Läheisten menetys ja ystävien reagointi, miten itse reagoisit?

["siipirikko"]

Kysyisin mielipidettä...

Alkuun lyhyt briiffaus taustoista.

Olen viimeisen 3 vuoden aikana elänyt todellista murrosaikaa. Kriisiä on pukannut joka suunnasta.

Kaikki alkoi kun päätin vaihtaa uraa ja opiskella uuden ammatin. Sen suhteen kaikki meni jees, sain unelmien oppisopimus työpaikan hoitoalalta. Opiskelu,perhe-elämä ja vuorotyö oli aika raskas yhdistelmä.

Mutta sitten alkoi ihmisten menettäminen. Mies menetti kummisedän, isoisän ja isän. Miehen isä kuoli vain 2 vkoa syöpädiagnoosin saatuaan. Menetykset tuntuivat hirveiltä ja jouduin kokoamaan itseni, mieheni takia. Tuntui järjettömän pahalta katsoa miestä joka oli aivan poissa tolaltaan. Itse nyt hoitaa sekä perheeni, työni ja opiskeluni.

Sitten menetin vaarini, veljeni, siskon miehen ja lopuksi vielä pikkusiskoni.

Ja läheisen pikkusiskon kuolema oli naula minun arkkuuni. Olin varma että kuolen itsekin, tuntui että maailma luhistuu päälleni.

Ja kaikki nämä menetykset tapahtuivat sinä 2,5 vuotena kun opiskelin.

Siskon kuolema tapahtui vain 3 kk ennen valmistumistani. Itselleni pahinta oli se, että olin valmistumassa hoito-alalle ja siskoni kuoli lääkärin tekemään aivan järjettömään hoitovirheeseen.

Noh valmistuin kuin ihmeen kaupalla.

Mutta olin aivan rikki, enkä kyennyt menemään töihin. Hyvä että selviydyin arjesta.

Kun artikkeli siskoni kuolemasta tuli ilta-sanomiin, sain "ystävän" suusta kuulla, että sattuuhan noita ja että hänenkin joku tutun tuttunsa on kuollut hoitovirheeseen.

Jotenkin mun korvissa toi vaan kuulosti niin jotenkin helkkarin tökeröltä.

Ja kun sitten eräälle toiselle "ystävälle" kerroin käyväni kriisitukikeskuksen terapiassa. Hän vastasi siihen, että aijaa, en tiennytkään että sulla menee noin huonosti.

Niin mä vaan mietin, mitä ihmettä jengi oikeasti päässään kelaa? Jos ystäväperhe menettäis 7 läheistä ihmistä, niin en mä oikeasti ihmettelis, et miksi ne olisi rikki ja tarvitsis kriisitukea. Enkä ehkä menis sanomaan et no, sattuuhan noita.


En tiedä, vai onko vika minussa, ylireagoinko kenties.

Jos ystäväni kertoisi, tulleensa juuri sairaalasta jossa hän on pidellyt sylissään kuollutta pikkusiskoaan, joka kuoli lääkärin mokaan. Niin en ehkä sanoisi juuri noita edellä mainitsemiani sanoja.

Vai onko kyse siitä, että jos ihmisellä ei ole mitään omakohtaista menettämisen kokemusta niin sitten sitä vaan möläyttää asioita.

En tiedä... perheemme yrittää vieläkin toipua menetyksistä ja elämä heittää jatkuvasti uusia haasteita eteen. Ja tuntuu, että juuri niiltä ystäviltä jotka olen tuntenut pisimpään saan kaikkein vähiten ymmärrystä ja tukea.


En tiedä...vetää vain aika hiljaiseksi...

 

["vieras"]

Ystävät eivät varmastikaan tarkoittaneet mitään pahaa. Möläyttivät vaan. Joskus kun ei tiedä mitä sanoa, tuleekin sanoneeksi jotain tyhmää.

Tosin en edes pitäisi tuota mitenkään pahana, että ystävä kysyi meneekö sulla niin huonosti. Joku toinen kun ei samassa tilanteessa kävisi missään kriisikeskuksessa. Hän luultavasti vain yllättyi, että sinä käyt.

 

[chef]

Mä varmaan sanoisin jotain typerää. En tahallani, vaan vahingossa. Mitä tuolloin edes kuuluu sanoa? Mikä on oikein?

En ole menettänyt koskaan niin läheistä ihmistä, että se olisi oikeastaan kovinkaan paljon misään tuntunut. Siksi en osaa asettua heidän asemaansa, joilla moisesta kokemusta on.

 

[tytönjapoikienmamma]

Jotkut ihmiset eivät tosiaan osaa suhtautua ollenkaan , eivätkä valita sanojaan...en tiedä mistä johtuu sitten......Todella kovia olette kokeneet ja voin vain toivottaa teille oikein paljon voimia ja jaksamista...

 

[ensimmäinen vieras jatkaa]

Mä luulen, että sä oot nyt vähän herkällä päällä niin saatat ylireagoida. Jos ystäväsi töksäytti, että sattuuhan sitä niin pahaltahan tuo kuulostaa vaikka ei välttämättä mitään ilkeää tarkoittanut. Mutta töksäyttiköhän oikeasti noin, vai yritti esimerkiksi lohduttaa sinua sillä, että muitakin samanlaisia tapauksia on.

 

["siipirikko"]

että jos ei oikein tiedä mitä sanoa, niin miksi sanoa mitään. Ainakin minimoi sen riskin, ettei sano mitään todella loukkavaa ja typerää mikä tekee särön ystävyyteen.

Joskus vain se, että tarjoaa seuraa, tai mahdollisuuden jutteluun teekupposen äärellä on lohdullisempaa kuin se, että sanoo jotain helkkarin typerää.

Sama kun itse jouduin siskoni kuoleman jälkeen hakeutumaan lääkärille jotta sain sairauslomaa. Lääkäri oli yksityinen ja mieheni valitsema, oikein erikoistunut kriisitilanteiden hoitoon.

Niin mitä tämä lääkäri minulle sanoo viikko saikkua ja töihin, työ parasta lääkettä on.

Että sellaista. Noh eihän minusta ollut viikon kuluttua töihin lähtijäksi, hoitamaan toisia ihmisiä, kun olin itse ihan hoidon tarpeessa.

Mutta näin jälkeepäin ajateltuna olen miettinyt, onko nyt valloillaan joku ihme selviämisen kulttuuri. Että ihminen ei koskaan saisi surra ja olla heikko. Että tyyli se on, että tapahtuu mitä tahansa niin jengi vaan toteaa, että get over it.

 

[Onnenetsijä]

En tiedä miten osaisin suhtautua jos saisin tietää jotain tuollaista. Todennäköisesti halaisin pitkään, sanoja olisi hyvin vaikea löytää.

Tuntuu kurjalta että yhdelle ihmiselle annetaan noin paljon tuskaa ja noin lyhyessä ajassa. Millaisen hoitovirheen lääkäri teki? Minulla kuollut yksi läheinen hoitovirheeseen. Kuolema oli kivulias ja sen vuoksi rankka, mutta sinäänsä kuolema oli helpompi hyväksyä kun kyseessä oli vanha ihminen.

 

["hoitsu"]

Hoitoalan ihmisenä luulen, ettei tavalliset pulliaiset tajua esimerkiksi sanaa hoitovirhe tai kuolemaan johtanut hoitovirhe.

He eivät ymmärrä sitä, että ihminen jolla on tietty asema ja tietty vastuu ihmisen hoidosta on täysin mokannut ja ihmishenki menetetty. He eivät ymmärrä millaisia vaikutuksia tällä kuolleen omaisiin, sekä hoitoyksikköön jossa virhe on tapahtunut.

Kyseessä on pahin mahdollinen skenaario. Itse olen ollut eräässä nimeltä mainitsemattomassa sairaalassa töissä jossa vastaava sairaanhoitaja piikitti potilaille tarkoitettuja morkkuja omaan hihaan. Voinette vain kuvitella mitkä seuraamukset siitä tulivat.

Joten ymmärrän hyvin ap:n, tuskan siitä, että läheinen ja rakas ihminen kuolee hoitovirheeseen. Oliko virheen aiheuttanut itse lääkeaineita väärin käyttävä lääkäri vai mistä virhe sitten johtunutkaan, niin sitä ei olisi koskaan saanut tapahtua.

Meidän pitäisi pystyä luottamaan siihen, että kun menemme sairaana hoitoon, saamme asiallista hoitoa.

Tässä käy että ihmiseltä menee täysin luotto koko systeemin sekä hoitojärjestelmään ja viimeiseksi sitä haluaa kuulla, että sattuuhan näitä.

Joskus parasta on vain olla surevan ihmisen lähellä ja tehdä tiettäväksi, että kun on aika itkeä ja puhua asiasta, niin toinen on silloin lähellä.

 

["siipirikko"]

En tiedä miten osaisin suhtautua jos saisin tietää jotain tuollaista. Todennäköisesti halaisin pitkään, sanoja olisi hyvin vaikea löytää.

Tuntuu kurjalta että yhdelle ihmiselle annetaan noin paljon tuskaa ja noin lyhyessä ajassa. Millaisen hoitovirheen lääkäri teki? Minulla kuollut yksi läheinen hoitovirheeseen. Kuolema oli kivulias ja sen vuoksi rankka, mutta sinäänsä kuolema oli helpompi hyväksyä kun kyseessä oli vanha ihminen.

Noh en halua asiaa tässä kauheasti julkisesti puida, asia kun on vielä käsittelyssä.

Mutta sisareni hakeutui sairaalahoitoon toisen lääkärin kirjoittamalla kiireellisellä lähetteelle, jossa vaadittiin nopeaa päänkuvausta. Lääkärin epäilys oli, että sisareni pääässä tapahtuu jotain vakavaa.

Kun sisareni saapui sairaalan päivystykseen, lähetettä ei kuitenkaan millään lailla huomioitu. Sisareni jätettiin vain oman onnensa nojaan. Hän sai kyllä jonkun peti paikan päivystyksestä, mutta lääkäri ei koskaan saapunut paikalle. Ei edes silloin vaikka hoitajat soittivat. Hoitajat soittivat sen yön aikana noin tunnin välein yhteensä 7 kertaa ja anelivat lääkäriä tulemaan paikalle.

Aamulla sisareni löytyi päivystyksestä kuolleena. Kuolemansyyn tutkijan mukaan kuolema oli varsin epäinhimillenen ja kivulias. Sisareni päässä oli massiivinen aivopaine joka tuhosi keskushermoston ja tälläinen aivopaineeseen kuoleminen on todella tuskallista. Päästä löytyi myös pieni lihaskasvain, joka olisi siis voitu kuvaamalla todentaan. Jos siis lääkäri olisi suvainnut tulla paikalle ja vaivautunut katsomaan että siskollani oli lähete pääkuvaukseen.

Muitakin törkeitä laiminlyöntejä tuli ilmi, mutta en niitä nyt tässä ala erittelemään.

 

["siipirikko"]

sisareni oli vain vähän päälle parikymppinen.

 

[niiin]

Osanottoniitse olen muutaman vuoden sisään menettänyt äitini ja pikkuveljeni-varsinkin veljen kuolema vei palan mun sydämestä,itsemurha oli.
Yksin olen tuskani kantanut,lähipiiristä tulee niitä tuttuja kliseitä(tyyliin vieläkö suret ku jo vuosi mennyt jne) ja vaikka ne jotkut kliseet totta ovatkin niin ei niihin usko tai halua uskoa,jos ei ole kokenut läheisen menetystä ei ymmärrä toista ja sen tuskaa
ja itsekkin olen niin herkkä muutenkin että surussani olen vielä enemmän itseeni ottanut kommentit...


Paljon jaksamista sulle ap!

 

[moekoe]

:hug:
Voimia!

Mä olen kohdannut myös läheisen menetyksessä outoja kommentteja. Että esim mitä sitä suremaan, elämä jatkuu. Totta se elämän jatkuminen, mut joskus kannattais ihan vaan olla hiljaa, jos ei keksi mitään sanomista.
Ai, ja kun tulin kotiin sairaalasta, päivänä, jona läheiseni kuoli meidän läsnäollessa, sain vinkinsi ystävältä, mennä lenkille, kun pienet huolet ja murheet ne jää häneltäkin lenkkipolulle..

 

[..]

Otan osaa.

Mulle kävi niin, että kauan tuntemani, parhain ystäväni oli juuri kanssani kun kuulin isäni kuolleen. Yllätyksekseni tämä ystävä ei reagoinut oikein mitenkään. Naureskeli entiseen tapaan ja minä itkin :O En edelleenkään ymmärrä miten ei osannut mitenkään lohduttaa tai sanoa mitään! Hänellä itsellään ei ole kuolemantapauksia sattunut en tiedä onko ollenkaan.

 

[erinys]

[QUOTE="siipirikko";28007068]että jos ei oikein tiedä mitä sanoa, niin miksi sanoa mitään. Ainakin minimoi sen riskin, ettei sano mitään todella loukkavaa ja typerää mikä tekee särön ystävyyteen.

Joskus vain se, että tarjoaa seuraa, tai mahdollisuuden jutteluun teekupposen äärellä on lohdullisempaa kuin se, että sanoo jotain helkkarin typerää.

Sama kun itse jouduin siskoni kuoleman jälkeen hakeutumaan lääkärille jotta sain sairauslomaa. Lääkäri oli yksityinen ja mieheni valitsema, oikein erikoistunut kriisitilanteiden hoitoon.

Niin mitä tämä lääkäri minulle sanoo viikko saikkua ja töihin, työ parasta lääkettä on.

Että sellaista. Noh eihän minusta ollut viikon kuluttua töihin lähtijäksi, hoitamaan toisia ihmisiä, kun olin itse ihan hoidon tarpeessa.

Mutta näin jälkeepäin ajateltuna olen miettinyt, onko nyt valloillaan joku ihme selviämisen kulttuuri. Että ihminen ei koskaan saisi surra ja olla heikko. Että tyyli se on, että tapahtuu mitä tahansa niin jengi vaan toteaa, että get over it.[/QUOTE]

tässä paljon samaa ajatusta, kuin istelläni.
kovin paljon ajatuksia ja jaksamista sulle ap. ajattelemattomuuttaan ovt nuo ystävät suustaan tollaisia laukoneet, muuta syytä ei ehkä ole. :hug:

 

[....]

Itse en ole erikoisemmin nyyhkytinyyhkyti-ihminen joka osais olla lohduttamassa tai sanomassa mitään "oikeaa". Oletettavasti yrittäisin olla hiljaa tai möläyttäisin jotain hölmöä.

Minun hyvältä ystävältä kuoli isä kun olin ulkomailla pidemmän ajan. Sit ku tavattiin (isän kuolemasta n.3 kk eli ei mikään ihan tuore tapaus) ja sain kuulla siitä kuolemantapauksesta, niin taisin möläyttää aika pahasti vaikka ei ollut tarkoitus.
Isä oli siis ollut tooodella kauan sydänsairas ja oli selvää että jossain vaiheessa hän kuolee. Oli monta vuotta kuin halvaantunut (ei jaksanut/pystynyt liikkumaan ku sydän ei suostunut yhteistyöhön).
Joten sanoin jotain suurin piirtein näin "voi ku ikävää, mut eikö ole hyvä että hän vihdoin pääsi kärsimyksistään?" Sen kyl huomas kuinka pahasti toi kolahti ystävään, ihan vavahti taaksepäin ja mulkas tosi murhaavasti.

Olen tahditon, eikä kuolema sinäänsä ole minulle paha asia. Uskon että oman siskon kuolema on jotain aivan kamalaa, mutta siltikään en osais täysin sydämin tulla mukaan suremaan jonkun kaverin siskon kuolemaa. Sellasta se elämä vain on, koko ajan porukkaa kuolee.

