajatuksia, sekä toivoin aina kaduilla kulkiessani tai bussissa että tapahtuisi onnettomuus ja kuolisin
-anoreksia&bulimia vuorotellen, saatoin olla 2 viikkoa syömättä ja sitten ahmin ja oksensin.
-valtavia ahdistuskohtauksia, välillä katselin itseäni kokonaan jotenkin ulkopuolelta, saatoin potkia bussissa ovia ja huutaa ja raivota että haluan ulos heti..

7 vuotta psykoterapiaa ja lääkitys oli muistaakseni 2-3 vuotta päällä jossain keskivaiheilla. Hae apua, ei kuulosta hyvältä.

 

["aapee"]

[QUOTE="been there";25520969]Hae apua, ei kuulosta hyvältä.[/QUOTE]


Miksi mä itse tajuan tän mutta kuitenkin mietin oonko tarpeeks masentunut. Ajattelen että lääkärini katsoo mua tyyliin "et sitten muuta keksinyt" .. Tunnen etten ole sen lääkärin arvoinen, vien jonkun muun paikan siellä joka tarvii lääkäriä mua kipeämmin.

 

["been there"]

Tulosta tuo kirjoittamasi lista ja mene sen kanssa. Siis jos tuntuu että sanat katoaa lääkärissä tai ettet olisi "uskottava." Tunnetko/tiedätkö ketään lääkäriä jolle kokisit miellyttävimmäksi mennä? Tsemppiä, kaikki järjestyy kyllä mutta mene. Mene.

 

[Littledeath]

[QUOTE="aapee";25521002]Miksi mä itse tajuan tän mutta kuitenkin mietin oonko tarpeeks masentunut. Ajattelen että lääkärini katsoo mua tyyliin "et sitten muuta keksinyt" .. Tunnen etten ole sen lääkärin arvoinen, vien jonkun muun paikan siellä joka tarvii lääkäriä mua kipeämmin.[/QUOTE]

Kokemuksen kautta voin sanoa, että älä odota että kaikki menee entistä huonommaksi!! Olet kirjoitustesi perusteella masentunut ja tarvitset apua. Mitä aiemmin apua hakee niin sen paremmat on paranemisennusteet.

Kun mulle tuli masennus ensimmäistä kertaa, odotin liian kauan. Kesti vuosikausia toipua, oli erilaisia lääkkeitä, psykoterapiaa, sairaalahoitoa.

Tällä hetkellä masennus on uusiutunut toista kertaa ja nyt olin paljon viisaampi ja otin avun vastaan ajoissa. Käyn nytkin terapiassa ja mulla on masennuslääkityys.

 

["aapee"]

Kokemuksen kautta voin sanoa, että älä odota että kaikki menee entistä huonommaksi!! Olet kirjoitustesi perusteella masentunut ja tarvitset apua. Mitä aiemmin apua hakee niin sen paremmat on paranemisennusteet.

Kun mulle tuli masennus ensimmäistä kertaa, odotin liian kauan. Kesti vuosikausia toipua, oli erilaisia lääkkeitä, psykoterapiaa, sairaalahoitoa.

Tällä hetkellä masennus on uusiutunut toista kertaa ja nyt olin paljon viisaampi ja otin avun vastaan ajoissa. Käyn nytkin terapiassa ja mulla on masennuslääkityys.

Kyllä mä aion mennä... vaikka jo soittaminen ja ajan varaaminen tuntuu työläälle. Otan sen tehtäväkseni heti huomen aamulla.

Mutta onko pakko puhua terapeutille.. tai jollekin? Koska tuntuu etten halua.. kykene..

 

["aapee"]

Varasin ajan terveyskeskuksen lääkärille. Hoitaja ei juurikaan mitään puhelimessa kysynyt.
Pari viikkoa pitäisi jaksaa olla ennen tuota aikaa ...

 

[kuspo]

