Toggle sidebar

Eriarvoinen kohtelu sisaruksille..

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "vieras"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
V

"vieras"

Vieras
Te jotka olette saaneet/saatte eriarvoista kohtelua sisarusten kesken vanhemmiltanne, mitä ajattelette asiasta?
Häiritseekö se vielä aikuiselämää?
Miten pääsette/olette päässeet yli tai asian yläpuolelle niin ettette katkeroituisi tai tuntisi vihaa tätä lellitympää/suositumpaa sisarusta kohtaan?
Meillä tuo eriarvoisuus on näkynyt oikeastaan aina ja tuntuu vain pahenevan ikää tullessa lisää.
Siskoa lahjotaan ja tämän eläminen maksetaan lähes kokonaan, mutta minulle ei heru rahaa edes lainaksi lääkärikuluihin tms. ja terveys alkaa olla todella retuperällä.
Tiedän etteivät vanhemmat ole velkaa mitään ja itse minun pitäisi rahani tienata, mutta tottakai se tuntuu pahalta katsoa vieressä miten tämä ei kuitenkaan koske tätä(tervettä) sisarusta.
Ymmärrettävämpää olisi jos vanhemmat olisivat köyhiä ja rahaa ei vain olisi antaa, mutta eriarvoisuus ottaa päähän vielä aikuisenakin..
 
En tunne vihaa tai katkeruutta veljeäni kohtaan, mutta katkera olen vanhemmilleni.... Sama käytös jatkuu vanhemmillani minun lapsiani kohtaan. Vanhinta ja nuorinta suositaan, keskimmäinen saa olla omissa oloissaan. Jopa esikoisemme 8v huomaa tämän ja on asiasta minulle muutaman kerran puhunutkin. Koska lapset eriarvoistetaan, emme siellä perheenä käy. Hoidan "suhteeni" omiin vanhempiini lähes yksin.
 
Ei omassa lapsuudessa ollut mitään, mutta nyt äitinä olen kohdannut tämän asian: toinen lapsistani on rakkaampi kuin toinen. En voi sille mitään se on vaan niin, en pysty teeskentelemään ja taas en sen rakkaamman lapsen kanssa on niin mukavampi nyhjätä. Melkein joka päivä sitä mietin ja joka päivä sitä teen. Se on väärin tiedän sen. Minkä sille mahdan?
 
Alkuperäinen kirjoittaja erwyn414:
Ei omassa lapsuudessa ollut mitään, mutta nyt äitinä olen kohdannut tämän asian: toinen lapsistani on rakkaampi kuin toinen. En voi sille mitään se on vaan niin, en pysty teeskentelemään ja taas en sen rakkaamman lapsen kanssa on niin mukavampi nyhjätä. Melkein joka päivä sitä mietin ja joka päivä sitä teen. Se on väärin tiedän sen. Minkä sille mahdan?
Click to expand...

Onko toinenkin lapsi kuitenkin rakas? Jos ei ole tai on vain vähän, niin ihan oikeasti, olisi lapselle paras jos saisi asua jossain muualla. Vaikka sukulaisen luona tai vaikkapa sijaiskodissa. Muuten toinen lapsesi tulee luultavasti kärsimään mielenterveysongelmista, siis masennuksesta, ehkä syömishäiriöstä jne. Kerro vähän lisää omasta kokemuksestasi ja minkäikäiset lapset.
 
[QUOTE="vieras";28083732]Oletko ottanut puheeksi mistä johtuu. Kannattaisiko tehdä selväksi, että olosi on loukattu.[/QUOTE]

Tottakai olen mutta tilanne ainoastaan pahenee siitä.
Vanhemmat kieltävät kaiken ja syyllistävät minua kaikesta, eipä siinä paljon voi tehdä.
Luulisi että olisi selvää heillekin kuinka tuo on vaikuttanut kun olen vakavista mt-ongelmista kärsinyt jo monta vuotta, mutta he kieltävät osuutensa mihinkään negatiiviseen.
Jos kommentoin ylipäätään mitään muutakuin positiivista, saan vain haukut niskaani kun olenniinhuonojalaiskavaikeainhottavarasittavakamalalapsellinenvastuuton lapsi.
 
