Apua, olen muuttumassa omiksi vanhemmiksini!

[sekosin]

Hei, mun on pakko kertoa tästä jonnekin, musta tuntuu tällä hetkellä todella pahalta. Toivoisin siis ettette hirveän pahasti lyttäisi mua, vaikka tiedostan itsekin että olen tehnyt väärin ja tarvitsen nyt apua.

Olen siis itse vajaa 30v nainen, ja minulla on ongelma meidän reilu 2v pojan kanssa. Hänellä on ollut uhmaikä jo hyvän aikaa käynnissä kuten arvata saattaa. Tähän mennessä meillä on mennyt vanhempina oikein hyvin, huolimatta siitä että raskaana ollessani pelkäsin hirveästi raskauden jälkeistä masennusta, ja kävin raskauden ajan psykiatrilla juttelemassa omasta lapsuudestani. Mun vanhemmat olivat täysiä alkoholisteja, ja mua on hakattu hyvinkin rajusti lapsuudessani. Kävin nuorempanakin terapiassa useamman vuoden lapsuuteni takia, ja suurimman osan aikuisiästäni olenkin pystynyt elämään ihan normaalisti, lukuunottamatta raskauden pintaan nostattamia lapsuudentraumoja.

Kun sain tietää raskaudestani, päätin heti ja samantien, että musta tulee täydellinen vastakohta mun omille vanhemmilleni, ja aion tehdä kaiken toisin kuin he. Sitä ennen en ollut edes omaa lasta tullut ajatelleeksi, mutta poika sai alkunsa ehkäisystä huolimatta kun olimme mieheni kanssa seurustelleet kolme vuotta, joten ajattelimme että antaa noin sinnikkään lapsen tulla. Kaikki onkin mennyt oikein mallikkaasti, raskaus sujui normaalisti ja vauva-aika oli ihanaa. Poika on ollut ensimmäiseen uhmaikäänsä asti todella helppo lapsi, ja 1,5v-2v aikakin meni vielä ihan normaali uhmaamisen rajoissa.

Nyt kaikki on kuitenkin muuttunut. Pieni poikamme on muuttunut. Hän ei enää tottele mitään mitä sanotaan, eikä mikään rangaistuskeino tehoa. Eikä lahjominenkaan. Meillä on kokeiltu sekä jäähypenkki (istuu alle minuutin, puhutetaan siitä mitä teki väärin, ja pyytää anteeksi -> saa poistua), että tarrataulu. Ei auta. myöskään tavaroiden pois ottaminen ei auta, hän hakee sen uudelleen ja jatkaa esim. tavaroiden paukuttamista tms. Hän ei tottele sanallista kieltämistä, ja jos hänet menee hakemaan kädestä pitäen pois, heittäytyy lattialle lötköksi ja nauraa. Puhutettaessa hän ei katso meitä kohti, vaan sivuun, ja nauraa. Kaikki käskyt ja komennukset kaikuvat kuuroille korville, poika vaan nauraa räkättää päin naamaa ja jatkaa tai siirtyy seuraavaan tyhmäilyyn. Ja toi nauraminen on musta kaikista pahinta, ikään kuin hän vain halveksisi meitä, vaikka tietysti se on hölmösti ajateltu lapsesta. Mä en vain oikein osaa suhtautua häneen vielä oikean ikäisenä, toisaalta pidän häntä vielä ihan vauvana, toisaalta isompana kuin onkaan.

