Elämä pysähdyksissä

["neuvoton"]

Olen naimisissa oleva taaperon äiti. Mieheni kanssa meillä on ollut erinäisiä ongelmia koko 7vuotisen taipaleemme ajan, niin kai kaikilla. Minulla todettiin vähän aikaa sitten tuulimuna-raskaus ja se on pysäyttänyt minut täysin. En tunne enää rakkautta miestäni kohtaan lainkaan, mielessäni pyörivät päivittäin kaikki pahat asiat, millä hän on minua loukannut. Tuntuu kun olisin koko meidän yhdessä olo aikamme vain juossut hänen tekemisiensä perässä. Kaiken vapaa-aikamme käytämme hänen harrastuksiinsa, joissa itse olen yrittänyt olla mukana että edes näkisin häntä joskus. En ymmärrä kuinka elämä on tähän mennyt ja olen vakavasti harkinnut eroavani hänestä. Tuntuu ettei minulla ole enää mitään annettavaa hänelle. Olen yrittänyt olla onnellinen ja keskittyä niihin asioihin mitkä elämässä on tärkeitä, mutta en enää onnistu siinä. Lapseni on ainut jonka vuoksi jaksan olla reipas ja jonka kanssa paha olo unohtuu.

En halua olla "luovuttaja" ja lähteä tilanteesta jonka voisi mahdollisesti korjata, mutta kuinka korjata se, ettei toista rakasta enää? Lapsen takia yritän saman katon alla elää, mutta onko sekään paras vaihtoehto? Olen lähtenyt jo kerran aikaisemmin, silloin kun lasta ei vielä ollut, mutta otin hänet takaisin..tunnen itseni niin tyhmäksi. En kaipaa kenenkään syytöksiä tai ihmettelyjä, jos kukaan on samanlaisessa tilanteessa tai joskus ollut ja selvinnyt siitä, tarvitsisin kipeästi vertaistukea!

 

["Cassyput"]

Perheterapia. En usko että olet lakannut rakastamasta, kuulostat vain masentuneelta tuulimunasurun jälkeen. Menkää terapiaan, ne tietävät siellä mitä tekevät.

 

["Vastamäki"]

Olen samaa mieltä Cassyputin kanssa. Kuulostaa juurikin masennuksen oireilta, joka on tuollaisen tapahtuman jälkeen erittäin todennäköistä. Yleensä näissä tilanteissa ei pitäisi tehdä liian nopeita ja radikaaleja ratkaisuja, kun tilanne voi tuntua toivottomalta vaikkei se sitä olisikaan. Perheterapia ja puhuminen miehesi kanssa, mikäli siihen pystytte on varmasti nyt järkevin ratkaisu!
Jo avioliitto on minusta merkki siitä, että aivan kaikki ei ole pielessä, joten ratkaisua kannattaa hakea rauhassa.
Voimia neuvottomalle, uskon että se elämänilo taas jossain vaiheessa voittaa!

 

[Kaikkea sitä kuulee!]

Itsellä keskenmenon jälkeen tuli vähän samoja oireita. Teki mieli pakata kamppeet ja lähteä. Mulla oli fiksu lääkäri joka sanoi kaavinna jälkeen et nyt menee sitten hormoonitoiminta hetkellisesti sekasin ja kaikki tunteet mitä tulee pintaa lähikuukausina, voi sivuuttaa ja miettiä uudelleen puolen vuoden kuluttua.. 4kk keskenmenosta myöhemmin minulta löydettiin kohdusta syöpä ja mies tuntuu tärkeemmältä kuin koskaan ja parisuhde onkin yhen äkin "kaikki kaikessa". En tiedä miten jaksaisin ilman tuota miestä, jonka naama vitutti muutama kuukausi sitten PALJON! Tsemppiä. Älä tee mitään hätiköityjä ratkaisuja. Anna ajan kulua. Myös positiivisten asioiden etsiminen suhteesta auttaa.

 

["noh"]

No onhan tuo miehes itsekäs penikka, en katselis.

 

["vieras"]

[QUOTE="noh";26155795]No onhan tuo miehes itsekäs penikka, en katselis.[/QUOTE]

No mutta, lopulta ne penikat kasvaa aikuisiksi. Sivusta on helppo sanoa, mutta täytyyhän sinun ap jutella asiasta miehesi kanssa. Ihan vakavasti siitä miltä sinusta tuntuu, eikä vain uhata lähteä.

 

[Voimia]

Nimim. Nohilla olikin oikein rakentava kommentti!
Meidän sivullisten lienee vaikea tarkkaan tietää tilannettanne, mutta tuntuu hiukan absurdilta, että teillä on lapsi, olette olleet pitkään yhdessä ja olette naimisissa, sekä olette halunneet toista lasta, joten rakkauttakin on varmasti ollut ja nyt tuntuu ettet rakasta. Tuskin mikää parisuhde on "ruusuilla tanssimista", mutta punnitse harkiten suhteen hyviä ja huonoja puolia.
Tuntuisi jotenkin siltä, että tuo "tuulimuna" saanut hormonitoiminnan sekaisin ja kaikki hyvä katoaa mielestä ja vain pahat ajatukset valtaavat mielen.
Aikaa ja keskusteluja keskenään ja vaikka perheneuvonnan kanssa suosittelisin ennen radikaaleja ratkaisuja.

 

["neuvoton"]

kiitos todella viisaista ja asiallisista kommenteista. "Voimia" kirjoitti juuri siitä mitä itsekkin olen miettinyt, että jotenkinhan sitä on tähänkin asti päästy ja rakkautta on ollut kun kaikki nämä asiat on yhdessä tehty (avioliitto+lapsi). Oma olo on vaan tällä hetkellä niin lohduton, etten ymmärrä kuinka tästä pääsee eteenpäin. Seuraava askel on päästä puhumaan näistä asioista jollekkin ulkopuoliselle, kunhan ensin selvitän mitä kautta se täällä onnistuu. Radikaalit ratkaisut ovat tietenkin käyneet mielessä, tavaroiden pakkaaminen ja kaiken jättäminen, mutta niinkuin sanoittekin ei se tässä tilanteessa varmasti ole oikea ratkaisu. Pakko jaksaa ottaa päivä kerrallaan ja toivoa että olo kohenee.

Olen yrittänyt miettiä kaikkia asioita mihin hänessä rakastuin, kaikkia hyviä hetkiä yhdessä, mutta tällähetkellä se tuntuu niin kaukaiselle. En halua edes olla hänen lähellään..viimeinen tikki oli, kun kärsin tyhjennys kivuista kotona, hän oli omien harrastustensa parissa eikä edes ehdottanut että olisi pitänyt minusta huolta. Se tuntui niin järkyttävän pahalle, en tuntenut olevan minkään arvoinen

 

[meillä sama]

Minulla on aivan samanlainen tunne nyt ollut muutaman viikon. Mietin että mitä hyvää tässä on, olisinko onnelisempi yh:na, 1-vuotiaan lapsemme kanssa. Surettaa. Myös meillä takana monta yhteistä vuotta. Eikä mitään "erikoisempia" ongelmia.

 

[Voimia]

Jättikö miehesi lapsennekin sinulle tyhjennyksen ajaksi? Tuo on kyllä tilanne missä hän olisi saanut ehdottomasti olla tukena. Ymmärrän, että tuo tuntui/tuntuu pahalle, mutta on vielä pientä esim. pettämisen tai väkivallan kohteeksi joutumiselle. Et ole näistä maininnut niin oletin, että näitä ei suhteessanne ole ollut?

 

["neuvoton"]

Pettämistä tai väkivaltaa suhteessamme ei ole, henkistä väkivaltaa kyllä senkin edestä. Mutta ymmärrän tietenkin että tuollaiset ongelmat on todella paljon vakavampia, siksi omat tuntuvatkin välillä todella vähäpätöisille. Mutta ei se saa niitä menemään pois ja paha olo vaan jatkuu kuitenkin..

 

["Voimia"]

Haluatko kertoa enemmän minkälaista henkistä väkivaltaa olet kokenut? Olisi mielenkiintoista kuulla, kun tästäkin tuntuu olevan niin monenlaisia käsityksiä. Haukkuuko miehesi sinua tms?

 

["Viivi"]

[QUOTE="neuvoton";26164430]Pettämistä tai väkivaltaa suhteessamme ei ole, henkistä väkivaltaa kyllä senkin edestä. Mutta ymmärrän tietenkin että tuollaiset ongelmat on todella paljon vakavampia, siksi omat tuntuvatkin välillä todella vähäpätöisille. Mutta ei se saa niitä menemään pois ja paha olo vaan jatkuu kuitenkin..[/QUOTE]

Mielestäni myös henkinen väkivalta on väärin ja todella kuluttavaa toiselle. Siis jos se on jokapäiväistä, niin kyllähän se loppuun kaluaa ihmisen. Ja todellakin siihen loppuu rakkaus jonain päivänä. Tarkoitan, että ei voi ajatella, että jos ei ole pettämistä eikä fyysistä väkivaltaa tästä pitää nyt vaan tykätä, kun on "vaan" henkistä.

Kannattaa nyt laittaa jäitä hattuun ja tsekata tilannetta eteenpäin. Jutella miehelle. Mennä puhumaan tilanteesta jonkun kanssa. Tai yhdessä.

 

["vieras"]

Jättikö miehesi lapsennekin sinulle tyhjennyksen ajaksi? Tuo on kyllä tilanne missä hän olisi saanut ehdottomasti olla tukena. Ymmärrän, että tuo tuntui/tuntuu pahalle, mutta on vielä pientä esim. pettämisen tai väkivallan kohteeksi joutumiselle. Et ole näistä maininnut niin oletin, että näitä ei suhteessanne ole ollut?

Minusta ongelmia ei voi arvottaa näin. Ongelmia on erilaisia ja jokainen kokee ne eri tavalla. Sinusta ehkä pettäminen on pahempaa kuin se, että mies ei osaa olla tukena, mutta minä voisin laittaa nämä asiat eri järjestykseen (ja laittaisinkin).

 

[pään sisällä]

"Vieras" Pettäminen ja väkivalta on kongreettisempaa, kuin henkinen väkivalta tai tukena olemisen puute, joissa on yleensä enemmän tai vähemmän tulkinnanvaraisuutta.Kaikki eivät vain osaa olla psykologin tasoisena tukena kaikissa tilanteissa. Joku voi kokea henkisenä väivaltana hyvinkin viattomasti tokaistuja asioita, jotka ovat vielä kaukana esim. päivittäisestä haukkumisesta, mitätöimisestä tai arvostelusta. Mikäli vielä kyseessä on todellakin masennus saavat asiat yleensä tolkuttomia mittasuhteita suuntaan tai toiseen.

 

["neuvoton"]

Nyt on tilattu perheneuvotteluaika, jonne menen ensin yksin ja sen jälkeen miehen kanssa. Puhuttu on niin paljon joka ilta että meinaa ruveta ihan ahdistamaan kaikissa asioissa rypeminen. Mutta eipä se pakeneminenkaan mitään auta, tää käydään nyt läpi ja jos ei edelleenkään kaiken yrityksen jälkeen meno muutu niin sitten lähden.

Meillä se henkinen väkivalta on enemmänkin vähättelyä, arvostelua, sitä että hän saa käyttää vapaa-aikansa miten vaan ja saa tehdä mitä vaan, kun minä taas olen ollut kohta kaksi vuotta kotona ja hoidan kaiken. Jos joskus ehdotan jotain muuta, tai että saisin yksin mennä johonkin niin siitä tulee aina kamala riita. Koen sen niin, etten ansaitse omaa aikaa. Naisen mieli on välillä kieroutunut, mutta olen nyt niin väsynyt tähän tilanteeseen etten voi näin enää jatkaa. Tulevaisuus näyttää mitä meille tapahtuu, mutta mies laitetaan nyt koville ja jos ei tärkeysjärjestys muutu, niin muutoksia tulee tapahtumaan..