U
UniQuePopPyHarMaaNa
Vieras
Onko jotkut huomanneet, että hyvän ystävän jutut ovatkin pikku hiljaa alkaneet ärsyttämään eikä enää jaksaisi kuunnella?
Itse en jaksaisi kuunnella ystävää, kun hän panikoi koko ajan maailmanlopusta (uskovaisesta perheestä lähtösin), tuntuu olevan kauhean syyllinen ja syntinen olo hänellä kokoajan. Ei uskalla polttaa tupakkaakaan vanhempiensa nähden, vaikka on jo itse äiti, naimisissa jne. Tuhkakupitkin piilotetaan ja ihme ettei telkkariakin viedä varastoon, kun ystävän vanhemmat käyvät heillä.
Ja ainaista voivottelua, "miksei sitä voisi vaan tulla uskoon uudestaan, miksi se on niin hankalaa.", ystävä tuntuu pelkäävän vanhempiaan kamalasti... Viimeksi hieman tuohtuneena sanoinkin, että miksi et vain myönnä vanhemmillesi, MITEN ASIAT OIKEASTI OVAT. Mitä tuolla "tekopyhyydellä" voittaa?! Minä itse arvostaisin lapseni REHELLISYYTTÄ enemmän, kuin sitä että käyttäytyisi mun seläntakana erillä tavalla kuin minun silmieni edessä :O
Toinen juttu on se, että minut pitää saada näihin syyllisyydentuntoihin mukaan. Minustakin pitää saada yhtä paha ihminen kuin hänestä, tämä ystävä vaan antaa puheissaan niin pahasti sen kuvan. Joskus monta vuotta sitten, kun olin vielä uskovainen, ystäväni syylisti minua tupakinpoltosta(leikin varjolla) kokoajan vaikka itsekin poltti. Sanoin hänelle, että ei sitä kaikki pääse heti tupakasta eroon, vaikka uskoon olisivatkin tulleet... Mutta ei, ystävä vaan jatkoi ja jatkoi.
Nyt kun nuo asiat ovat jääneet taka alalle, niin ystävä vertaa alitajuisesti tai tietämättään, meidän perheitemmä. Me ollaan oltu koko ajan huonompia kuin he, mutta todella kova pala nyt sitten tuntui olevan se, ettei heidän täydelliseen perheeseensä mies halua enää lisää lapsia, MUTTA mun mies haluaisi lapsia lisää. Ystävä ei myönnä mitään, mutta kyllä paistaa läpi, että häntä ketuttaa kun minun mieheni onkin lapsirakkaampi mitä hänen...
Tiivistettynä tämä, ystävä on sellainen, että hän tuntee itsensä todella huonoksi ihmiseksi ja hakee kokoajan pönkitystä omaan elämäänsä ja asioihin meidän perheen asioilla. Ihan kuin hän tulisi tänne pönkittämään itsetuntoaan tai jotain... Älyttömän vaikea selittää, mitä haen takaa, mutta oli pakko purkaa jonnekin ajatukset. Että voisin taas alkaa ajattelemaan ystävästäni positiivisesti.
Ja se tässä "ongelma" on, että ystävä ei selkeästi tee tuota tarkoituksella tai tahallaan, mutta mulla alkaa tulemaan jo korvista ja silmistä ulos nuo jutut, kun tuntuu olevan kauhea ongelma tuo elämänlaatu hänelle. Hän ei puhu mitään negatiiviseen sävyyn perheestään, mutta kyllä se jatkuva ylistäminen antaa ihan toisen kuvan. "MEILLÄ menee niin, MEILLÄ , MEILLÄ, EI MEILLÄ IKINÄ"
Mä ainakin tunnustan useinkin, että elämä on joskus perseestä ja se siitä sitten. Mun ja miehen väittelyynkin ystävä totesi "te edelleenkin otatte usein yhteen, EI ME VAAN..." , se meidän väittely on leikkimielistä väittelyä, ei mitään vakavaa, lähinnä meillä sellainen tapa välillä ottaa matsi jostain asiasta, eikä kumpikaan siitä loukkaannu. Mun kaveri pitää tuota ihan kamalana asiana...
No, jos mä nyt lopettaisin tämän tilityksen. Ei mulla muuta
Itse en jaksaisi kuunnella ystävää, kun hän panikoi koko ajan maailmanlopusta (uskovaisesta perheestä lähtösin), tuntuu olevan kauhean syyllinen ja syntinen olo hänellä kokoajan. Ei uskalla polttaa tupakkaakaan vanhempiensa nähden, vaikka on jo itse äiti, naimisissa jne. Tuhkakupitkin piilotetaan ja ihme ettei telkkariakin viedä varastoon, kun ystävän vanhemmat käyvät heillä.
Ja ainaista voivottelua, "miksei sitä voisi vaan tulla uskoon uudestaan, miksi se on niin hankalaa.", ystävä tuntuu pelkäävän vanhempiaan kamalasti... Viimeksi hieman tuohtuneena sanoinkin, että miksi et vain myönnä vanhemmillesi, MITEN ASIAT OIKEASTI OVAT. Mitä tuolla "tekopyhyydellä" voittaa?! Minä itse arvostaisin lapseni REHELLISYYTTÄ enemmän, kuin sitä että käyttäytyisi mun seläntakana erillä tavalla kuin minun silmieni edessä :O
Toinen juttu on se, että minut pitää saada näihin syyllisyydentuntoihin mukaan. Minustakin pitää saada yhtä paha ihminen kuin hänestä, tämä ystävä vaan antaa puheissaan niin pahasti sen kuvan. Joskus monta vuotta sitten, kun olin vielä uskovainen, ystäväni syylisti minua tupakinpoltosta(leikin varjolla) kokoajan vaikka itsekin poltti. Sanoin hänelle, että ei sitä kaikki pääse heti tupakasta eroon, vaikka uskoon olisivatkin tulleet... Mutta ei, ystävä vaan jatkoi ja jatkoi.
Nyt kun nuo asiat ovat jääneet taka alalle, niin ystävä vertaa alitajuisesti tai tietämättään, meidän perheitemmä. Me ollaan oltu koko ajan huonompia kuin he, mutta todella kova pala nyt sitten tuntui olevan se, ettei heidän täydelliseen perheeseensä mies halua enää lisää lapsia, MUTTA mun mies haluaisi lapsia lisää. Ystävä ei myönnä mitään, mutta kyllä paistaa läpi, että häntä ketuttaa kun minun mieheni onkin lapsirakkaampi mitä hänen...
Tiivistettynä tämä, ystävä on sellainen, että hän tuntee itsensä todella huonoksi ihmiseksi ja hakee kokoajan pönkitystä omaan elämäänsä ja asioihin meidän perheen asioilla. Ihan kuin hän tulisi tänne pönkittämään itsetuntoaan tai jotain... Älyttömän vaikea selittää, mitä haen takaa, mutta oli pakko purkaa jonnekin ajatukset. Että voisin taas alkaa ajattelemaan ystävästäni positiivisesti.
Ja se tässä "ongelma" on, että ystävä ei selkeästi tee tuota tarkoituksella tai tahallaan, mutta mulla alkaa tulemaan jo korvista ja silmistä ulos nuo jutut, kun tuntuu olevan kauhea ongelma tuo elämänlaatu hänelle. Hän ei puhu mitään negatiiviseen sävyyn perheestään, mutta kyllä se jatkuva ylistäminen antaa ihan toisen kuvan. "MEILLÄ menee niin, MEILLÄ , MEILLÄ, EI MEILLÄ IKINÄ"
Mä ainakin tunnustan useinkin, että elämä on joskus perseestä ja se siitä sitten. Mun ja miehen väittelyynkin ystävä totesi "te edelleenkin otatte usein yhteen, EI ME VAAN..." , se meidän väittely on leikkimielistä väittelyä, ei mitään vakavaa, lähinnä meillä sellainen tapa välillä ottaa matsi jostain asiasta, eikä kumpikaan siitä loukkaannu. Mun kaveri pitää tuota ihan kamalana asiana...
No, jos mä nyt lopettaisin tämän tilityksen. Ei mulla muuta