Nykyään kaikki on ihan kamalaa ja todella haastavaa. Aamusta iltaan kaikki menee pipariksi kun poika ei tottele mitään. Aamulla hän ei halua syödä, sitten hän ei halua pukea, ei peseytyä, ei leikkiä nätisti mun kanssani, ei maalata sormiväreillä, ei tehdä palapeliä, ei mitään. Kaikki menee tavaroiden heittelyksi, sotkemiseksi, riehumiseksi tai hajottamiseksi. Hän lyö, sätkii, kiemurtelee ja repii hiuksista, sekä heittää muita ihmisiä ja koiraamme tavaroilla. Kun kiellän, hän nauraa ja villiintyy lisää. Kun menemme jäähypenkille, hän kyllä esittää katuvaa, nimeää itse asian jonka teki väärin, ja pyytää anteeksi, mutta heti tuolista päästyään saattaa aloittaa uusiksi. Kun vien hänet päiväunille tai nukkumaan, hän repii sängystä lakanat viisi kertaa ja kailottaa kovaan ääneen ennen nukahtamistaan, vaikka ennen meni kiltisti itsekseen nukkumaan kun sadun ja laulun jälkeen jätettiin sänkyyn. Kun yritämme syödä, poika heittelee ruokaa, ei suostu syömään, kaataa maidot lautaselle, ruokkii meidän koiraa tms. ja siivoamisesta en halua edes mainita sen enempää kuin että toiminta aiheuttaa lähinnä vastakkaisen lopputuloksen. Mä olen aina ottanut poikaa mukaan kodin askareisiin, sekä leikkinyt hänen kanssaan, niin sisällä kuin ulkonakin, joten huomionkipeydestä ei ole kyse. Ainoa muutos edelliseen on, että mä olen aloittanut pari kk sitten työt osa-aikaisesti. Teen töitä 2-3 päivää viikossa, ja silloin poika on ollut joko isänsä tai isovanhempiensa seurassa. Ensi viikolla pitäisi alkaa päiväkoti, jolloin mä alan tekemään 3pvää viikossa töitä ja loput päivät poika on kotihoidossa. En edes uskalla ajatella millaiseksi pojan käytös sen jälkeen muuttuu.

Nyt kuitenkin tänään mä olen viimein tehnyt jotain kamalaa. Laitoin poikaa päiväunille, ja tavanomaiseen tapaan kävin jo kolmannen kerran laittamassa lakanat takaisin ja laulamassa pojalle unilaulun. Poika alkoi huutaa jo ennen kuin ehdin edes pois huoneesta, jolloin palasin takaisin kertomaan hänelle että on aika nukkua, ja peittelin uudelleen. Poika sätki ja potki ja koitti nousta ylös monta kertaa, nauroi ja riehui sängyssään, jolloin mulla napsahti ihan todenteolla. Aivan silmittömän raivon vallassa mä karjuin lapselle niin kovaa kuin keuhkoista lähti. Huusin rumia asioita, ja loppuun lisäsin että kohta en enää yhtään tykkää susta kun sä olet äidille niin ilkeä aina., Samalla annoin pojalleni luunapin, ja ennen kuin ehdin edes tajuta, heitin huoneessa olleen lasten tuolin täysillä seinään. Välittömästi tämän jälkeen mä tajusin mitä olin tehnyt, ja loptein. Poika itki hysteerisenä, ja mäkin aloin itkemään. Otin lapsen sängystä syliini, ja istuimme tovin lastenhuoneen lattialla halien. Pyysin pojaltani anteeksi ja laitoin hänet nukkumaan. Ihme kyllä hän nukahti ja nyt mä itken yksin alakerrassa.

Mitä mä nyt teen? Mä vihaan itseäni.

 

[up&go]

opettele tunnistamaan milloin sulla alkaa mennä hermo ja sitten mene helpoimman kautta. Eli ala tiukaksi jo ennen kuin vika tikki tulee vastaan. Meillä vähän yli 2vee ei myöskään aina tottele ja kaikenlaiset käskyt menee kuuroille korville. Vähän kun korottaa ääntä kyllä kuuntelee paremmin. Yleensä myös harhautan johonkin sallittuun toimintaan.
Päiväunilla tuon ikäiset ei pysykkään joten meillä laitetaan rattaisiin sisällä nukkumaan ja valjaat kiinni. Pysyy paikkoillaan sen aikaa, että rauhoittuu ja nukahtaa. Ja välillä luikertelee irti ja sitten leikkii huoneessaan.

Itselläkin välillä meinaa pinna palaa ja joskus lensi puurot pitkin seiniä. Mutta tosi tärkeää on tunnistaa oma käytöksensä ja pyrkiä estämään sitä kiukkua. Mä yleensä luovutan jos joku ärsyttää. Jos ei ruoka kelpaa ja ketkuilee niin fine, olkoon syömättä ja pois pöydästä. Välillä myös otan suklaata "hermosauhuiksi". Sekin kun saa välillä olla rauhassa kun toinen on päikkäreillä tai edes huoneessaan auttaa myös. Ja ulkoilma piristää kummasti myös itseään paljon jos on koneella niin pinna on kireällä, olen huomannut.

 

["vieras"]

Mä veikkaan, että teillä helpottaa pian kun pääset tekemään töitä ja lapsi on pä'iväkodissa osan viikosta. Voin kuvitella, että olet väsynyt ja turhautunut lapsen käytökseen. Kyllä lapselle saa suuttua ja näyttää että äiti on nyt vihainen, mutta tietty lapsen satuttaminen ja tavaroiden viskely ei ole ok. Varmasti säikähditte molemmat.

Kun luin tuota tekstiäsi, niin mulle tuli monessa kohtaa asjatus, että pistäisin lapsen touhuille stopin jo aikaisemmin. Esim. jos repii lakanat, sitten nukkuu ilman lakanaa. Jos ei nukahda päikkäreille sänkyyn, sitten pistän muksun rattaisiin ja kärrään kunnes nukahtaa. Jos heittelee ruokaa, ruokailu päättyy siihen..jos ei halua että puetaan, ei haittaa, puetaan silti jne. Ehkä olet antanut lapsen liikaa pompottaa sinua ja kaipaa nyt selkeitä rajoja. Meillä on 3 pientä lasta ja en kyllä kovin montaa kertaa kiellä tai sano jostain asiasta kun jo menen kädestä pitäen hoitamaan homman.

 

[ap.]

Olette oikeassa, ehkä mä tavallaan tosiaan meen vähän liikaa mukaan pojan sekoiluihin ja koitan viimeiseen asti olla hermostumatta. Mua kuitenkin hirvittää jo valmiiksi jos nyt alan ns. antamaan periksi joissain tilanteissa, mitä siitä sitten tulee kun pojan pitäisikin yht äkkiä päiväkodissa alkaa noudattamaan yhteisiä sääntöjä ja rutiineja. En tarkoita tätä pahalla, tuntuu vaan niin neuvottomalta tällä hetkellä. Oon mä kyllä sitäkin kokeillut että annan vaan pojan huudella äitiä laittamaan lakanat, mutta se meni monesti siihen että poika sitten koilotti tunninkin putkeen, eikä nukkunut. Hän ei koskaan pahastu tai itke suruissaan mistään sanktiosta, ainoastaan nauraa ja villiintyy lisää. Sekään ei siis oikein tehoa jos jätän hänet huomiotta.

 

[up&go]

Joo meilläkään tuo jäähy ei ole tuonut toivottua tulosta. Olen huomannut, että vähän tiukempi äänen sävy auttaa. Ei tarvitse lipsua ja ruveta antamaan periksi. Mutta ei myöskään loputtomiin neuvotella vaan sitten tulee seuraamuksia. Jos poika meillä heittelee tavaroita joutuu huoneeseensa. Siellä yleensä sitten raivona huuta ja heittelee myös tavaroita. Kun hiljenee menen katsomaan osaako olla nätisti ja sitten yleensä rauhoittuu ja saa tulla pois. En siis vaadi, että raivoaminen loppuu jotta pääsee pois. Menen vain hiljaisella hetkellä ja sitten tuo tulee tyytyväisenä ulos huoneesta.
Ja tosiaan jos jotain tavaraa heittää/paukuttaa. Se otetaan pois jonnekin korkealle.

 

[Lohdutus]

Mä uskallan lohduttaa sua, että kenties päiväkoti on juuri sitä, mitä tässä nyt tarvitaan. Oma poikamme oli hyvin vilkas ja osasi kyllä koetella meidän vanhempien hermoja päivittäin. Tunnistin monta asiaa aloituskirjoituksestasi. Olin usein aivan poikki ja itkeskelin. Olin jopa aivan varma, että pojalla on jotain ylivilkkautta. Kun päivähoito (pph) alkoi, poika muuttui kuin laakista. Arki myös kotona tasaantui, poika alkoi kuuntelemaan paremmin kieltoja, ja lopulta ei ole niin tarvinut edes kieltääkään.

