Minkälaisen kuvan saat mummista ja ukista, jotka...

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "sade"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
S

"sade"

Vieras
- eriarvoistavat lapset näkyvästi
- eivät pidä keskimmäiselle lapselle lupauksia
- eivät pyydä kylään
- eivät ole kiinnostuneita lasten elämästä
- haluavat itse apua viikoittain
- meidän pitäisi toimia heidän aikataulunsa mukaisesti, esim. lasten harrastukset pitäisi voida sivuuttaa heidän takiansa
- arvostelevat minun toimintaa
- hermostuvat lapsille jo ihan pienistä asioista
- luunapit ja tukkapöllyt ovat heidän mielestään sallittuja, vanhin on luunapin saanutkin
- hoitoapua saa joskus, mutta sen jälkeen saan kuulla miten he ovat taas joutuneet tinkimään omista menoistaan
- en uskalla olla oma itseni heidän kanssaan
- vihainen ja ivaava katse jos sanon jotain "väärää"

Kyseessä minun vanhempani...
 
Tuossa vaiheessa pitäisi jo tietää millaisia vanhemmat ovat (samanalaisia kuin sinulle joskus) ja olla altistamatta lapsia myös heille. Epäkelpojen vanhempien kanssa voi lakata olla tekemisissä.
 
  • Tykkää
Reactions: Millenia
Kylmiä tai elämäänsä väsyneitä ja masentuneita ihmisiä sanoisin tuon kuvauksen perusteella. Saanko kysyä, vaikkei se ketjun pääasia olekkaan, että oikeastikko haluaisit tuollaisten ihmisten hoitavan lapsiasi, jos tukkapöllykin on heidän mielestään sallittavaa?
 
Kylmiä tai elämäänsä väsyneitä ja masentuneita ihmisiä sanoisin tuon kuvauksen perusteella. Saanko kysyä, vaikkei se ketjun pääasia olekkaan, että oikeastikko haluaisit tuollaisten ihmisten hoitavan lapsiasi, jos tukkapöllykin on heidän mielestään sallittavaa?

Toki saa kysyä. Toisaalta haluaisin heidän olevan osa lasten elämää, koska ovat isovanhempia. Mutta toisaalta haluan heidän pysyvän etäällä, koska en halua lapsilleni samaa mitä minä olen kokenut. Yksi kirjoittaja jo hyvin tokaisi, että ovat olleet minulle samanlaisia. Asia on juuri näin, he kohtelevat lapsiani kuten minua aikoinaan. Vaikka he ovat vanhempiani ja heistä välitän, niin joka päivä vahvistuu tunne siitä, että he eivät ole henkisesti kypsiä hoitamaan lapsia. Toiseksi, en itse halua tuntea jatkuvaa syyllistämistä ja pelkoa siitä, mitä saan kuulla kun lapset hoidosta hakisin. Halusin tällä kysymyksellä nähdä, että olenko vain kiittämätön tytär joka ei tajua asioita.
 
- eriarvoistavat lapset näkyvästi = törkeää, enkä sietäisi tätä

- eivät pidä keskimmäiselle lapselle lupauksia = sama kuin yllä

- eivät pyydä kylään = ihan ok mulle, kaikki eivät tykkää kyläilijöistä

- eivät ole kiinnostuneita lasten elämästä = no ei väkisin, itsehän siinä häviölle jäävät

- haluavat itse apua viikoittain = riippuu iästä ja kunnosta, mutta muiden seikkojen valossa itsekästä

- meidän pitäisi toimia heidän aikataulunsa mukaisesti, esim. lasten harrastukset pitäisi voida sivuuttaa heidän takiansa = ei tule kyseeseen kuin hyvästä syystä ja kertaluontoisesti

- arvostelevat minun toimintaa = jos vain kahden kesken, antaisin mennä toisesta korvasta ulos, mutta jos lasten kuullen, en hyväksyisi

- hermostuvat lapsille jo ihan pienistä asioista = pysykööt sitten poissa kuuloetäisyydeltä

- luunapit ja tukkapöllyt ovat heidän mielestään sallittuja, vanhin on luunapin saanutkin
= olisi tasan ainoa kerta

- hoitoapua saa joskus, mutta sen jälkeen saan kuulla miten he ovat taas joutuneet tinkimään omista menoistaan = en jaksaisi kuunnella marttyrointia, enkä luottaisi, ettei tule enempää luunappeja

- en uskalla olla oma itseni heidän kanssaan =suhteessa on jotain pielessä eikä syy ole sinussa

- vihainen ja ivaava katse jos sanon jotain "väärää" = sama kuin yllä

Kaiken kaikkiaan yrittäisin minimoida kanssakäymisen heidän kanssaan. Se on kurjaa, mutta vähemmän kurjaa kuin nykytilanne.
 
[QUOTE="pop";26935871
Kaiken kaikkiaan yrittäisin minimoida kanssakäymisen heidän kanssaan. Se on kurjaa, mutta vähemmän kurjaa kuin nykytilanne.[/QUOTE]

Tämän viikon olen minimoinut kanssakäymistä. Pakko myöntää, että olen ollut onnellisempi kuin ennen. Mulle on lapsesta asti opetettu siihen, että vanhemmat ovat aina oikeassa. Kaipa se tästä johtuen on ollut vaikea saada itsensä ymmärtämään, että nyt minä olen äiti eikä minun tarvitse enää elää oman äitini vaatimusten mukaisesti.
 
[QUOTE="sade";26935950]Tämän viikon olen minimoinut kanssakäymistä. Pakko myöntää, että olen ollut onnellisempi kuin ennen. Mulle on lapsesta asti opetettu siihen, että vanhemmat ovat aina oikeassa. Kaipa se tästä johtuen on ollut vaikea saada itsensä ymmärtämään, että nyt minä olen äiti eikä minun tarvitse enää elää oman äitini vaatimusten mukaisesti.[/QUOTE]

Mä jouduin myös ottamaan reilusti etäisyyttä omiin vanhempiini viitisen vuotta sitten. Onnekseni lopputulos on hyvä, sieltä päin mukauduttiin asettamiini uusiin rajoihin, tosin ei mukisematta. Helpotuksen tunne oli jossain vaiheessa valtava ja kun koin, että kykenen hallitsemaan tilannetta omalta osaltani, sain kaadettua paljon painolastia pois. Se lisäsi jakamista ja taas pikku hiljaa kanssakäymistäkin.

Eka repäisy oli aika kivulias ja koin olevani ahtaalla, sillä en ollut tottunut puolustamaan itseäni ja vaatimaan itselleni mitään.
 
[QUOTE="pop";26936025]
Eka repäisy oli aika kivulias ja koin olevani ahtaalla, sillä en ollut tottunut puolustamaan itseäni ja vaatimaan itselleni mitään.[/QUOTE]

Mulla sama juttu, en ole tottunut puolustamaan itseäni. Olen lähinnä syyllistänyt itseäni siitä, että en osaa olla sellainen, että äiti ei hermostuisi. Muistan hyvin lapsuudesta ja nuoruudesta kun äitini aina ilmeillään ivasi minua. Tätä on hiukan vaikea selittää jos ei ole nähnyt, miten äitini sen tekee. Ja tekee edelleen.

Äitini ei hyväksy, että sanon vastaan isälleni. Minun pitäisi kunnioittaa isääni ja hänen mielipidettään ja kokemustaan. Jos uskallan uhmata isääni, esim. sanomalla, että luunapit ovat väärin, tulee äitini väliin ja alkaa selittää, että lasta on rangaistava jos puhe ei tehoa.
 
[QUOTE="sade";26936185]Mulla sama juttu, en ole tottunut puolustamaan itseäni. Olen lähinnä syyllistänyt itseäni siitä, että en osaa olla sellainen, että äiti ei hermostuisi. Muistan hyvin lapsuudesta ja nuoruudesta kun äitini aina ilmeillään ivasi minua. Tätä on hiukan vaikea selittää jos ei ole nähnyt, miten äitini sen tekee. Ja tekee edelleen.

Äitini ei hyväksy, että sanon vastaan isälleni. Minun pitäisi kunnioittaa isääni ja hänen mielipidettään ja kokemustaan. Jos uskallan uhmata isääni, esim. sanomalla, että luunapit ovat väärin, tulee äitini väliin ja alkaa selittää, että lasta on rangaistava jos puhe ei tehoa.[/QUOTE]

Mun mielestä äitys on tuonut mulle rohkeutta. Vaikka en omasta puolestani osaa pitää meteliä, niin lapsia uskallan puolustaa. Esimerkiksi luunappiasiassa olisi sata kertaa helpompi sanoa vastaan kuin vaikka jos pitäisi sanoa suoraan, etten tykkää siitä, että minua arvostellaan.


Toivottavasti sinäkin jaksat vetää uusia rajalinjoja. Omasta hyvinvoinnista saa pitää ja siitä myös pitää pitää huolta. :)
 
Omat vanhempani samanlaisia, tosin ilman luunappeja tms. Laitoin välit poikki, kostoksi tehtailevat ls-ilmoituksia, täläkin hetkellä menossa olosuhdeselvitys, kuulemma pahoinpitelen lapsiani....
 
Pidä pidempi tauko näkemisessä, niin saat selvyyttä ajatuksiisi. Itsetuntoa ja ymmärrystä asioista ei oikein voi saavuttaa, jos joku on korvan takana koko ajan kuiskuttamassa kuinka huono ihminen on.
 
Itsekkäitä ihmisiä, hyvin itsekkäitä. Äitisi vaikuttaa marttyyrilta. Sellainen tuhoaa ihmisten väliset suhteet.

Vanhempasi eivät ymmärrä mitä menettävät kun eivät välitä lapsista. Ihan itsesi takia olisi syytä ottaa etäisyyttä. Ei sinun pidä olla kukaan muu kuin itsesi omien vanhempiesi edessä. Jos he eivät sinua sellaisena hyväksy et heitä tarvitse.
 

Yhteistyössä