No meillä se on siirtynyt sisarusten välistä myös lapsenlapsiin. Katkaisin välit. Ei jaksanut enää. Mun äiti on paha ihminen, pitääkö järjestyksensä. Olen katkera, mutta selviämme hengissä.
 
En ole katkera.

Meistä kolmesta jokainen on tarvinnut eri määrän tukea ja itse olen ylpeä siitä, että elätin itseni heti täysi-ikäiseksi tultuani ja maksoin ajokortin itse. Veli asuu vielä 23-vuotiaana kotona, molemmalle minua nuoremmalle maksettiin ajokortti ja mopokortit, minulla ei mopokorttia ollutkaan, mutta en edes halunnut.

Toisaalta minulle tultiin takaajaksi asuntolainalle (maksettu jo pois takaajan osuus) ja tiedän, että apua saan, jos pyydän. Vielä ei ole tullut tarvetta.

Vanhempieni rahatilanne on ollut eri aikaisemmin, ei minulle ollut varaakaan antaa samaa kuin nuoremmille.
 
Kyllä se välillä häiritsee yhä, näin aikuisenakin. Jos äitillä on jokin asia mikä kaihertaa hänen mieltään, kaataa koko lastin mun niskaani. Veljestä ja siskosta puhuu paljon ja sillon se, sama tunne kuin lapsenakin tuli, tulee yhä, että mun olo muuttuu vaivaantuneeks ja tulee ihan vieras olo.

Veljellä on ollu vaikeeta, on ryhdistäytynyt nyttemmin. Veli on päihderiippuvainen, on kuitenkin kuvilla. Mutta sillon kun veljellä meni huonosti, niin äiti tölvi, nälvi, huusi puhelimessa, jankutti sitä, että hällä on erityiset välit veljeeni, koska on ainoo poika ja hällä on hyvät välit siskooni, koska yrittää auttaa veljeä, on tukena ja asuu lähempänä. Meillä oli äitin kanssa aika huonot välit tohon aikaan, itelläni oli kurja olo, veljen takia ja siksi, että oma äiti kaato koko oman satsinsa mun niskaani.

Veljelle ja siskolle on maksettu auto kortit ja äiti haki lainan, että sisko ja hänen miehensä sai auton. Äiti sitä lainaa makselee edelleen. Ite en kehtaa pyytää mitään. Veli sai työpaikan isän firmasta, josta vaan jättäyty pois päihderiippuvuuden takia. Mulle ei maksettu korttia, koska isän mielestä semmoset pitää ite kyetä maksamaan. Äiti makselee myös aika paljon muitakin siskon sekä veljen kuluja ja hankintoja.
Mä oon ite joutunu hommaamaan työpaikoista lähtien kaiken itse ja omilla rahoilla.

Sisko on nuorin ja veli ainoa poika, äitillä on hyvät välit heihin ja heitä hän rakastaa. Toki omien sanojensa mukaan ei suosi ketään ja rakastaa meitä kaikkia, mutta hällä on erityiset välit mun siskoon ja veljeen. Sä asut niin kaukana, että susta ei ole oikein mitään apua missään, on niin, ihanaa kun siskos on majottanu veljes asuntoonsa ja yrittää todella auttaa ja tukea, että veljes saa asiansa kuntoon. Me nähään siskos ja veljes kanssa melkein joka päivä ja jos ei joka päivä nähä, niin melki joka päivä puhutaan, sä et kyllä pahemmin soittele (soitan kerran viikossa tai vähän useemmin, mut sekin aika menee siihen, että äiti ei jaksa puhua mun kanssa ja keskittyy telkkarin katsomiseen). Ois paljonkin näitä ja jotkut, mainitsematta jättämät on todella loukannu pahasti ja syvästi, en niitä tänne laita, ettei mua tunnista kukaan läheinen.