Ei poikamme koskaan ole ilkikurinen ollut. Koetteleva, hyvin energinen ja sosiaalinen ja erit. vilkas kylläkin. Päivähoidon myötä tilanne on tasaantunut ja olen tullut varmemmaksi myös vanhempana. Tuntuu, että saan paremmin kontrollia poikaan nyt kuin ennen, jolloin pelkät kauppareissutkin pojan kanssa jännittivät jo etukäteen.

Kenties teilläkin asiat lutviutuvat näin. Toivoahan aina voi.

Oletko huomannut onko ulkoilulla mitään vaikutusta pojan arkeen? Paljon ulkoulua = rauhallisempi meno kotosalla?

 

["vieras"]

Lapsuudentraumojesi takia yrität olla liian täydellinen. Äidit saavat olla välillä vihaisia, väsyneitä, jne. Kuten jo yllä sanottiinkin, anna lupa tunteillesi, silloin ne eivät yllätä sinua ja rajuudessaan mene överiksi.

Ps. sinulla on aivan normaali uhmaikäinen lapsi.

 

["vieras"]

Hei, mun on pakko kertoa tästä jonnekin, musta tuntuu tällä hetkellä todella pahalta. Toivoisin siis ettette hirveän pahasti lyttäisi mua, vaikka tiedostan itsekin että olen tehnyt väärin ja tarvitsen nyt apua.

Olen siis itse vajaa 30v nainen, ja minulla on ongelma meidän reilu 2v pojan kanssa. Hänellä on ollut uhmaikä jo hyvän aikaa käynnissä kuten arvata saattaa. Tähän mennessä meillä on mennyt vanhempina oikein hyvin, huolimatta siitä että raskaana ollessani pelkäsin hirveästi raskauden jälkeistä masennusta, ja kävin raskauden ajan psykiatrilla juttelemassa omasta lapsuudestani. Mun vanhemmat olivat täysiä alkoholisteja, ja mua on hakattu hyvinkin rajusti lapsuudessani. Kävin nuorempanakin terapiassa useamman vuoden lapsuuteni takia, ja suurimman osan aikuisiästäni olenkin pystynyt elämään ihan normaalisti, lukuunottamatta raskauden pintaan nostattamia lapsuudentraumoja.

Kun sain tietää raskaudestani, päätin heti ja samantien, että musta tulee täydellinen vastakohta mun omille vanhemmilleni, ja aion tehdä kaiken toisin kuin he. Sitä ennen en ollut edes omaa lasta tullut ajatelleeksi, mutta poika sai alkunsa ehkäisystä huolimatta kun olimme mieheni kanssa seurustelleet kolme vuotta, joten ajattelimme että antaa noin sinnikkään lapsen tulla. Kaikki onkin mennyt oikein mallikkaasti, raskaus sujui normaalisti ja vauva-aika oli ihanaa. Poika on ollut ensimmäiseen uhmaikäänsä asti todella helppo lapsi, ja 1,5v-2v aikakin meni vielä ihan normaali uhmaamisen rajoissa.

Nyt kaikki on kuitenkin muuttunut. Pieni poikamme on muuttunut. Hän ei enää tottele mitään mitä sanotaan, eikä mikään rangaistuskeino tehoa. Eikä lahjominenkaan. Meillä on kokeiltu sekä jäähypenkki (istuu alle minuutin, puhutetaan siitä mitä teki väärin, ja pyytää anteeksi -> saa poistua), että tarrataulu. Ei auta. myöskään tavaroiden pois ottaminen ei auta, hän hakee sen uudelleen ja jatkaa esim. tavaroiden paukuttamista tms. Hän ei tottele sanallista kieltämistä, ja jos hänet menee hakemaan kädestä pitäen pois, heittäytyy lattialle lötköksi ja nauraa. Puhutettaessa hän ei katso meitä kohti, vaan sivuun, ja nauraa. Kaikki käskyt ja komennukset kaikuvat kuuroille korville, poika vaan nauraa räkättää päin naamaa ja jatkaa tai siirtyy seuraavaan tyhmäilyyn. Ja toi nauraminen on musta kaikista pahinta, ikään kuin hän vain halveksisi meitä, vaikka tietysti se on hölmösti ajateltu lapsesta. Mä en vain oikein osaa suhtautua häneen vielä oikean ikäisenä, toisaalta pidän häntä vielä ihan vauvana, toisaalta isompana kuin onkaan.

Nykyään kaikki on ihan kamalaa ja todella haastavaa. Aamusta iltaan kaikki menee pipariksi kun poika ei tottele mitään. Aamulla hän ei halua syödä, sitten hän ei halua pukea, ei peseytyä, ei leikkiä nätisti mun kanssani, ei maalata sormiväreillä, ei tehdä palapeliä, ei mitään. Kaikki menee tavaroiden heittelyksi, sotkemiseksi, riehumiseksi tai hajottamiseksi. Hän lyö, sätkii, kiemurtelee ja repii hiuksista, sekä heittää muita ihmisiä ja koiraamme tavaroilla. Kun kiellän, hän nauraa ja villiintyy lisää. Kun menemme jäähypenkille, hän kyllä esittää katuvaa, nimeää itse asian jonka teki väärin, ja pyytää anteeksi, mutta heti tuolista päästyään saattaa aloittaa uusiksi. Kun vien hänet päiväunille tai nukkumaan, hän repii sängystä lakanat viisi kertaa ja kailottaa kovaan ääneen ennen nukahtamistaan, vaikka ennen meni kiltisti itsekseen nukkumaan kun sadun ja laulun jälkeen jätettiin sänkyyn. Kun yritämme syödä, poika heittelee ruokaa, ei suostu syömään, kaataa maidot lautaselle, ruokkii meidän koiraa tms. ja siivoamisesta en halua edes mainita sen enempää kuin että toiminta aiheuttaa lähinnä vastakkaisen lopputuloksen. Mä olen aina ottanut poikaa mukaan kodin askareisiin, sekä leikkinyt hänen kanssaan, niin sisällä kuin ulkonakin, joten huomionkipeydestä ei ole kyse. Ainoa muutos edelliseen on, että mä olen aloittanut pari kk sitten työt osa-aikaisesti. Teen töitä 2-3 päivää viikossa, ja silloin poika on ollut joko isänsä tai isovanhempiensa seurassa. Ensi viikolla pitäisi alkaa päiväkoti, jolloin mä alan tekemään 3pvää viikossa töitä ja loput päivät poika on kotihoidossa. En edes uskalla ajatella millaiseksi pojan käytös sen jälkeen muuttuu.

Nyt kuitenkin tänään mä olen viimein tehnyt jotain kamalaa. Laitoin poikaa päiväunille, ja tavanomaiseen tapaan kävin jo kolmannen kerran laittamassa lakanat takaisin ja laulamassa pojalle unilaulun. Poika alkoi huutaa jo ennen kuin ehdin edes pois huoneesta, jolloin palasin takaisin kertomaan hänelle että on aika nukkua, ja peittelin uudelleen. Poika sätki ja potki ja koitti nousta ylös monta kertaa, nauroi ja riehui sängyssään, jolloin mulla napsahti ihan todenteolla. Aivan silmittömän raivon vallassa mä karjuin lapselle niin kovaa kuin keuhkoista lähti. Huusin rumia asioita, ja loppuun lisäsin että kohta en enää yhtään tykkää susta kun sä olet äidille niin ilkeä aina., Samalla annoin pojalleni luunapin, ja ennen kuin ehdin edes tajuta, heitin huoneessa olleen lasten tuolin täysillä seinään. Välittömästi tämän jälkeen mä tajusin mitä olin tehnyt, ja loptein. Poika itki hysteerisenä, ja mäkin aloin itkemään. Otin lapsen sängystä syliini, ja istuimme tovin lastenhuoneen lattialla halien. Pyysin pojaltani anteeksi ja laitoin hänet nukkumaan. Ihme kyllä hän nukahti ja nyt mä itken yksin alakerrassa.

Mitä mä nyt teen? Mä vihaan itseäni.

Minusta löytyi piirteitä jotka huomasin... kun sain lapsia. Se opitaan alitajuisesti. Mutta uskon että sinulla on myös muitakin piirteitä. En usko että olet täysin samalainen äitisi tai isäsi kanssa. Se on tiedostamista.