-Itsetunto laski nollaksi vuodessa parissa
-Itsearvostus katosi täysin, aloin vihaamaan itseäni ja elämääni
-Uhrasin koko elämäni; kaverit jne.
-Elin vain toiselle (odottelin ja vielä kerran odottelin)
-Yritin sietää ja ymmärtää kaikkea, koska olenhan itse sairas kusipää ja onhan niillä ikävä elämä/ lapsuus
-Olin/olen niin riippuvainen toisesta, etten ollut/ole koskaan aiemmin kokenut vastaavaa epäitsenäisyyttä
-Tuntui, etten ole mitään ilman häntä
-Kadotin itseni kokonaan, kyselin muilta millainen olen
-Aloin kärsiä vakavista muistiongelmista, en muistanut edes sitä, että 6v. sitten olin sosiaalinen ja nauroinkin
-Pidän itseäni tyhmänä, hölmönä, sinisilmäisenä idioottina
-Syytin itseäni kaikesta, siis kaikesta
-Syyllisyyden ja surun keskellä yritin itsemurhaa kertomatta siitä etukäteen kellekään, yritin toisenkin kerran
-Jouduin sairaalaan, missä yrittivät vakuutella, etten ole kaikkeen, edes osaan syyllinen
-Itkin/itken päiväkausia, ymmärtäen ettei minua haluta tavata, tukeani tarvita
-Yritin parantaa addiktioista, ahdistuen niistä, kuinka ne menivät edelleni
-En pystynyt menemään mihinkään, en edes ulos kävelemään
-Oksetti, pyörrytti, sydän hakkasi, meni ruokahalu, tuntui kun elefantti istuisi rintakehäni päällä
-Yritin tukahduttaa tunteeni
-Pidin itseäni rumana, kelpaamattomana ja menetin elämänhalun sekä kaiken toivon
-Kuvittelin, että jos vain hoidan itseni, muutun ja käyn terapiani loppuun- kaikki järjestyy
-Aloin katumaan mm. avoimuuttani
-Huomasin, että joidenkin seurassa (esim. 2h) itsetuntoni kohosi välittömästi...silti ajattelin, että jotkut pitävät minusta vain siksi, etteivät tunne minua : huonoja puoliani
-En pääse irti

 

[kuspo]

Siinä meni ne "elämän parhaat nuoruusvuodet".

 

["aapee"]

-Itsetunto laski nollaksi vuodessa parissa
-Itsearvostus katosi täysin, aloin vihaamaan itseäni ja elämääni
-Uhrasin koko elämäni; kaverit jne.
-Elin vain toiselle (odottelin ja vielä kerran odottelin)
-Yritin sietää ja ymmärtää kaikkea, koska olenhan itse sairas kusipää ja onhan niillä ikävä elämä/ lapsuus
-Olin/olen niin riippuvainen toisesta, etten ollut/ole koskaan aiemmin kokenut vastaavaa epäitsenäisyyttä
-Tuntui, etten ole mitään ilman häntä
-Kadotin itseni kokonaan, kyselin muilta millainen olen
-Aloin kärsiä vakavista muistiongelmista, en muistanut edes sitä, että 6v. sitten olin sosiaalinen ja nauroinkin
-Pidän itseäni tyhmänä, hölmönä, sinisilmäisenä idioottina
-Syytin itseäni kaikesta, siis kaikesta
-Syyllisyyden ja surun keskellä yritin itsemurhaa kertomatta siitä etukäteen kellekään, yritin toisenkin kerran
-Jouduin sairaalaan, missä yrittivät vakuutella, etten ole kaikkeen, edes osaan syyllinen
-Itkin/itken päiväkausia, ymmärtäen ettei minua haluta tavata, tukeani tarvita
-Yritin parantaa addiktioista, ahdistuen niistä, kuinka ne menivät edelleni
-En pystynyt menemään mihinkään, en edes ulos kävelemään
-Oksetti, pyörrytti, sydän hakkasi, meni ruokahalu, tuntui kun elefantti istuisi rintakehäni päällä
-Yritin tukahduttaa tunteeni
-Pidin itseäni rumana, kelpaamattomana ja menetin elämänhalun sekä kaiken toivon
-Kuvittelin, että jos vain hoidan itseni, muutun ja käyn terapiani loppuun- kaikki järjestyy
-Aloin katumaan mm. avoimuuttani
-Huomasin, että joidenkin seurassa (esim. 2h) itsetuntoni kohosi välittömästi...silti ajattelin, että jotkut pitävät minusta vain siksi, etteivät tunne minua : huonoja puoliani
-En pääse irti

Itsetunto-ongelmia minullakin. Kukaan ei oikeasti minusta pidä.
Lisäksi olen huomannut kasaavani mm. töissä tapahtuvia asioita omaksi syykseni, miksi en tehnyt paremmin, teinkö nyt kaiken jne. Jos tapahtuu virhe, otan sen heti niskoilleni ja ajattelen sen olevan minun syy joko suoraan tai epäsuoraan.

Ajattelen nykyään paljon sitä mitä ihmiset minusta ajattelevat. Minusta tuntuu että minusta puhutaan pahaa selkäni takana, minulle naureskellaan. Punastelu ja hikoilu, käsien tärinä jne. sosiaalisissa tilanteissa on tuttua, vaikka puhuttaisi asioista yleisellä tasolla, minusta tuntuu että minusta vitsaillaan tai tekemisiäni arvostellaan.

Tiedostan ettei näin välttämättä ole mutta silti ajattelen tuolla tavalla, en voi sille mitään.

Jos joskus olen puheliaalla ja avoimella tuulella ja kerron jotain itsestäni, tunteistani jollekin ihmiselle, saatan murehtia päiväkausia, jopa viikkoja sitä ja katua että menin sanomaan yhtään mitään. Pelkään ettei minua ymmärretä, puheitani vääristellään, juorutaan eteenpäin ...

 

["hannamaria"]

kuin aloittajalla