Toggle sidebar

perheen sisäinen adoptio, tietoa kenelläkään?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "liisi"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
L

"liisi"

Vieras
Eli tilanne kutakuinkin menee näin:

Minulla on 5 vuotias lapsi jonka biologinen isä on kuollut.
Olen elänyt 4 vuotta avoliitossa nykyisen mieheni kanssa ja meillä on yksi yhteinen lapsi.
Bio isä ei pitänyt lapseen yhteyttä, eikä lapsi ole tietoinen biologisesta isästään millään tavoin.
Oheishuoltajuuden miehelleni saimme käräjäoikeudelta jokin aikaa sitten. Mieheni kovasti haluaisi adoptoida lapseni, jolloin hän olisi tasavertainen perillinen yhteisen lapsemme kanssa, Sekä myös tulevaisuutta ajatellen turvassa jos esimerkiksi minulle sattuisi jotain, jolloin ei häntä revittäisi pois "isänsä" ja sisaruksensa luota.
Myös erotilanteessa haluaisimme molemmat olla lapselle tasavertaisia vanhempia.

Olen kuitenkin käsittänyt adoption olevan mahdollinen vain naimisissa oleville pareille, onko aina näin?
Eikö ole mitään lakipykälää joka sallisi adoption tämän kaltaisissa tilanteissa?
Tietääkö kukaan?
Kiitos etukäteen.
 
no ehkä elämäntilanne ja rahatilanne esteenä. Kihloissa toki olemme, mutta emme haluaisi kiirehtiä avioliittoon vaan tehdä sen sitten kun koemme olevan sen aika.
Painotan vielä että yksi painavimpia syitämme adoptiolle on oikeus lapseen myös miehelle eron sattuessa.
Sen verran "vanhoillinen" ihminen olen, että avioliittoon en kiirehdi ennenkuin tuntuu oikealta. :)
 
JOS kerran aika ei ole vielä kypsä avioliitolle, niin silloin se EI TODELLAKAAN ole vielä kypsä myöskään adoptiolle.
Eli jos/kun menette naimisiin, niin sen jälkeen voitte ruveta selvittelemään noita perheen sisäisen adoption menettelyjä.
 
Outo ajatus että "kiirehtisitte" avioliittoon kun kuitenkin lapsia on perheessä kaksi joista toinen yhteisennekin. Jos kerran toisiinne olette sitoutuneet ja yhdessä aijotte olla niinkin vakaasti että tuota adotiota suunnittelette niin en ymmärrä miksette menisi naimisiin? teidän elämäntilanteessa naimisiin meno tuntuisi oikein järkevältä kaikin puolin, miksi lykätä jos kuitenkin haluatte molemmat avioliiton solmia? jos nyt ei tunnu sopivalta niin sitten kyllä kantsii sitä adoptiotakin lykätä vielä. Avioliitonhan se perheen sisäinen adoptio vaatiin ja voi olla hankalaa/mahdotonta se toteuttaa mikäli ette ole aviopari. Ja miten edes perustelisitte sen että että voi mennä naimisiin, luulen että asiasta päättävät tahot eivät suhtautuisi adoptioonkaan kovin suopeasti jos naimisiin menokaan ei ole teistä vielä "sopivaa"
Toivottavasti kuitenkin adoptio onnistuu jossan vaiheessa, suosittelen naimisiin menoa tai sitten asia hautumaan vielä hetkeksi
 
Harmittavasti kalskahtaa korvaam tuo, ettei lapsi ole tieenyt mitään (nyt jo edesmenneestä) biologisesta isästään. Nimimerkillä kokemusta on, että on tosi tympeää kuulla tuonkaltainen asia jostain perheen ulkopuolelta. Pienellä paikkakunnalla, jossa kaikki tunsivat toisensa ja tiesivät kaikkien muiden asiat, minulle tuli aikoinaan koulussa kaveri selittämään, että "teidänpä isä ei ookkaan sinun oikee isä". Itku kurkussa tietty puolustin itseäni ja väitin vastaan ja äiti vielä kehtasi minulle päin naamaa valehdella, että kaveri vain kiusasi, tottakai isäs on isä. Asian oikea laita selvisi minulle vasta murrosiässä näkemistäni dokumenteista, mies jota pidin (ja pidän tietty edelleen) isänäni olikin äitini toinen aviomies. Eka oli ollut biologinen isäni, johon ei eron jälkeen pidetty mitään yhteyttä.