En ole katkera, en jaksa kantaa katkeruutta mukana. Tuo vaan turhaa painolastia ja on tässä ollu, muutakin mietittävää, mikä stressaa jo muutenkin. Minkäs tollaselle teet, oon hyväksyny asian ja sen kanssa elän. On mulla kuitenkin ihana äitipuoli :).
 
[QUOTE="vieras ap";28083988]Tottakai olen mutta tilanne ainoastaan pahenee siitä.
Vanhemmat kieltävät kaiken ja syyllistävät minua kaikesta, eipä siinä paljon voi tehdä.
Luulisi että olisi selvää heillekin kuinka tuo on vaikuttanut kun olen vakavista mt-ongelmista kärsinyt jo monta vuotta, mutta he kieltävät osuutensa mihinkään negatiiviseen.
Jos kommentoin ylipäätään mitään muutakuin positiivista, saan vain haukut niskaani kun olenniinhuonojalaiskavaikeainhottavarasittavakamalalapsellinenvastuuton lapsi.[/QUOTE]

Oletko miettinyt, että lopetat tyttärenä olon heille, kun sinulle tulee paha olo. Oikesti ei tuollainen toiminta vanhemmilta ole normaalia. Jotain tunnevammaisia ovat ja kannattaa varmaan pysyä erossa heistä. Millaiset välit sinulla on sisareesi?
 
Ei ole vaikuttanut. Sisaruksellani on kallis harrastus, jota vanhemmat ovat aina tukeneet, edelleenkin vaikka ollaan jo noin 30v. Rahat eivät siis varsinaisesti mene hänelle, vaan harrastuksessa kehittymiseen. Itselläni oli halvempi harrastus, ja olen jäänyt monta tonnia vähemmälle, mutta ei se mua haittaa, itse sain valita omani =)
 
Alkuperäinen kirjoittaja erwyn414:
Ei omassa lapsuudessa ollut mitään, mutta nyt äitinä olen kohdannut tämän asian: toinen lapsistani on rakkaampi kuin toinen. En voi sille mitään se on vaan niin, en pysty teeskentelemään ja taas en sen rakkaamman lapsen kanssa on niin mukavampi nyhjätä. Melkein joka päivä sitä mietin ja joka päivä sitä teen. Se on väärin tiedän sen. Minkä sille mahdan?
Click to expand...

Omistani en sanoisi kumpaakaan toista rakkaammaksi, mutta toisen kanssa olen enemmän samalla aaltopituudella kuin toisen. Isänsä kanssa on onneksi toisinpäin. Koetan ottaa tämän ei-yhtälailla-samalla-aaltopituudella olevan lapsen kanssa tietoisesti kahdenkeskistä aikaa, jotta oppisin tuntemaan hänet paremmin. Aina silloin kun olen hänen kanssaan kahdestaan, huomaankin hänestä ihan mahtavia juttuja.
 
Äitini on kohdellut minua ja pikkusiskoani niin eri tavalla, että sukulaisetkin olivat siitä huolissaan, mutta eivät sanoneet hänelle mitään. Olen jo yli 40v, mutta sama homma jatkuu. Sisko perheineen kutsuttiin äitienpäiville, meille kerrottiin, ettei äitienpäivää vietetä, eikä oteta vieraita vastaan.

Kun täytin 30 vuotta, olimme kolmestaan äitini ja siskoni kanssa pöydän ääressä.
Äitini antoi minulle 30-vuotislahjaksi ruman kettinkimäisen metalliranneketjun (ei aito). Samalla hän ojensi pikkusiskolleni paketin nimipäivälahjaksi. Paketissa oli kaunis kultainen ranneketju, juuri sellainen, minkä olin äidillekin kertonut joskus ostavani, kunhan rikastun. Tuntuihan se pahalta.

En vain oikein käsitä, mistä hänen huono kohtelunsa johtuu. Lapsena pikkusiskolla oli paljon vaatteita, minä kuljin rääsyissä, jonka vuoksi minua kiusattiin koulussa. Minä olin se kiltti isosisko ja hoidin pikkusiskoani kuuliaisesti.

Muutaman kerran olen siskolleni asiasta puhunut, mutta hän joko vaihtaa puheenaihetta tai puolustaa äitiä milloin milläkin syyllä. Hän ei muka muista oikein mitään lapsuudesta. Kun äitini haukkui ulkonäköäni kun olin 15 v, niin siskoni nauroi hänen vieressään - ehkei ymmärtänyt, nauroi vain kun äitikin nauroi.

Lapseni ovat olleet äidilleni myös aivan eri asemassa kuin siskoni lapset - se ei tullut yllätyksenä, mutta olin toivonut, ettei hän jatkaisi "kiusaamistaan". Onneksi lapseni eivät ole huomanneet, eivätkä tiedä, että näin on.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Siukki:
Äitini on kohdellut minua ja pikkusiskoani niin eri tavalla, että sukulaisetkin olivat siitä huolissaan, mutta eivät sanoneet hänelle mitään. Olen jo yli 40v, mutta sama homma jatkuu. Sisko perheineen kutsuttiin äitienpäiville, meille kerrottiin, ettei äitienpäivää vietetä, eikä oteta vieraita vastaan.

Kun täytin 30 vuotta, olimme kolmestaan äitini ja siskoni kanssa pöydän ääressä.
Äitini antoi minulle 30-vuotislahjaksi ruman kettinkimäisen metalliranneketjun (ei aito). Samalla hän ojensi pikkusiskolleni paketin nimipäivälahjaksi. Paketissa oli kaunis kultainen ranneketju, juuri sellainen, minkä olin äidillekin kertonut joskus ostavani, kunhan rikastun. Tuntuihan se pahalta.

En vain oikein käsitä, mistä hänen huono kohtelunsa johtuu. Lapsena pikkusiskolla oli paljon vaatteita, minä kuljin rääsyissä, jonka vuoksi minua kiusattiin koulussa. Minä olin se kiltti isosisko ja hoidin pikkusiskoani kuuliaisesti.

Muutaman kerran olen siskolleni asiasta puhunut, mutta hän joko vaihtaa puheenaihetta tai puolustaa äitiä milloin milläkin syyllä. Hän ei muka muista oikein mitään lapsuudesta. Kun äitini haukkui ulkonäköäni kun olin 15 v, niin siskoni nauroi hänen vieressään - ehkei ymmärtänyt, nauroi vain kun äitikin nauroi.

Lapseni ovat olleet äidilleni myös aivan eri asemassa kuin siskoni lapset - se ei tullut yllätyksenä, mutta olin toivonut, ettei hän jatkaisi "kiusaamistaan". Onneksi lapseni eivät ole huomanneet, eivätkä tiedä, että näin on.
Click to expand...

Ihmettelen, että pidät yhteyttä tuollaiseen ämmään, ja altistat vielä omat lapset samaan helvettiin mitä olet itse kokenut/koet vieläkin.
 
Hei Stana! En juurikaan pidä äitiini yhteyttä. Tapaamme muutaman kerran vuodessa noin tunnin kerrallaan lyhyen kahvihetken merkeissä jouluna ja syntymäpäivänä, joskus äitienpäivänä - tänä vuonna ei silloinkaan. Lapseni ovat jo täysi-ikäisiä, joten hekään eivät äitiäni sen enempää näe - ja hyvä niin, kun hän on mikä on.
 
Mun äiti on ollut aina tasapuolisista tasapuolisin. Siksi tuntuukin pahalta miehen puolesta katsoa appivanhempien töllöilyä. Jostain syystä mieheni on se perheen epäsuosituin ja siskot niitä suosikkeja. Ja sama tietysti heijastuu myös lapsenlapsiin. Mies on kuin se ei satuttaisi, mutta näänhän mä kuinka se tuntuu pahalta. On se otettu appivanhempien kanssa puheeksikin, mutta tietysti kieltävät kaiken. Toki mä ymmärrän, jos on joku vaikea paikka, niin tarvitsee tukea ja läsnäoloa enemmän kuin toiset. Mutta siitä ei tosiaan ole kyse. Harmittaa tosiaan!
 
Hei! Olipa lohdullista lukea, että en ole ainoa ihminen, joka on saanut eriarvoista kohtelua omalta äidiltään. Itse olen keski-ikäinen, muusta sisarusparvesta huomattavasti nuorempi, vahinkolapsi (näin kerrottu) ja isä oli minun syntymän aikoihin käynyt vieraissa. Siinäpä sitä olikin äidillä syytä pistää lapset arvojärjestykseen, vaikka syytönhän se pieni vauva oli tilanteeseen.

Vanhemmat lapset olivat prinssejä ja prinsessoja ja minulle lankesi se Tuhkimon rooli. Sisareni valmistuttua opistosta, äitini järjesti suuret juhlat, osti kultakellon ym. Kun valmistuin useampaankin ammattiin hyvin paperein, ei juhlista ollut tietoakaan. Siskon opiskellessa toisella paikkakunnalla, äiti pesi pyykit, silitti, pakkasi sisareni laukun, valmisti viikon eväät mukaan. Minä sain pestä itse pyykkini ja hommata ruokani. Sisareni käyttäytyivät, nauroivat samoille asioille ym. aivan kuten äitini. Veljeni kiusasi minua itkuun asti lapsena; äiti ei koskaan puuttunut siihen, naureskeli vain. Isä onneksi joskus pisti kiusaamiselle stopin.

Naimisiin mennessä äiti ei halunnut osallistua häihin; syytä en tiedä. Äiti sanoi minulle häitä edeltävänä päivänä, että sisareni olisi saanut olla minun sijalla menossa naimisiin. Äiti ei osallistunut esikoislapseni kastetilaisuuteen; hän vaan jäi pois juhlasta ilmoittamatta mitään. Veljeni lasten syntymät olivat äidilleni suuren juhlan ja kehumisen aihe. Esimerkkejä olisi yhden romaanin verran. Tämä eriarvoisuus on jatkunut koko elämäni ajan. Laitoin välit poikki sisaruksiini ja äitiini kymmeniä vuosia sitten isän nukuttua pois. Sisaruksillani on edelleen napanuora katkaisematta äitiinsä; sisarukset tekevät tietyt asiat niin kuin äitikin, ajattelevat asioista samalla tavalla eivätkä kyseenalaista mitään äidin tekoja tai sanomisia.

Olen onnellinen tästä omasta irtiotosta; olen pystynyt tarjoamaan lapsilleni tasa-arvoisen lapsuuden. Olen kyynel silmässä, kun nään omat lapseni nyt jo liki aikuisena harrastavan yhdessä, pitävän huolta toisistaan. Niinä hetkinä olen enemmän kuin ylpeä tekemästäni päätöksestä.

Olen saanut elämäni aikana kuulla tästä välirikosta ulkopuolisten nokittelua. Jotkut ihmiset eivät usko sitä, että oma äiti voi oikeasti kohdella lapsiaan törkeän eriarvoisesti. Olen onnellinen myös siitä, etten ole lähtenyt samalle linjalle äitini käytöksen kanssa.

Voimia teille kaikille, jotka ovat kokeneet eriarvoista kohtelua.
 
Itse olen kokenut tämän eriarvoistamisen niin, että vanhempani tukivat enemmän sitä heikommat lähtökohdat saanutta lasta. Itse olin tasapainoinen, aikaansaava ja rohkea. Siskoni sen sijaan sai erityiskohtelua, koska oli arka, äkkipikainen ja monin tavoin saamaton. Epäreiluahan se tietysti on, eikä antanut parhaita lähtökohtia mielestäni siskolleni, vaan hän heittäytyi entistä enemmän vanhempiemme varaan. Itse voin olla tyytyväinen siihen, että pärjäsin omillani ja pärjään vastakin, oli tilanne mikä tahansa :)
 
En ole tekemisissä vanhempieni kanssa. En kanna siskolleni kaunaa vaikka oli ja on vanhempiemme suosikki. Saa mm vieläkin rahaa, tavaroita tukea jne. Minulta loppui kaikki heti kun muuton pois kotoa. Siskon häät maksettiin, minä maksoin itse. Sama juttu toisessa sukupolvessa, sen takia katkaisin välit, lasteni ei tarvitse kokea samaa mitä minä. Siskon kanssa ollaan hyvissä väleissä.
 
Alkuperäinen kirjoittaja erwyn414:
Ei omassa lapsuudessa ollut mitään, mutta nyt äitinä olen kohdannut tämän asian: toinen lapsistani on rakkaampi kuin toinen. En voi sille mitään se on vaan niin, en pysty teeskentelemään ja taas en sen rakkaamman lapsen kanssa on niin mukavampi nyhjätä. Melkein joka päivä sitä mietin ja joka päivä sitä teen. Se on väärin tiedän sen. Minkä sille mahdan?
Click to expand...

Mulle tuli ihan paha olo tuosta. Itse sain vakavat traumat ja elinikäiset ongelmat tuollaisesta, vaikka rakastavat ja ihanat vanhemmat olikin. Sisarus vain aina oli se rakkaampi ja tärkeämpi, jonka kanssa tehtiin asioita ja minä olin niin kade että itkin sitä oikeastaan joka ilta pikkulapsenakin kun sisarus peiteltiin sänkyyn, hänen kanssaan oltiin ja leikittiin, kuunneltiin ja vietiin kivoihin paikkoihin ja minulle ei juurikaan annettu huomiota, käskettiin olemaan hiljaa jos puhuin ja minulle vain huikattiin ovelta, että hyvää yötä. Vanhemmat eivät koskaan edes tiedostaneet asiaa, aikuisenakin sisarukseeni pidettiin todella tiiviisti aina yhteyttä ja minulle ei edes soiteltu kuukausiin, jos en itse nöyrtynyt ja soittanut.

Aina olen miettinyt, että mikä minussa on ollut niin huonoa ja vastenmielistä kun en vanhempiani ole kiinnostanut sen enempää.
 
Mulla ja äitillä näkyy siten, että äitini tölvii mua, kyselee ihan ihme juttuja ja korostaa, että hän ei suosi ketään meistä lapsista enemmän, kuin toista. Mutta jatkaa yleensä siten, että veljes on mulle tärkee, kun on ainoo poika ja siskos on tärkee, kun meillä on niin läheiset välit kuitenkin, jos ymmärrät mitä tarkotan.

