Haluaisitko tietää, jos sinua olisi käytetty hyväksi lapsena?

["vieras"]

Noniin. Laitoin tämän aloitukseni vahingossa täysin eri asioita käsittelevään ketjuun. Olen todella pahoillani! Nyt se olisi siis tässä oma aiheensa.

Kysymys:
Mikäli sinulla olisi vakava henkinen sairaus, joka haittaa elämääsi paljon ja joka on syntynyt traumasta jota et muista, haluaisitko muistaa trauman, jos olisi mahdollista että kyseessä on sinuun lapsena kohdistunut seksuaalinen hyväksikäyttö?

Syy, miksi kysyn, on oma tilanteeni, tietenkin. Minulla on dissosiaatiohäiriö, jonka syntymiseen en ole löytänyt muistettavaa syytä. Muistoissani on kuitenkin tapahtuma, joka viittaa seksuaaliseen hyväksikäytöön. Olen mennyt vierailulle isäni naapuriin, jonne minua oli ehdottomasti kielletty menemästä. Mies oli erityisen ystävällinen, ja hänellä oli paljon kissanpentuja. Menin katsomaan pentuja. En muista muuta kuin järkyttävän kasan niitä pentuja (joka ehkä korostunut muistoissani) ja isän, joka tuli järkyttyneenä hakemaan minut pois. Isäni tunsi tämän naapurin, ja hänen ehdottomasta kiellosta päättelen nyt, että mies olisi ollut pedofiili. Myös tuo lapsen houkuttelu nimenomaan sisälle asuntoon (kun mahdollisuus olisi ollut näyttää kissanpentuja myös asuintalon yhteisissä tiloissa) viittaa minusta taipumukseen. Isä ei ilmeisesti kertonut äidilleni, että olin vieraillut asunnossa.
En muista, että mies olisi tehnyt mitään, enkä muista mitään muuta tuonkertaisesta vierailusta. Olen ollut 8-10 vuotta. Tähän tapaukseen saattaa liittyä myös se, että olen pissannut housuuni isän luona, mutta se voi liittyä myös johonkin eri käyntiin, siitä en voi olla varma.
Nyt en tiedä, haluaisinko tietää, onko tuolla tapahtunut jotain. Toisaalta haluan sairauteni pois, haluan elää normaalia elämää, en sekoittaa unia elämään tai saada jatkuvasti poissaolokohtauksia, en halua seota ja pelätä jatkuvasti. En halua menettää lastani. Mutta, mitä jos muistaisinkin? Pääsisinkö koskaan sen muiston yli? Miltä se tuntuisi?Nyt tuntuu, että osaisin suhtautua muistoon "normaalisti", että se olisi vain tieto, joka helpottaa käsittelemään traumaa ja auttamaan sairaudesta pois, eikä se aiheuttaisi minussa ahdistusta. Se selittäisi paljon elämääni. Mutta jos sittenkin se vain pahentaisi oloani?
Olen ihan hukassa, en tiedä mitä tehdä. Kysyin isältä kirjeellä, hän ei ole vielä vastannut, mutten tiedä uskallanko lukea vastaustaan jos se joskus tulee. Olen miettinyt myös hypnoosihoitoa trauman muistamiseen, mutten tiedä uskallanko.

No, mitä te tekisitte?

 

[-]

Lapsuudessa meidän lähellä asui pedofiilipapparainen joka kutsui aina lapsia kylään. Etenkin pieniä tyttöjä. Leipoi lasten kanssa ja "kutitteli". Itsekin kävin siellä muutaman kerran. Sitten yksi äiti sai selville papan taustat ja sinne oli ehdottomasti pääsy kielletty sen jälkeen. Lapsille ei kerrottu miksi, emmekä sitä tuolloin ymmärtäneet. Aikuisena vasta saimme tietää miksi kyläpaikasta yhtäkkiä tuli täysin kielletty. Yksi nainen ahdistui kovasti että onko jotain tapahtunut kun ei muista. Itsekään en muista mitään sopimatonta tapahtuneen. Koska en muista, niin asia ei minua vaivaa enkä haluakaan yrittää muistella. Jos sinua kovasti vaivaa, niin voithan yrittää selvittää onko mitään tapahtunut. Itse ajattelen mieluummin niin että ei kannata alkaa märehtimään ikivanhoja asioita ettei ala ahdistamaan. Haluan uskoa että itselleni ei mitään tapahtunut ja se siitä.

 

[Kaunishäntäinen orava]

Toinen disso täällä, veikkaisin haluavani tietää.. ainakin jossain vaiheessa. Mulla on vähän samanlaisia juttuja, en muista lapsuudesta paljoa ja haluaisin tietää mikä on se trauma, joka mulle on aiheuttanut näin pahoja oireiluita vuosien ajan. En vaan vielä ole varma uskallanko lähteä sukeltelemaan muistoihin ja olenkin pitkään uskonut muiden hokemaa "keho muistaa sitten kun se on valmis"-mantraa.

Unissa ja välillä muutenkin olen saanut jotain pieniä hämäriä muistikuvia jostain, mutta ne on kadonneet melkein heti, enkä voi tietenkään tietää ovatko ne totta vai vaan tietämisen halun synnyttämiä epäilyjä.

Disso-oireet ovat ja pysyvät, vaikka masennus on voitettu. Tipahtelen aina stressaantuneena tai muuten huonolla fiiliksellä ollessani poissaolokohtauksiin ja välillä seinät, katot tai lattiat liikkuvat.

AP: Haluaisin kysyä sulta vähän offtopikkina, että liittyykö sun (tai muiden dissojen, jos täällä meitä enemmän on) oireisiin myös keskittymiskyvyn puute? Minä nimittäin en pysty enää seurata keskusteluja tai leffoja, enkä "osaa" enää lukea kirjoja tai edes lyhyitä lehtijuttuja.

 

[-]

Lapsuudessa meidän lähellä asui pedofiilipapparainen joka kutsui aina lapsia kylään. Etenkin pieniä tyttöjä. Leipoi lasten kanssa ja "kutitteli". Itsekin kävin siellä muutaman kerran. Sitten yksi äiti sai selville papan taustat ja sinne oli ehdottomasti pääsy kielletty sen jälkeen. Lapsille ei kerrottu miksi, emmekä sitä tuolloin ymmärtäneet. Aikuisena vasta saimme tietää miksi kyläpaikasta yhtäkkiä tuli täysin kielletty. Yksi nainen ahdistui kovasti että onko jotain tapahtunut kun ei muista. Itsekään en muista mitään sopimatonta tapahtuneen. Koska en muista, niin asia ei minua vaivaa enkä haluakaan yrittää muistella. Jos sinua kovasti vaivaa, niin voithan yrittää selvittää onko mitään tapahtunut. Itse ajattelen mieluummin niin että ei kannata alkaa märehtimään ikivanhoja asioita ettei ala ahdistamaan. Haluan uskoa että itselleni ei mitään tapahtunut ja se siitä.

Lisäyksenä vielä että mulla ei ole mitään oireita/ahdistusta/masennusta tms. joka voisi viitata jotain tapahtuneen. Ja näin ollen ei mitään tarvetta kaivella vanhoja.

 

["vieras ap"]

Toinen disso täällä, veikkaisin haluavani tietää.. ainakin jossain vaiheessa. Mulla on vähän samanlaisia juttuja, en muista lapsuudesta paljoa ja haluaisin tietää mikä on se trauma, joka mulle on aiheuttanut näin pahoja oireiluita vuosien ajan. En vaan vielä ole varma uskallanko lähteä sukeltelemaan muistoihin ja olenkin pitkään uskonut muiden hokemaa "keho muistaa sitten kun se on valmis"-mantraa.

Unissa ja välillä muutenkin olen saanut jotain pieniä hämäriä muistikuvia jostain, mutta ne on kadonneet melkein heti, enkä voi tietenkään tietää ovatko ne totta vai vaan tietämisen halun synnyttämiä epäilyjä.

Disso-oireet ovat ja pysyvät, vaikka masennus on voitettu. Tipahtelen aina stressaantuneena tai muuten huonolla fiiliksellä ollessani poissaolokohtauksiin ja välillä seinät, katot tai lattiat liikkuvat.

AP: Haluaisin kysyä sulta vähän offtopikkina, että liittyykö sun (tai muiden dissojen, jos täällä meitä enemmän on) oireisiin myös keskittymiskyvyn puute? Minä nimittäin en pysty enää seurata keskusteluja tai leffoja, enkä "osaa" enää lukea kirjoja tai edes lyhyitä lehtijuttuja.

On keskittymiskyvyn puutetta! Minusta on tosin vaikea tietä, mistä mikäkin johtuu, olen järkyttävän moniongelmainen. Löytyy masennusta, persoonallisuushäiriöitä (epävakaa ja eristäytynyt), sosiaalifobiaa ja tuota dissoa. Tosin dissosiaatioäiriötä ei vielä diagnosoitu, tutkitaan vasta..
En yleensä pysy perässä missään. Minulla on paljon ajatuksia, jotka menevät ihan sekaisin. Joudun lukemaan lyhyenkin, helposti ymmärrettävän tekstin useaan kertaan, ja joudun keskustelussa py ytämään muita hidastamaan ja kertomaan joitain asioita uudelleen. Vaatii suuria ponnisteluja esimerkiksi käyä psykologilla, jossa pitää olla skarppina 1-2 tuntia, nukahdan heti kun pääsen sieltä kotiin-

Olen itsekin ajatellut, että ehkä muistan sitten kun olen valmis, mutta minulla ei ole enää varaa odottaa sitä valmistumista. En saa enää pien mistään rahaa, olen ollut kohta niin pitkään sairaslomalla, etten saa enää sairaspäivärahaa ja pitäisi syksyllä lähteä kuntoutukseen. Pelkään ettei se onnistu, ja pelkään että mitä sen jälkeen teen.
Tämä on suuri asia, kun olemme vähävarainen perhe, emmekä saa soskustakaan mitään kun lapsella on omaisuutta. Ei olisi varaa olla sairas.

 

[Kaunishäntäinen orava]

[QUOTE="vieras ap";28607159]On keskittymiskyvyn puutetta! Minusta on tosin vaikea tietä, mistä mikäkin johtuu, olen järkyttävän moniongelmainen. Löytyy masennusta, persoonallisuushäiriöitä (epävakaa ja eristäytynyt), sosiaalifobiaa ja tuota dissoa. Tosin dissosiaatioäiriötä ei vielä diagnosoitu, tutkitaan vasta..
En yleensä pysy perässä missään. Minulla on paljon ajatuksia, jotka menevät ihan sekaisin. Joudun lukemaan lyhyenkin, helposti ymmärrettävän tekstin useaan kertaan, ja joudun keskustelussa py ytämään muita hidastamaan ja kertomaan joitain asioita uudelleen. Vaatii suuria ponnisteluja esimerkiksi käyä psykologilla, jossa pitää olla skarppina 1-2 tuntia, nukahdan heti kun pääsen sieltä kotiin-

Olen itsekin ajatellut, että ehkä muistan sitten kun olen valmis, mutta minulla ei ole enää varaa odottaa sitä valmistumista. En saa enää pien mistään rahaa, olen ollut kohta niin pitkään sairaslomalla, etten saa enää sairaspäivärahaa ja pitäisi syksyllä lähteä kuntoutukseen. Pelkään ettei se onnistu, ja pelkään että mitä sen jälkeen teen.
Tämä on suuri asia, kun olemme vähävarainen perhe, emmekä saa soskustakaan mitään kun lapsella on omaisuutta. Ei olisi varaa olla sairas.[/QUOTE]

Ensimmäinen kappale kuulostaa aivan minulta. Minäkin oon (ollut) moniongelmainen ja kuntoutuksen kautta nyt saanut itteni kasaan. Oli vaikea-asteinen masennus, ahdistuneisuushäiriö, epävakaa persoonallisuus, sosfob ja vaikka mitä! Nyt on enää jäljellä vaan vähän oireita, tuo keskittymiskyvyn puute pahimpana. Mulla on vähän kehnonlainen psykologi, joka ei ota tosissaan tuota keskittymisongelmaa.. enkä usko, että ilman ammattiapua tai neuvontaa pääsen tästä eroon.

Kuntoutus voi olla hyvä juttu. Älä pelkää, katso mitä siitä seuraa, on minun neuvoni. Kuntoutuksessa ollessahan saa kuntoutustukea tai -rahaa? Silloin pitäisi saada Kelasta myös takuueläke, ja usein myös hoitotukea voi hakea. Raha-asiat ovat hankalia, mutta kuntoutuminen on parasta, mitä voit tehdä itsellesi.

 

["Kukka"]

"Dissosiaatiohäiriöt ovat joukko mielenterveyden häiriöitä, jotka ovat seurausta vakavasta, usein pitkäaikaisesta lapsuusiän traumatisaatiosta." (wikipedia)

 

[ghjkk]

Olen miettinyt tätä. En ole mikään disso (?) tietääkseni.

Mutta... muistan tietäneeni liian hyvin seksiasioita jo hyvin pienenä, noin 6-7-8-vuotiaana. Siis miltä tietyt jutut tuntuvat. Olen ollut aina hyvin seksuaalinen ja kun sitten aloitin seksielämäni, se vastasi odotuksiani. Tietyt fantasiat viittaavat että olisi hyväksikäytön kokemuksia.

Mietin kuka se on voinut olla, kun ei ollut mitään tuollaista pedofiilipapparaista naapurissa tms. Veikkaan omalla kohdallani sen olleen koskettelua ja kuvaamista (tästä mulla on hämärä mielikuva, mutten muista kuka se oli), ja suuseksiä. Muistan joitain lauseita, joista voi päätellä että olen ollut pöksyittä. Muttei esim. raiskaamista.

 

[Jellybeany kirjautumatta]

Mulle kävi niin, että pariterapian kautta päädyin yksilöterapiaan jossa terapeutti alkoi vihjailla että lapsuudessa on saattanut olla seksuaalista hyväksikäyttöä. En tiedä mistä niin päätteli, mutta lopetin terapian kun en halunnut tietää asiasta yhtään enempää. Ehkä tyhmästi tehty, mutta ei vaan pää kestä. Lapsuudessa on väkivaltaa, sekä hirveästi aukkoja muistissa. En siis muista lapsuudestani paljoakaan ja ne mitä muistan, eivät ole kovin nättejä muistoja. Voi olla hyväksikäyttöä, mutta saattaa olla ettei ole.

 

["vieras ap"]

Mulle kävi niin, että pariterapian kautta päädyin yksilöterapiaan jossa terapeutti alkoi vihjailla että lapsuudessa on saattanut olla seksuaalista hyväksikäyttöä. En tiedä mistä niin päätteli, mutta lopetin terapian kun en halunnut tietää asiasta yhtään enempää. Ehkä tyhmästi tehty, mutta ei vaan pää kestä. Lapsuudessa on väkivaltaa, sekä hirveästi aukkoja muistissa. En siis muista lapsuudestani paljoakaan ja ne mitä muistan, eivät ole kovin nättejä muistoja. Voi olla hyväksikäyttöä, mutta saattaa olla ettei ole.

Haluaisin kysyä, kauanko olet elänyt tietäen, ettet ehkä tiedä kaikkea? Vaivaako se?
Olen vasta nuori itse, ja mietin, miltä se sitten tuntuisi, jos aina tietäisin, että voi olla, muttei kuitenkaan tiedä tarkkaan. Onko se alitajunnassa aina? Tuntuuko joskus siltä, että haluaisit sittenkin tietää?

 

[ghjkk]

Et kysynyt multa, mutta mulla asia vaivasi paljonkin nuorena. Eniten ehkä noin 18-25-vuotiaana. Nyt yli 40-vuotiaana ei enää juurikaan.

 

[Jellybeany]

[QUOTE="vieras ap";28607605]Haluaisin kysyä, kauanko olet elänyt tietäen, ettet ehkä tiedä kaikkea? Vaivaako se?
Olen vasta nuori itse, ja mietin, miltä se sitten tuntuisi, jos aina tietäisin, että voi olla, muttei kuitenkaan tiedä tarkkaan. Onko se alitajunnassa aina? Tuntuuko joskus siltä, että haluaisit sittenkin tietää?[/QUOTE]

Olen aina ihmetellyt sitä, että muistan lapsuudesta niin vähän. Ihan ensimmäiset muistot on vaan jotain vertauskuvallisia juttuja ja seuraavat varmaan 5-vuotiaana, ja muistoja kaikenkaikkiaan on vähän ja ne on vain välähdyksiä joista ei tiedä edes minkä ikäisestä ne on. Esimerkiksi muisto takista joka oli ensimmäisenä koulupäivänä, mutta ei tietoa millainen takki ja mitä muuta tapahtui, mutta tunne joka liittyy siihen takkiin on jotenkin huono. Ensimmäinen kunnollinen muisto, enemmän kuin pelkkä välähdys, on siltä ajalta kuin olen kolmannella luokalla. Eikä sekään mikään mukava muisto ole. En usko edes että haluan tietää kaikkea. Vaikkei hyväksikäyttöä olisikaan, niin jotkut niistä välähdyksistäkin ovat niin ahdistavia etten edes halua tietää mitä siellä takana on. Muistan siis lähinnä tunteita, joihin ei liity kuvia. Ja toisekseen, jos näitä asioita oikein alkaisi terapiassa penkomaan, niin muun elämän pitäisi olla tasapainossa. Mulla ei ole tällä hetkellä, ja menisin aivan ruttuun.