Ylläolevan pointti siis se, että vaikka vielä muutamia vuosikymmeniä sitten valehdeltiin lapsille suut silmät täyteen, niin ottakaa nyt jo ihmeessä tällä vuosituhannella REHELLINEN linja lapselle ja kertokaa myös hänen biologisesta taustastaan. Käsittääkseni myös perheensisäiseen adoptioon kuuluu nykyisin adoptioneuvonta, josta ette ainakaan valehtelmalla selviä...
 
Meillä on käyty läpi perheensisäinen adoptio, ja koska oltiin asuttu avoliitossa aiemmin jo jonkun aikaa, ei tarvinu olla sitä kahta vuotta ollu naimisissa ennen prosessin alkua. Mutta about vuosi oli siis avioliittoakin takana.
Mut periaatteena että kaksi vuotta pitää olla ollut naimisissa ennen kuin perheen sisäisen adoption prosessin voi alkaa.

Sanoisin että jos et ole valmis menemään naimisiin miehesi kanssa, ei adoptio ole hyvä asia. Muuten toki tuollaisessa tilanteessa, olettaen että mies pitää lasta omanaan ja lapsi miestä isänään, perheen sisäinen adoptio on lapsen kannalta paras ratkaisu, kunhan vanhemmat ovat naimisissa.
 
Herää kysymys miksei ole sopiva aika avioliitolle jos kerran on adoptiollekin? naimisiin menonhan voi hoitaa vaikka maistraatissa jolloin ei tule kulujakaan avioliiton solmimisesta. Jotenkin outoa ettette ole valmiit menemään naimisiin mutta adoptioon ette, vaikka se se vasta suuri asia onkin
 
Alkuperäinen kirjoittaja Arkeen:
Harmittavasti kalskahtaa korvaam tuo, ettei lapsi ole tieenyt mitään (nyt jo edesmenneestä) biologisesta isästään. Nimimerkillä kokemusta on, että on tosi tympeää kuulla tuonkaltainen asia jostain perheen ulkopuolelta. Pienellä paikkakunnalla, jossa kaikki tunsivat toisensa ja tiesivät kaikkien muiden asiat, minulle tuli aikoinaan koulussa kaveri selittämään, että "teidänpä isä ei ookkaan sinun oikee isä". Itku kurkussa tietty puolustin itseäni ja väitin vastaan ja äiti vielä kehtasi minulle päin naamaa valehdella, että kaveri vain kiusasi, tottakai isäs on isä. Asian oikea laita selvisi minulle vasta murrosiässä näkemistäni dokumenteista, mies jota pidin (ja pidän tietty edelleen) isänäni olikin äitini toinen aviomies. Eka oli ollut biologinen isäni, johon ei eron jälkeen pidetty mitään yhteyttä.

Ylläolevan pointti siis se, että vaikka vielä muutamia vuosikymmeniä sitten valehdeltiin lapsille suut silmät täyteen, niin ottakaa nyt jo ihmeessä tällä vuosituhannella REHELLINEN linja lapselle ja kertokaa myös hänen biologisesta taustastaan. Käsittääkseni myös perheensisäiseen adoptioon kuuluu nykyisin adoptioneuvonta, josta ette ainakaan valehtelmalla selviä...
Click to expand...


Tottakai lapselle kerrotaan taustoistaan, kun on oikea aika.
5 vuotias ei mielestäni ole sopivan ikäinen keskustelemaan asiasta.
Biologinen isä teki itse valintansa ja jätti lapsensa syntymän jälkeen, sai mahdollisuuden, yhteishuoltajuudet ja sukunimet ja niin vain lähti, sekä kielsi sukuaan olemasta missään tekemisissä lapsen kanssa, joten minulla ei todellakaan ole kiire mennä kertomaan näitä asioita pienelle lapselle.
Ja varmasti ymmärtää vanhempana olleensa liian pieni kuulemaan?

