W
WendlaMaalla
Vieras
Ok, nyt on pakko saada apua tähän.
En siedä hetkiä, kun äitini (lapseni mummi) pitää lastani sylissä tai NAUTTII tämän seurasta. Näen punaista, kun äitini katsoo lastani pakahtuneena. Ja tunnen, etten halua suoda sitä iloa.
Ongelmaa ei ole kenenkään muun ihmisen kanssa, päinvastoin. Anoppini hellii lastani ja se(kään) ei ole ongelma.
En halua kutsua äitiäni lapsen syntymäpäiville (mutta kutsun kuitenkin, koska tiedän että lapseni haluaa sitä), en halua antaa hänelle lapsesta kuvia (annan kuitenkin lapsen vuoksi), en yleensä halua puhelimessa kertoa mitä lapseni on tehnyt (jotain kerron). Teen kaiken kynsin hampain ja välillä raivo invalidisoi minut täysin. Sisälläni kiehuu, kun äitini tikahtuu maireaan hymyyn lapsestani puhuessaan tai kuullessaan.
Kun toinen lapseni syntyi 7 kk sitten, yritin puhua kuopuksesta ja antaa häntä mummille syliin, jotta tämä mahdollisimman pian "tasoittaisi" tilannetta. Mutta vielä ei niin ole käynyt. Esikoiseni on mummin ensimmäinen lapsenlapsi.
Tiedän että tekstini aiheuttaa suurta kuohuntaa täällä. Ei kuitenkaan kaipaa ruoskintaa, koska minähän tässä kärsin - ei niin paljon lapseni tai mummi.
Haluaisin tietää kuinka tavallista tällainen on. Koen että äitini ei ole koskaan välittänyt minusta ja ehkä ajattelen, että jos lapseni ja minä olisimme sisaruksia, äitini sysäisi minut kokonaan syrjään ja hoitaisi vain "sisarustani". Tuntuu että taistelen äitini huomiosta.
En halua järkyttää tekstilläni, mutta joka sana on totta.
En siedä hetkiä, kun äitini (lapseni mummi) pitää lastani sylissä tai NAUTTII tämän seurasta. Näen punaista, kun äitini katsoo lastani pakahtuneena. Ja tunnen, etten halua suoda sitä iloa.
Ongelmaa ei ole kenenkään muun ihmisen kanssa, päinvastoin. Anoppini hellii lastani ja se(kään) ei ole ongelma.
En halua kutsua äitiäni lapsen syntymäpäiville (mutta kutsun kuitenkin, koska tiedän että lapseni haluaa sitä), en halua antaa hänelle lapsesta kuvia (annan kuitenkin lapsen vuoksi), en yleensä halua puhelimessa kertoa mitä lapseni on tehnyt (jotain kerron). Teen kaiken kynsin hampain ja välillä raivo invalidisoi minut täysin. Sisälläni kiehuu, kun äitini tikahtuu maireaan hymyyn lapsestani puhuessaan tai kuullessaan.
Kun toinen lapseni syntyi 7 kk sitten, yritin puhua kuopuksesta ja antaa häntä mummille syliin, jotta tämä mahdollisimman pian "tasoittaisi" tilannetta. Mutta vielä ei niin ole käynyt. Esikoiseni on mummin ensimmäinen lapsenlapsi.
Tiedän että tekstini aiheuttaa suurta kuohuntaa täällä. Ei kuitenkaan kaipaa ruoskintaa, koska minähän tässä kärsin - ei niin paljon lapseni tai mummi.
Haluaisin tietää kuinka tavallista tällainen on. Koen että äitini ei ole koskaan välittänyt minusta ja ehkä ajattelen, että jos lapseni ja minä olisimme sisaruksia, äitini sysäisi minut kokonaan syrjään ja hoitaisi vain "sisarustani". Tuntuu että taistelen äitini huomiosta.
En halua järkyttää tekstilläni, mutta joka sana on totta.