Olenko jotenkin omituinen vai mikä minua vaivaa? Minulla on nyt neljä kuukautta vanha poikavauva ja olen vieläkin siinä mielentilassa, että haluaisin olla kaikessa rauhassa kotona enkä jatkuvasti kyläillä/vastaanottaa vieraita. En kaipaa seuraa, en jaksa kotiäitikahveja ja perhekerhoja, en jaksaisi sopia leikkipuistotreffejä. Ja sukujuhlat, voi yäk!
Silloin kun vauvamme syntyi, vanhempien lasteni kavereiden vanhemmat eivät tajunneet ollenkaan elämäntilannettamme! Kun vauva oli muutaman viikon ikäinen, jo oltiin naukumassa oven takana, että voisivatko teidän lapset tulla meille tai voisiko meidän lapsi tulla leikkimään teille. NO VÄTTY EI VOI, KUN HALUAN OMAA RAUHAA ENKÄ SUINKAAN VIERAITA KILJUVIA LAPSIA! (Tenavat voivat tavata toisiansa pihalla, mutta en jaksa viedä ja tuoda heitä ympäri kyliä.)
Toinen ääliöjengi on mielestäni nämä ihmiset, jotka a) pyytävät lastenhoitoapua vauvan äidiltä kun kerran olen kotona ja b) yökylään rääkyvät ihmiset, kun täällä Helsingissä asutaan. Juuri eräs ihminen, joka ei ole edes mikään älyttömän hyvä kaverini ilmoitti, että hän on tulossa tännepäin ja voisi olla meillä yötäkin. Olisi oikeasti tehnyt mieli sanoa, että en tykkää ottaa vauva-aikana vieraita. Jos vauva on valvottanut yöllä, niin alapa sitten aamulla passata vieraan nokan eteen kahvia, tuoremehua ja sämpylöitä kurkkuviipaleilla.
Onko kukaan muu kokenut samoja tunteita? Ja toki olen valmis näkemään tuttuja ja rakkaita ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse nipottaa, olla ehtoisa emäntä ja olo on muutenkin luontevaa. Mutta nää lasten kavereiden vanhemmat ja muut änkeäjät... Suksisivat Sudaniin!