 

[erinys]

:hug:
Voimia!

Mä olen kohdannut myös läheisen menetyksessä outoja kommentteja. Että esim mitä sitä suremaan, elämä jatkuu. Totta se elämän jatkuminen, mut joskus kannattais ihan vaan olla hiljaa, jos ei keksi mitään sanomista.
Ai, ja kun tulin kotiin sairaalasta, päivänä, jona läheiseni kuoli meidän läsnäollessa, sain vinkinsi ystävältä, mennä lenkille, kun pienet huolet ja murheet ne jää häneltäkin lenkkipolulle..

mun äidin itsemurhan jälkeen yks "ystävä" suuttuneen vaahtosi, kuinka itsemurhan tehneet ovat itsekkäitä paskiaisia, eivätkä ajattele muita ihmisiä ympärillään. olin tästä hänen kanssaan täysin eri mieltä. äitini monen vuoden kärsimyksen ja useiden viiltely- lääke- ym yritysten jälkeen hän vihdoin teossaan onnistui ja minä ja siskoni olimme ainoita, jotka huokaisimme vihdoin helpotuksesta.
tämän mainitun ystävän poikaystävä myöhemmin päätyi myös itsemurhaan ja sillon vasta muuttui hänellä ääni kellossa. ihmisten tylyt ja idioottimaiset kommentit perustuvat aika pitkälti omaan kokemattomuuteen esim surussa ja kuolemassa. kokemus jalostaa ...

 

[erinys]

jos et keksi mitään sanottavaa, halaa ja ole hiljaa. paras ohje minusta. meillä myös useita kovin traagisia juttuja perhepiirissä.
tsemppiä ap.

 

[sgro]

Suru on usein hyvin "itsekäs" kokemus. Jokaisella on vähän oma tapansa surra, oma aikataulunsa surussa jne. Lähes aina surevan kohtaamisessakin peilaamme omia surun kokemuksia (tai kokemattomuutta surun kohtaamisessa). Läheskään aina ei esim puolisot reakoi suruun samalla tavalla, ystävistä puhumattakaan.

Äkillinen traumaattinen suru on vaikea kohdata surevalle, mutta on siihen vaikea reakoida surevaa kohdatessakin.

 

[Minni:)]

Voimia kovasti ap:lle! :hug:

Mun mielestä et ylireagoi. Vaikka miten ei olis kokenut kuolemaa lähipiirissä niin ei ole mitenkään liikaa vaadittu sanomaan että on pahoillaan ja halaamaan. Tai tosiaan olemaan edes hiljaa ja halaamaan. Ymmärrän kyllä että voi joillekin olla niin käsittämätön asia tms. mut silti pitäisi osata käyttäytyä jotenkin fiksummin. Ainakin että jälkikäteen tajuaisi tökeryytensä ja pyytäisi anteeksi. Anteeks vaan, mut mä en jaksa enkä halua puolustella huonoa käytöstä.

Olen kyllä huomannut samaa kuin ap tosta get over it-ilmiöstä. Mitään surua ja murhetta ei kestetä ollenkaan. Tai asia yritetään puhua mahdollisimman nopeesti ja siirtyä miettimään kakun täytteitä. Ymmärrän sillä et joskus on helpompi selvitä kun keskittyy miettimään arkisia asioita, mut kuitenkin pitäisi saada myös kunnolla surra.

Ja ap:lle, olen vilpittömästi pahoillani kaikesta tuosta surusta mikä on sua ja perhettäsi kohdannut. :hug: Sure kunnolla ja hae voimaa sieltä mistä sitä tunnet saavasi, perheestäsi, puhumisesta, luonnosta, hiljaisuudesta tms. Voimia :hug:

 

[Sikke1]

Lämmin osanotto suuriin menetyksiin :hug: Luulen, ettei ystäväsi tajunnut minkä sammakon päästi suustaan. Jolla ei ole omakohtaista kokemusta läheisen ja rakkaan ihmisen poismenosta (kuolemasta ) ei välttämättä tiedä ollenkaan miltä se tuntuu.

Anna itkun tulla, kun itkettää. Ei se ikävä häviä koskaan,mutta suru muuttaa muotoaan ajan kanssa. Jää ne hyvät muistot jäljelle. On hyvä, että olet käynyt ammattiauttajan luona. Tuntemuksistaan tarvii saada puhua ja taas uudelleen puhua.:hug:

 

["siipirikko"]

On erikoista, että sain näistä viesteistä enemmän lohtua kuin ystäviltäni. Ymmärrän itsekin sen, että elämään nyt vain kuuluvat syntyminen ja kuoleminen ja kaikki siltä väliltä.
Mutta vääryydeltä se tuntuu siinä vaiheessa, kun joku nuori ihminen kuolee ja vain siksi, että jostain syystä lääkäriä ei vain nyt siinä hetkessä huvittanut tulla tekemään duuniansa.

Ja käsitän senkin, että ihmisten tavat kohdata ja käsitellä surua ovat hyvinkin erilaisia.

Minullahan on se tilanne, että kaiken tämän surun ja oman työkyvyttömyyteni keskellä huomasin olevani raskaana.
Aivan uskomaton juttu... tietenkin pitkään aviossa olleena ja kaksi lasta saaneena, päätimme pitää tämän lapsen vaikka olimmekin miehen kanssa aivan totaalisen henkisesti ja fyysisesti loppu.

Jotenkin kaiken kuoleman jälkeen ajatus lapsesta tuntui pieneltä valolta pimeyden keskellä.

Mutta eihän se elämä aina mene niinkuin strömsöössä. Ei mennyt kauan kuin tunsin, ettei kaikki ole aivan kohdillaan ja jouduin hakeutumaan sairaalaan.

Kohdustani löytyi lapsen lisäksi kasvain ja kaikenlaista muuta. Ja olen käytännössä ollut vuodelevossa koko raskauden ja pelännyt mitä tuleman pitää.

Ja kun nyt sitten kerroin ystävälleni tunteistani ja peloistani ja tulevasta leikkauksesta ja huolesta kuinka minun ja lapsen käy. Sain vain kuulla, että noh mitäs tuosta, että hän on kuullut jonkun suomalaisen naisen synnyttäneen 8 kiloisen vauvan ihan tuosta noin vain.
Ja minua se ei jotenkin lohduttanut. Minut sektioitu monta kertaa, se tarkoittaa sitä, että joka kerta minun kohtuni on myös kaavittu, arpea ja kiinnikkeitä on syntynyt ja minulle on kerrottu tämän tulevan leikkauksen haastellisuudesta.

Lapsi kasvaa reippaasti yläkäyrien yläpuolella ja kohdunohentumisesta ja siitä ettei kohtuni ehkä kestä, on todellinen.

Ja ainut mitä ystävä sitten voi sanoa on noin. En tiedä... itse olisin keksinyt jotain fiksumpaakin sanomista.

Ehkä se vain on niin, että jotkut ihmiset vain ovat helvetin tökeröitä. Mutta itse kun käyn tätä arkipäiväistä selviytymiskamppailua surun, murheen, jatkuvan kroonisen kivun, vauvan odotuksen ja perheen hoitamisen kanssa, niin ei vain jaksaisi pahemmin tuollaisia vähätteleviä kommentteja enää kuunnella.

Eilen illalla maatessani sängyssä mietin enää vain, miksi ihmeessä edes pidän tuollaisia ihmisiä ystävinäni. Koska eihän ystävät toimi noin...

Ilo on muutenkin ollut elämässämme aika kortilla, niin lisämurhetta ja surua tuollaisten kommenttien myötä ei kaivata.

Mutta lämmin kiitos kaikille vastanneille. Kiitos niille jotka annoitte vilpittömän tukenne ja kiitos niillekin jotka kertoivat, että helposti tulee sanottua jotain sopimatonta. Mutta ehkä minä kuulun siihen surevien ryhmään joka mieluummin ottaisi sen osaanottavan käden puristuksen tai sanat syvä osaanotto suruusi.

 

["Merja"]

Hei Siipirikko, en tiedä, tuletko enää lukemaan tänne viestejä. Ajattelin kirjoittaa, koska tarinasi satutti. Menetin rakkaan siskoni reilu viikko sitten ja olen ollut täynnä surua. Menetin hänet yllättäin, enkä tiedä, miten jatkaa elämää...kuitenkin päivä vaihtuu aina uuteen ja aika kuluu. Siunaustilaisuus on tässä myöhemmin. Mutta kun mietin häntä, en vieläkään oikein ymmärrä, että en enää koskaan näe häntä, en voi jutella hänen kanssaan kasvotusten, käydä kylässä, kahvitella, soitella. Se kaikki on täydellisesti ja peruuttamattomasti ohi. Elän nyt päivän ja hetken kerrallaan. Hän oli neljäs henkilö isosta perheestämme, joka lähti pois yhtä yllättäin kuin muutkin. Kaipaus on rajaton ja tuska suuri. Ymmärrän sinua todella hyvin, enkä tajua noita ihmisiä, jotka sinulle on noin sanoneet. Rupesin minäkin käymään terapiassa, hän oli minulle erittäin rakas vierussisko ja lapsuutemme, nuoruutemme ja koko elämämme olemme jakaneet. Nyt hän on äkkiä poissa ja tuntuu niin tyhjältä. Ainoa, mikä minua lohduttaa on se, että tiedän, että hänellä on nyt varmasti hyvä olla, hän on turvassa, hänellä on lämmin ja kukaan eikä mikään ei voi häntä enää satuttaa...Jos luet tämän, niin vastaa minulle. Käyn katsomassa tätä viestipalstaa...Lämmöllä...Merja

 

[vieras....]

Ihmiset on törkeitä ja sen olen itsekin kokenut Monta läheistäni kuoli hyvin lyhyellä aikaa. Ensimmäiset kaksi alle 2kk toisistaan. Lisäksi sukuun tuli syöpädiagnooseja jne. Työpaikallani toki kerroin vanhempani kuolleen ja vastine tähän oli; paljonko sait perintöä? Ei surunvalitteluita vaan sitten alkoi se kyräily, että olen varmaan saanut perintöä ja joko sain perintöä kun on uusi paita. No en saanut yhtään perintöä vanhemmaltani joka ei omistanut mitään. Suru oli suuri ja kasvoi vaan kun tuon jälkeen tuli noita syöpädiagnooseja ja kuoli lisää läheisiä(ei ne syöpää sairastavat). Viimeinen kuoli viime vuoden puolella. Ne joilla syöpä elävät vielä. Noiden lisäksi omalla lapsellani epäillään jotain -vaihtoehtona yksi on syöpä. Tutkimukset siitä alkaa tulevana maanantaina.

 

["Helsinki"]

Sun kaverit kuulostaa epäkypsiltä ja ehkä eivät enää vastaa tasoasi. . Kannattaa katsella uusia kavereita joilla elämänkokemusta ja eläytymiskykyä.

 

[cvf]

[QUOTE="Helsinki";30572124]Sun kaverit kuulostaa epäkypsiltä ja ehkä eivät enää vastaa tasoasi. . Kannattaa katsella uusia kavereita joilla elämänkokemusta ja eläytymiskykyä.[/QUOTE]

Minusta tämä on sellainen asia missä ei ole oikeaa eikä väärää. Ei toiset ihmiset ymmärrä/tiedä mitä pitäisi sanoa toiselle niin kuin hän haluaa.

Moni voi töksäyttää jotain ja toinen voi olla hiljaa. Jokaisella kuitenkin on erilainen tapa käsitellä asioita.

Minusta ap nyt hieman yliragoi ja odottaa ystäviltä sellaista mitä itse haluaisi. Kuitenkaan nuo ystävien kommentit/reagoinnit eivät nyt olleet mitään kauhean kamalia.

Itsellä myös erittäin läheisiä kuollut ja on sitä kuullut kaikenlaista kommentointia. En jaksa niistä välittää eikä edes kiinnosta