Kahen kesken jos äitini kanssa jäädään, niin tölviminen alkaa välittömästi ja alkaa esittämään ihme kysymyksiä. Oon hoikka ja pitkä, mulla on hyvin fyysinen työ ja siis liikun todella paljon töissä ja voin huoletta syödä ihan mitä vaan, nimittäin en lihoo. Nyt tosta tullu siskolle ja äitille ihme jankutus asia ja joka paikassa, varsinkin äitini nostaa tota asiaa esille. Kerran on kysyny, että oonko ajatellu mennä vatsanahan kiristykseen, kun kuulema moni nainen menee synnytyksen jälkeen ja varsinkin ne jotka huolehtii paljon ulkonäöstään. Jäin suu auki tuijottamaan äitiä ja en saanu sanaakaan suustani. Puhuttiin tuosta kaikesta mieheni kanssa vasta pitkän ajan jälkeen, kun mieheni alko ihmettelemään, kun olin pahantuulinen, kun olin menossa vierailemaan äitini luokse, tyttäreni kanssa. Niin, olin pahantuulinen, vatsa oireili ja olin todella stressaantunu, niin noitten perusteella mieheni alko ihmettelemään, mikä mulla oli. Ensin meinasin tapani jättää kertomatta, minkälaiset välit mulla ja äidillä on todellisuudessa, eli mun tapani suojella äitiä ilmeisesti. No, kerroin miehelleni ja mieheni oli ihan yhtä ymmällään ja ihmetteli ääneen, että mistähän sitä vatsanahkaa sulta muka etes pystyis kiristämään. Oot nyt jo niin pirun hoikka ja ei tossa sun vatsassa kyllä nahka roiku... Mitä ihmettä sun äitis päässä oikeen liikkuu. Oon nyt 28- vuotias ja äitini on kustantanu siskolleni aivan älyttömästi kaikkee ja veljeeni hyysää muulla tavalla. Viimesin on se, että äitini oli laivalla ja oikein soitti mulle risteilyn jälkeen, että toin tuliaisia siskolles ja veljelles, en nyt ostanu sulle, vaikka tiedänkin, että olet tänne päin tulossa... Eihän haittaa. Sanoin vaan, että ei haittaa. Ei mua toi haittaa, mutta se haittaa, että oma äiti latelee kaiken maailman törkeyksiä, kyselee ihme kysymyksiä ja jumalauta tölvii kaiken lisäks. Mulle tuli jo teini- iässä tunne, että en oikein tiiä, mitä tunnen äitiäni kohtaan... Yhä edelleenkin on tunne, että en vaan yksinkertasesti tiiä, mitä tunnen äitiä kohtaan. Jotenkin vaivaannun jos tulee tv- ohjelmia tai elokuvia jossa tyttärillä on hyvät välit äitiin, kanava vaihtuu kyllä siinä kohtaa toiselle.
 
Olette rohkeita kun puhutte tästä. On tosi kamalaa että olette tulleet kohdelluiksi eriarvoisesti.
Olen seurannut läheisessä perheessä samaa touhua. Ja kyllä se katkeruus on siellä. Varsinkin kun perheen äiti on sitä mieltä että hän on antanut kaikkensa ja satsannut lapsiin..
Nuorempi lapsista on jäänyt aina toisen varjoon, hänen ammattitutkintoaan yms. ei ole markkinoitu yhtä ylpeästi kuin vanhemman.

Tää on ihan pintaa, mutta siellä alla taitaa olla tunne ettei vaan kelpaa rakastetuksi. On varmasti yksinäinen tunne lapselle, aikuisellekin lapselle.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Joxu:
Mulla ja äitillä näkyy siten, että äitini tölvii mua, kyselee ihan ihme juttuja ja korostaa, että hän ei suosi ketään meistä lapsista enemmän, kuin toista. Mutta jatkaa yleensä siten, että veljes on mulle tärkee, kun on ainoo poika ja siskos on tärkee, kun meillä on niin läheiset välit kuitenkin, jos ymmärrät mitä tarkotan.