Nykypäivänä sitten vain ilmeisesti mennään naimisiin milloin mistäkin syistä ja sitten näitä avioeron kärsineitä lapsia on tämäkin maa vääränä.
Ehkäpä lykätään adoptio odottamaan naimisiinmenoa, jos koskaan edes koetaan se muuten tarpeelliseksi.
 
Ei ole kyse siitä.
Olen vain vanhanaikainen höntti. Haluaisin isot hienot häät, kun ajatuksena kuitenkin vain kerran elämässään naimisiin. Tottakai tahdon mieheni kanssa naimisiin en vain koe sitä tällä hetkellä ajankohtaiseksi, enkä haluaisi sitä heti ja nyt vain adoption takia (vaikka se meille todella tärkeää olisikin.) Adoptiolla haluaisimme turvata vain lapsen tulevaisuuden mikäli jotain joskus sattuisi. Koskaan ei voi tietää, sen todisti biologisen isänkin yllättävä kuolema. Mutta asian ydin olikin vain kysyä onko mahdollinen jos ei naimisissa, kiitos vastauksista. :)
 
olen itse kolmen lapsen äiti, joista kaksi (nyt 6 ja 7 ) ovat edellisestä katastrofaalisesta liitostani, ja biologinen isä on kuollut auto-onnettomuudessa viisi vuotta sitten.

olemme olleet nykyisen mieheni kanssa yhdessä 5,5v, joista neljä vuotta naimisissa, ja nyt aloittamassa adoptioprosessin, eli vähän samankaltaisessa tilanteessa, mutta...

en voi käsittää ajatustasi siitä, että lapsen pitäisi olla kovin iso, jotta voit kertoa hänelle biologisesta taustastaan? vaikka olet itse kenties katkera ex-miehellesi (minä ainakin olen ollut), niin eihän sinun tarvitse lapselle kertoa koko totuutta heti alkajaisiksi?

toki en ole itsekään lähtenyt mitään ritaritarinoita kertomaan, mutta olen kertonut hieman siistitysti, että ei ollut halukas / kelvollinen toimimaan isänä, tms.

Mielestäni on kuitenkin paljon tuskattomampaa pitää lapsi pienestä saakka jollain tavalla tietoisena biologisesta isästään, kuin pudottaa se pommina sitten , kun lapsi on "riittävän" iso. jolloin se asia todennäköisesti aiheuttaa paljon suuremman tuskan, kuin nyt pienenä, kun lapsen maailmassa asiat ovat vielä aika yksinkertaisia.

Itse olen toiminut esimerkiksi niin, että kun on katsottu jotain vauva-aikaisia valokuvia, joissa biol. isä on vielä ollut läsnä, niin olen maininnut kuka tuo on - kysymyksen yhteydessä, että se on sinun biologinen isäsi, jne... Tästä tietoisuudesta johtuen jossain tilanteessa on sitten vanhempi lapsista saattanut jotain kysyä biologisesta isästään, jolloin olen pyrkinyt asiallisesti, mutta kaunistelematta vastaamaan kysymykseen.

Tuttavaperheemme isä on saanut kuulla omasta adoptiotaustastaan vasta täysi-ikäisenä ja se on ollut todella "kova" juttu, eikä taida vieläkään olla oikein sinut sen kanssa (yli 40v.).
Oma mieheni taas on adoptiolapsi ja on ollut aivan pienestä saakka tietoinen, että ei ole perheensä biologinen lapsi, ja on ainakin erittäin tyytyväinen, että asiaa ei ole häneltä salailtu.

Toinen asia, mitä en voi käsittää, on lausahduksesi siitä, että "nykyään mennään kovin heppoisin perustein naimisiin, ja sitten tulee kärsiviä avioerolapsia".

Meinaatko, että lapsi kärsii erossa jotenkin vähemmän, jos vanhemmat ovat olleet vain avoliitossa, kuin jos olisivat olleet avioliitossa? Jos lapsesi todellakin pitää nykyistä miestäsi isänään, on aika naiivia ajatella, että mahdollinen avoero satuttaisi lasta jotenkin vähemmän, kuin avioero. Herää kysymys, että miksi ette ihan aikuisten oikeasti halua/uskalla mennä naimisiin?
 

Osallistu arvontaan ja voita trendikäs lampaantalja!

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa