Stefan Wallinin "varuskuntien kielisodassa" on hetken tulitauko ennen massiivisia offensiiveja. Makaan Kontiolahden männikön hiekkapoterossa. Ruudinsavu leijuu maiseman yllä, rintahaavaa vihloo.
Raapustan paperinpalalle viestin kielipolitiikasta.
Jumala suojelkoon Suomen kansaa!
On tunnustettava lähtökohdat. Ruotsalaisella kulttuurilla ja kielellä on ollut suuri vaikutus suomalaiseen sivistykseen satojen vuosien ajan. Sillä oli suuri vaikutus vielä lähihistoriassa, kun Suomi eli Neuvostoliiton vaikutuspiirissä ja pohjoismainen yhteys oli portti länteen.
On myös tunnustettava, että tilanne on täysin muuttunut. Ruotsin kieli on globaalissa maailmassa paikallinen kieli. Ruotsin kielen pakollisesta opiskelusta on tullut kansainvälistymisen hidaste, etenkin sille osalle suomalaisia, joita kiinnostavat tekniikka ja luonnontieteet. Asia ärsyttää suomenkielisiä varsinkin siellä, missä ruotsia ei puhuta.
Mitä pitää tehdä?
Pitemmällä tähtäimellä tarvitaan kieliohjelma, joka kymmenen vuoden siirtymäajalla johtaa perustuslain muutokseen. Lainmuutoksen tarkoitus on, että virallisesta kaksikielisestä maasta tulee virallisesti monikielinen maa. Toiseksi kieleksi, esimerkiksi opetuksessa, tulisivat ruotsin ohella suuret kielet, englanti, venäjä, ranska, saksa, kiina kenties. Muutos mahdollistaisi maantieteellisen erilaisuuden.
Itä-Suomessa oltiin katkeria jo ennen Dragsvikiä, kun Suomen venäläisimmän paikkakunnan, Tohmajärven, erityislupa venäjän saamiseksi opetuskieleksi ennen ruotsia evättiin, Wallinin toimesta silloinkin.
Pitkän tähtäimen visio kansakunnan silmien edessä aiheuttaisi heti monta asiaa. Se poistaisi kasvavan poliittisen kiihkon lietsonnan asian ympäriltä.
Rannikon ruotsinkieliseen kulttuuriin kasvavien nuorten ei tarvitsisi hämmentyneinä kysyä, miks ne vihaa meitä?
Fiksuinta olisi, jos muutosta lähtisivät ajamaan ruotsinkieliset itse. Tekemällä tulevasta väistämättömyydestä moniarvoisuuden hyveen he saattaisivat matkaan melkoisen sympatian aallon. Samalla he muuttuisivat oikeasti kansainvälisyyden puolestapuhujaksi, joita vielä 1970-luvulla olivat.
Ja meidänkään, jotka olemme kiinnittäneet identiteettimme ruotsalaiseen ja suomenruotsalaiseen kulttuuriin aina August Strinbergistä Astrid Lindgreniin, Wilhelm Mobergiin, Sven Delbalaciin, Gunnar Björlingistä Tove Janssoniin, ei tarvitsisi hylätä idoleitamme.
Désolé, je n'parle pas suédois . . .
(Tämä lappunen löytyi kielisodassa sydänlihakseen pahasti haavoittuneen kolumnistin maastopuvun rintataskusta Suomiranskasuomi-sanakirjan välistä.)
Matti Mäkelä
Kirjoittaja on kirjailija.
Raapustan paperinpalalle viestin kielipolitiikasta.
Jumala suojelkoon Suomen kansaa!
On tunnustettava lähtökohdat. Ruotsalaisella kulttuurilla ja kielellä on ollut suuri vaikutus suomalaiseen sivistykseen satojen vuosien ajan. Sillä oli suuri vaikutus vielä lähihistoriassa, kun Suomi eli Neuvostoliiton vaikutuspiirissä ja pohjoismainen yhteys oli portti länteen.
On myös tunnustettava, että tilanne on täysin muuttunut. Ruotsin kieli on globaalissa maailmassa paikallinen kieli. Ruotsin kielen pakollisesta opiskelusta on tullut kansainvälistymisen hidaste, etenkin sille osalle suomalaisia, joita kiinnostavat tekniikka ja luonnontieteet. Asia ärsyttää suomenkielisiä varsinkin siellä, missä ruotsia ei puhuta.
Mitä pitää tehdä?
Pitemmällä tähtäimellä tarvitaan kieliohjelma, joka kymmenen vuoden siirtymäajalla johtaa perustuslain muutokseen. Lainmuutoksen tarkoitus on, että virallisesta kaksikielisestä maasta tulee virallisesti monikielinen maa. Toiseksi kieleksi, esimerkiksi opetuksessa, tulisivat ruotsin ohella suuret kielet, englanti, venäjä, ranska, saksa, kiina kenties. Muutos mahdollistaisi maantieteellisen erilaisuuden.
Itä-Suomessa oltiin katkeria jo ennen Dragsvikiä, kun Suomen venäläisimmän paikkakunnan, Tohmajärven, erityislupa venäjän saamiseksi opetuskieleksi ennen ruotsia evättiin, Wallinin toimesta silloinkin.
Pitkän tähtäimen visio kansakunnan silmien edessä aiheuttaisi heti monta asiaa. Se poistaisi kasvavan poliittisen kiihkon lietsonnan asian ympäriltä.
Rannikon ruotsinkieliseen kulttuuriin kasvavien nuorten ei tarvitsisi hämmentyneinä kysyä, miks ne vihaa meitä?
Fiksuinta olisi, jos muutosta lähtisivät ajamaan ruotsinkieliset itse. Tekemällä tulevasta väistämättömyydestä moniarvoisuuden hyveen he saattaisivat matkaan melkoisen sympatian aallon. Samalla he muuttuisivat oikeasti kansainvälisyyden puolestapuhujaksi, joita vielä 1970-luvulla olivat.
Ja meidänkään, jotka olemme kiinnittäneet identiteettimme ruotsalaiseen ja suomenruotsalaiseen kulttuuriin aina August Strinbergistä Astrid Lindgreniin, Wilhelm Mobergiin, Sven Delbalaciin, Gunnar Björlingistä Tove Janssoniin, ei tarvitsisi hylätä idoleitamme.
Désolé, je n'parle pas suédois . . .
(Tämä lappunen löytyi kielisodassa sydänlihakseen pahasti haavoittuneen kolumnistin maastopuvun rintataskusta Suomiranskasuomi-sanakirjan välistä.)
Matti Mäkelä
Kirjoittaja on kirjailija.
