Avioerosta, pelko uudesta, pelko ettei se olekaan oikea ratkaisu.

[En olisi uskonut]

Eli tämä klisee, liian nuorena perustettu perhe. Nyt lähemmäs 13v yhdessä, lapset jo isoja koululaisia.

Rakastan kyllä miestäni, meillä on hyvä olla, mutta silti olen onneton lähes kaiken aikaa. Meillä ei ole oikein mitään yhteistä kuin lapset. Emme naura yhdessä, seksi ei oikein innosta. Vaikea saada kirjoitettuna tunteitani esille mutta siis eroa olen miettinyt jo vuosia mutta en uskalla lähteä. Pelkään pärjäänkö lasten kanssa, mites talous ( olen työtön ), alanko kuitenkin ikävöimään miestä koska hän on todella hyvä mies. Jokin vain puuttuu. En pidä enää hänen kosketuksestaankaan tunnen olevani kamala koska tosiaan mies on hyvä isä ja hyvä puoliso. En vain tunne sitä jotain häntä kohtaan.

Onko joku ollut samassa tilanteessa, ottanut eron? Miten sen jälkeen meni? Ikävöitkö entiseen?

 

["hertta"]

No älä nyt hyvä nainen eroa tollasessa tilanteessa mieti. Tee jotain itsellesi, ei sun tarvii koko perheen elämää pilata siksi että itselläsi on paha olla.

Miten niin liian nuorena perustettu perhe? Älä ajattele noin, se saa sut tuntemaan niinkuin teidän perheessä olis jotain vikaa.

 

["Alkup"]

[QUOTE="hertta";26004638]No älä nyt hyvä nainen eroa tollasessa tilanteessa mieti. Tee jotain itsellesi, ei sun tarvii koko perheen elämää pilata siksi että itselläsi on paha olla.

Miten niin liian nuorena perustettu perhe? Älä ajattele noin, se saa sut tuntemaan niinkuin teidän perheessä olis jotain vikaa.[/QUOTE]

Itselleni? Miten se auttaa tunteitani miestäni kohtaan? En mä halua liittoa jossa haen hyvää oloa ns omista jutuista mutta kotona miehen kanssa vaan vituttaa. Kyllä mä haluan naurua, höpsöttelyä ym mieheni kanssa. Kuten sanoin, koko tilannetta on vaikea kirjoittamalla saada selväksi. Tämä tilanne on mennyt jo niin pitkälle tosiaan että harkitsen eroa ja en ole mikään ns helposti eroava ihminen. Kai tää on jotain kriisiäkin kun se nuoruus jäi nk elämättä ja sitä rataa.

 

[Donatella]

Käy yksinäsi pitkällä matkalla? Tyylii intiaan jotai orpoja auttamaan? Ei ole kokemusta mutta tuli ekana mieleen. Todennäkösesti erottuasi kadut ja ikävöit ihanaa miestäsi..

 

[???]

Käy yksinäsi pitkällä matkalla? Tyylii intiaan jotai orpoja auttamaan? Ei ole kokemusta mutta tuli ekana mieleen. Todennäkösesti erottuasi kadut ja ikävöit ihanaa miestäsi..

Millähän rahoilla se työtön Intiaan lähtee? Mieskään (vaikka olis kuinka ihana) tuskin kustantaa, kun vastuu perheen elättämisestä on jo lähes yksin hänellä?

 

[Hmm...]

Istutko ja odotatko, että elämä alkaa hymyilemään ja miehesi alkaa höpsöttelemään vai oletko oikeasti yrittänyt kakkesi ja enemmän? Useasti se ilo elämään lähtee ihan itsestä.

 

[samassa tilanteessa]

[QUOTE="Alkup";26004682]Itselleni? Miten se auttaa tunteitani miestäni kohtaan? En mä halua liittoa jossa haen hyvää oloa ns omista jutuista mutta kotona miehen kanssa vaan vituttaa. Kyllä mä haluan naurua, höpsöttelyä ym mieheni kanssa. Kuten sanoin, koko tilannetta on vaikea kirjoittamalla saada selväksi. Tämä tilanne on mennyt jo niin pitkälle tosiaan että harkitsen eroa ja en ole mikään ns helposti eroava ihminen. Kai tää on jotain kriisiäkin kun se nuoruus jäi nk elämättä ja sitä rataa.[/QUOTE]

Minä kyllä hyvin ymmärrän miltä sinusta tuntuu. En itse kyllä koe perustaneeni perhettä mitenkään liian nuorena ja siitä huolimatta tilanteeni on aivan sama. Rakastan lapsiani ja nautin elämästäni muuten, mutta mies kotona vain ärsyttää. Mutta kovasti mietin, onko itsekästä erota, lapsille kun kuitenkin toivoisin sitä, että saavat viettää lyhyen lapsuutensa molempien vanhempien kanssa, mies kun kuitenkin on hyvä isä. Mutta onko se sitten oikein miestä kohtaan olla yhdessä vain lasten takia.

 

[???]

Ei kai yhdelläkään parilla, joka on yhdessä vuosia (tai vuosikymmeniä ) ole aina yhtä onnea ja auvoa? Pitkiin liittoihin kuuluu suvantovaiheita, kun ei kaikki jaksa innostaa. Olisko ap:n liitossa menossa joku tämmönen vaihe?

 

[Donatella]

Millähän rahoilla se työtön Intiaan lähtee? Mieskään (vaikka olis kuinka ihana) tuskin kustantaa, kun vastuu perheen elättämisestä on jo lähes yksin hänellä?

Ainii hän oli työtön.. : / Ottaa jotkut halvat lennot ja asuu jossain pikkumökissä Siinähän sitä henkistyy ja alkaa ikävöimään kotiin turvallisen miehen luo!

 

["Alkup"]

Ei kai yhdelläkään parilla, joka on yhdessä vuosia (tai vuosikymmeniä ) ole aina yhtä onnea ja auvoa? Pitkiin liittoihin kuuluu suvantovaiheita, kun ei kaikki jaksa innostaa. Olisko ap:n liitossa menossa joku tämmönen vaihe?

Hyvin mahdollista että on tälläinen vaihe.siksi en suinpäin eroa ole ottamassakaan. Asiasta on puhuttu paljon miehen kanssa.... Tää on jotenkin kamalaa kun kuitenkin rakastaa toista muttei silti tunne oikeestaan mitään. Ristiriitaista.

 

["Alkup"]

Minä kyllä hyvin ymmärrän miltä sinusta tuntuu. En itse kyllä koe perustaneeni perhettä mitenkään liian nuorena ja siitä huolimatta tilanteeni on aivan sama. Rakastan lapsiani ja nautin elämästäni muuten, mutta mies kotona vain ärsyttää. Mutta kovasti mietin, onko itsekästä erota, lapsille kun kuitenkin toivoisin sitä, että saavat viettää lyhyen lapsuutensa molempien vanhempien kanssa, mies kun kuitenkin on hyvä isä. Mutta onko se sitten oikein miestä kohtaan olla yhdessä vain lasten takia.

Mietin ihan samoja juttuja. Haluaisin että lapsilla on ehjä perhe. Sitten Itsekkäästi mietin että tämä on ainoa elämäni ja minullakin on oikeus olla onnellinen. Ja miehellä myös. En ole mikään unelmavaimo vikoineni joita en nyt lähde tässä erittelemään. Mutta siis ei mieskään onnellinen tällä hetkellä ole. Se kuitenkin uskoo parempaan huomiseen, minä en.

 

[kolmen kohta teinin äiti]

Jos sä vaan olet vähän masentunut ja sen takia et tunne mitään?
Ei miestä voi vaatia tuottamaan sulle hyvää mieltä ja iloa, vaan kyllä se on lähdettävä itsestä. Olen samaa mieltä siinä, että jotain omaa kivaa sun kannattais alkaa tehdä, joka piristäis mieltä ja sitä myöten myös liittoanne. Kummasti se vaan on kiva olla miehenkin kanssa, kun itsellä on yleisestikin hyvä olo.

 

["Alkup"]

Istutko ja odotatko, että elämä alkaa hymyilemään ja miehesi alkaa höpsöttelemään vai oletko oikeasti yrittänyt kakkesi ja enemmän? Useasti se ilo elämään lähtee ihan itsestä.

Kyllä, vuosien aikana olen yrittänyt kaikkeni, antanut täydet 100% tälle suhteelle. Koitan saada meille yhteistä aikaa jne, mutta sitten kun ollaan kaksin, ei meillä ole oikein puhuttavaa ja mies sellainen jees jees mies että minä teen kaikki päätökset. Tyyliin " mitäs tänään tehtäisiin" " en mä tiedä, päätä sä" ja kaikki täläinen siis minun vastuullani, siis suhteen hoito ja mä en jaksa enää. Mies perustelee sillä että hei, meillä on lapsia ja tätä tää nyt vaan on. No juu, ymmärrän. Ja en ymmärrä. Ei lapset ole este onnnelliselle avioliitolle, varsinkin kun lapset tosiaan jo niin isoja ja ovat aika-ajoin hoidossakin.

 

["Alkup"]

Jos sä vaan olet vähän masentunut ja sen takia et tunne mitään?
Ei miestä voi vaatia tuottamaan sulle hyvää mieltä ja iloa, vaan kyllä se on lähdettävä itsestä. Olen samaa mieltä siinä, että jotain omaa kivaa sun kannattais alkaa tehdä, joka piristäis mieltä ja sitä myöten myös liittoanne. Kummasti se vaan on kiva olla miehenkin kanssa, kun itsellä on yleisestikin hyvä olo.

Niin.... No olen tehnyt asioita itsekseni. En silti saa miehestä "irti" sen kummempaa. En mä himassa istu ja odota jotain tunnetta tulevaksi.

 

["Alkup"]

Uppia jos olisi tullut uutta porukkaa palstalle ja olisi uusia inkkejä, mielipiteitä.

 

[tällainen mielipide]

Mä olen varmaan useimpien mielestä vastuuton ja huono ihminen, mutta mä kannustan ihmisiä eroamaan jos siltä tuntuu. Itse olin likemmäs 9 vuotta sellaisessa liitossa, jossa viimeisten 2-3 vuoden ajan arvelin rakastavani miestä, mutta mulla oli kuitenkin aina hänen kanssaan jotenkin epämääräisesti huono olla. Kaikkialta sain kuulla "suhteen suvantovaiheesta" ja siitä, miten ennemmin tai myöhemmin kaikki parisuhteet hiipuvat sellaisiksi, että tuntuu kuin kämppiksen kanssa eläisi. Pari, kolme vuotta tuota asiaa tosiaan märehdin, kunnes päätin, että en jää sellaiseen suhteeseen, missä tuntuu että elämä valuu hukkaan. Miehestä eroaminen oli paras mahdollinen päätös, ja jos jotain, niin enintään se olisi pitänyt tehdä aiemmin.

Joten mun kanta on se, että elämä on liian lyhyt murehtimiseen ja märehtimiseen, ja jos ero tuntuu hyvältä ajatukselta, niin silloin se todennäköisesti on sitä. (Täytyy kyllä vielä mainita, että mulla ei ollut tuossa liitossa lapsia mukana kuvioissa.)

 

[hyytikyppynen]

En ehkä suosittelis suoranaisesti eroamaan lähtemistä mut miten ois asumusero? Sulle itelles tilaa, eli sie muuttasit johonki hetkeksi itekseen... Saisit vähän tunnustella asioita.

 

["vieras"]

Ettet ole muuten tyytymätön elämääsi ja purat sen mieheesi, teet hänestä syntipukin? Paraneeko elämäsi, vaikka ottaisitkin eron, pysyykö muut tyytymättömyyden aiheet.

 

["ofelia"]

Mä kannustaisin rakastumaan uudelleen. Käykää parisuhdeterapiassa, viettäkää yhteisiä minilomia aikuisten kesken, olkaa paljon lähekkäin (hierontaa, sylittelyä, halaamista), suudelkaa, rakastelkaa.. Yrittäkää löytää se kipinä taas! Minä en usko, että vaihtamalla kauheasti paranisi. Pitkässä suhteessa voi ruveta kasvamaan erilleen, silloin pitää yrittää tutustua uudelleen. Aluksi se voi tuntua epämukavalta ja jopa ahdistavalta, mutta väittäisin, että useimmiten homma päätyy onnellisesti siihen, että sitä rakastuu uudelleen puolisoonsa!

 

[rockyroad]

Kokeilkaa pariterapiaa. Ei kerran vaan tarpeeksi monta kertaa. Sen jälkeen voi sanoa tehneensä kaiken suhteen eteen. Joko se rakkaus löytyy uudelleen ja molemmat haluaa muuttua ja muuttaa suhdetta paremmaksi tai sitten päädytte eroon. Tsemppiä joka tapauksessa!