Kahen kesken jos äitini kanssa jäädään, niin tölviminen alkaa välittömästi ja alkaa esittämään ihme kysymyksiä. Oon hoikka ja pitkä, mulla on hyvin fyysinen työ ja siis liikun todella paljon töissä ja voin huoletta syödä ihan mitä vaan, nimittäin en lihoo. Nyt tosta tullu siskolle ja äitille ihme jankutus asia ja joka paikassa, varsinkin äitini nostaa tota asiaa esille. Kerran on kysyny, että oonko ajatellu mennä vatsanahan kiristykseen, kun kuulema moni nainen menee synnytyksen jälkeen ja varsinkin ne jotka huolehtii paljon ulkonäöstään. Jäin suu auki tuijottamaan äitiä ja en saanu sanaakaan suustani. Puhuttiin tuosta kaikesta mieheni kanssa vasta pitkän ajan jälkeen, kun mieheni alko ihmettelemään, kun olin pahantuulinen, kun olin menossa vierailemaan äitini luokse, tyttäreni kanssa. Niin, olin pahantuulinen, vatsa oireili ja olin todella stressaantunu, niin noitten perusteella mieheni alko ihmettelemään, mikä mulla oli. Ensin meinasin tapani jättää kertomatta, minkälaiset välit mulla ja äidillä on todellisuudessa, eli mun tapani suojella äitiä ilmeisesti. No, kerroin miehelleni ja mieheni oli ihan yhtä ymmällään ja ihmetteli ääneen, että mistähän sitä vatsanahkaa sulta muka etes pystyis kiristämään. Oot nyt jo niin pirun hoikka ja ei tossa sun vatsassa kyllä nahka roiku... Mitä ihmettä sun äitis päässä oikeen liikkuu. Oon nyt 28- vuotias ja äitini on kustantanu siskolleni aivan älyttömästi kaikkee ja veljeeni hyysää muulla tavalla. Viimesin on se, että äitini oli laivalla ja oikein soitti mulle risteilyn jälkeen, että toin tuliaisia siskolles ja veljelles, en nyt ostanu sulle, vaikka tiedänkin, että olet tänne päin tulossa... Eihän haittaa. Sanoin vaan, että ei haittaa. Ei mua toi haittaa, mutta se haittaa, että oma äiti latelee kaiken maailman törkeyksiä, kyselee ihme kysymyksiä ja jumalauta tölvii kaiken lisäks. Mulle tuli jo teini- iässä tunne, että en oikein tiiä, mitä tunnen äitiäni kohtaan... Yhä edelleenkin on tunne, että en vaan yksinkertasesti tiiä, mitä tunnen äitiä kohtaan. Jotenkin vaivaannun jos tulee tv- ohjelmia tai elokuvia jossa tyttärillä on hyvät välit äitiin, kanava vaihtuu kyllä siinä kohtaa toiselle.
Click to expand...

On tosi väärin olla ilkeä omalle lapselle:hug::heart:
 
Alkuperäinen kirjoittaja hyi:
Mulle tuli ihan paha olo tuosta. Itse sain vakavat traumat ja elinikäiset ongelmat tuollaisesta, vaikka rakastavat ja ihanat vanhemmat olikin. Sisarus vain aina oli se rakkaampi ja tärkeämpi, jonka kanssa tehtiin asioita ja minä olin niin kade että itkin sitä oikeastaan joka ilta pikkulapsenakin kun sisarus peiteltiin sänkyyn, hänen kanssaan oltiin ja leikittiin, kuunneltiin ja vietiin kivoihin paikkoihin ja minulle ei juurikaan annettu huomiota, käskettiin olemaan hiljaa jos puhuin ja minulle vain huikattiin ovelta, että hyvää yötä. Vanhemmat eivät koskaan edes tiedostaneet asiaa, aikuisenakin sisarukseeni pidettiin todella tiiviisti aina yhteyttä ja minulle ei edes soiteltu kuukausiin, jos en itse nöyrtynyt ja soittanut.

Aina olen miettinyt, että mikä minussa on ollut niin huonoa ja vastenmielistä kun en vanhempiani ole kiinnostanut sen enempää.
Click to expand...


:heart:
Ei sussa ole mitään väärää. Sun vanhemmissa on vikaa. Haluan halata sun sisäistä lastasi ja sanoa sille: olet hyvä lapsi:heart:
 

Nappaa liput koko perheen ilmaiseen leffanäytökseen Helsingissä tai Oulussa!

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa