Kuinka monen tavoitteena on kasvaa henkisesti paremmaksi ihmiseksi?

[Keittiönoita]

mies: Totta turiset. Mutta meihin ihmisiin on istutettu uskomus siitä, että meidän täytyy täyttää odotukset. Miehen pitää olla tietynlainen ja naisen tietynlainen. Valtavirrasta poikkeaminen on vaikeaa, koska silloin ei kenties saa yhteisön hyväksyntää. Erilaisuus on useimmiten ainakin jossain määrin pelottavaa ja siten pahasta. On turvallisempaa, jos toisen ihmisen käyttäytyminen on ennalta sovittua ja ennalta arvattavaa. Yksilöllisyys on hyvä asia vain tiettyyn rajaan asti. Jos se rikkoo normeja, se muuttuu paheksuttavaksi tai ainakin ei-toivottavaksi. Henkisen polkunsa etsijöitä ja kulkijoita pidetään enemmän tai vähemmän friikkeinä, mutta se on se hinta, minkä omasta hyvinvoinnistaan joutuu maksamaan.

 

[MolliMelooni]

[QUOTE="mies";28785231]Hyvin sanottu. Nimenomaan aitous ja tietty alastomuus on tärkeää, rohkeus hypätä tuntemattomaan, leikkiä. Aika harvalta naiselta tuntuu silti tuo onnistuvan

Ihmisen on helpompi elää "rennosti" eli siis salaamalla mahdollisimman vähän sisintään. Se voi tuntua hullulta, mutta kun niin uskaltaa vaan tehdä, olo on parempi ja ympäristökin pitää miellyttävänä. Vilpittömyys ja pelottomuus itseilmaisussa näkyy ulos olemuksesta ja käytöksestä. Siinä ei tavallaan ole pohdintaa mukana, ei myöskään ulkoisen mallin mukaista toimintaa. Mutta, pohdintaakin, ja näitä malleja, nähdäkseni täytyy olla taustavaikuttimina. Pohtimaton ihminen on liian helposti kuten muutkin, "oma minä" ei pääse kehittymään niin. Lisäksi pelkkä "rentous" ilman kunnioitusta, arvokkuutta ym. ei kanna kauas itseisarvona.
[/QUOTE]

Väittäisin, ettei kyseessä ole sukupuolesta riippuva asia. Leikillisyys ja heittäytyminen vaativat tietoista ponnistusta ihan kaikilta, niin voimakkaasti yhteisö ja yhteiskunta asettavat meille normaaliuden paineet. Irti päästäminen on vaikeaa, kun on koko elämän ajan pakotettu samaan muottiin muiden kanssa.

Tuossa mainitsemassasi pohdinnan tarpeessa on nähdäkseni samaa kuin estetiikassa ja taiteessa. Ilman intentiota mikä tahansa on pelkkää nättiä pintaa, kun taas ruma ja yksinkertainenkin voi olla syvällistä, kun perustana on tarkoitus ja muodolle on syy.

 

["mies"]

Tiivistäisin niin, että ihmisen on hyvä pyrkiä olemaan yhtä aikaa jumalallinen ja saatanallinen olematta kumpaakaan täysin. Kun ihminen on yhtä aikaa levällään ja kotonaan (esim. lootuskukka terälehtineen), pysyy sellainen perustyytyväisyys ja turvallinen olo yhtä aikaa kun ihminen ponnistaa äärimmilleen voimansa ulospäin muille. Pelko häviää ihmisestä, rakkauden saamisen ja antamisen pelko, läheisyyden pelko, väkivallan pelko, jne. Toinen, mikä häviää, on murhe tulevasta ja myös menneestä. Ihminen pystyy jutella kenelle tahansa ihmiselle ihmisenä ja kohdaten tämän ainutlaatuisena. Ihminen tavallaan antaa kaiken ja saa takaisin kaiken olemalla nöyrä ja kiitollinen aivan vähästäkin. Jo toisen ihmisen kehon osumisen omaan kehoon pitäisi olla suuriarvoinen asia. Aika on sarja yksittäisiä hetkiä, joista jokainen on arvokas sellaisenaan. Nämä vapauttavat ihmistä huomattavasti.

Tasapaino on avain. Ihmisen moottorina täytyy olla rakkaus. Mutta se tila, jossa tämä moottori etenee, täytyy olla pimeä. Koko ajan kaksi voimaa ja molemmat pitää hyväksyä ja pitää esillä. Kumpaakaan ei saa pyrkiä tuhoamaan tai hylkimään (kuten esim. kristinuskossa valitettavasti usein on). Täytyy hyväksyä oma "saastaisuus", mutta mukaan täytyy tuoda pyhyyttä. Jne.

 

[Keittiönoita]

Väittäisin, ettei kyseessä ole sukupuolesta riippuva asia. Leikillisyys ja heittäytyminen vaativat tietoista ponnistusta ihan kaikilta, niin voimakkaasti yhteisö ja yhteiskunta asettavat meille normaaliuden paineet. Irti päästäminen on vaikeaa, kun on koko elämän ajan pakotettu samaan muottiin muiden kanssa.

Tuossa mainitsemassasi pohdinnan tarpeessa on nähdäkseni samaa kuin estetiikassa ja taiteessa. Ilman intentiota mikä tahansa on pelkkää nättiä pintaa, kun taas ruma ja yksinkertainenkin voi olla syvällistä, kun perustana on tarkoitus ja muodolle on syy.

Mä voisin jopa väittää, että normit säätelevät miesten elämää vieläkin voimakkaammin kuin naisten. Naiset voivat heittäytyä hulluttelemaan vaikka millä tavoin, jopa tekemällä miehille sovinnaisia juttuja, mutta auta armias, jos joku mies pukisi päälleen pinkin balettipuvun ja lähtisi estradille liitelemään. Jo lapsina tytöt saavat olla Batmanejä, mutta pojat eivät Kissanaisia.

 

["mies"]

Väittäisin, ettei kyseessä ole sukupuolesta riippuva asia. Leikillisyys ja heittäytyminen vaativat tietoista ponnistusta ihan kaikilta, niin voimakkaasti yhteisö ja yhteiskunta asettavat meille normaaliuden paineet. Irti päästäminen on vaikeaa, kun on koko elämän ajan pakotettu samaan muottiin muiden kanssa.

Tuossa mainitsemassasi pohdinnan tarpeessa on nähdäkseni samaa kuin estetiikassa ja taiteessa. Ilman intentiota mikä tahansa on pelkkää nättiä pintaa, kun taas ruma ja yksinkertainenkin voi olla syvällistä, kun perustana on tarkoitus ja muodolle on syy.

Kiitos Olet aivan oikeassa. Ja tärkeää on, ettemme tuomitse ketään vaan pyrimme ymmärtämään myös sitä heikkoa ja haurasta, yms. Emme polje häntä jalkoihin tai naura tms. Asetu yläpuolelle. Silti, olen vain itse huomannut, että ymmärrys voi vaikeutua, kun toinen on peloton ja toinen pelokas. Ehkä paljon itsetutkiskelleen ihmisen on vaikea tuntua toiselle siltä kuin hän tarvitsisi muutakin kuin itsensä. Mutta niin se silti on Tästä syystä ehkä kauan sinkkuna olleenkin voi olla vaikea löytää sopivaa kumppania. Hän on tavallaan "liikaa" oma maailmansa. Pitäisi silti riittää avoimuutta nähdä tämän taa siltä toiselta, yhtyä hänen "kiertoonsa".

Yksinkertaisuus on kaunista ja monimutkaisuus on kaunista. Kumpikaan ei sinällään ole toista parempaa. Avoimuuden määrä pitäisi olla valtavan iso, ja jyrkkää tuomiota pitäisi välttää antamasta mistään ilmiöstä. Samaan aikaan on kyllä eduksi tietää, mistä itse nauttii ja pitää, mitä on hyvä omasta mielestä. Itsetuntemus yhdistettynä tietyllä tasolla kaiken rakastamiseen sekä myös sen tunnustamiseen, ettei itsekään tunne itseään täysin ja että aina vaan on itsekin heikko ja vajaa, on minusta ihanteellista.

 

[MolliMelooni]

[QUOTE="mies";28785343]
Yksinkertaisuus on kaunista ja monimutkaisuus on kaunista. Kumpikaan ei sinällään ole toista parempaa. Avoimuuden määrä pitäisi olla valtavan iso, ja jyrkkää tuomiota pitäisi välttää antamasta mistään ilmiöstä. Samaan aikaan on kyllä eduksi tietää, mistä itse nauttii ja pitää, mitä on hyvä omasta mielestä. Itsetuntemus yhdistettynä tietyllä tasolla kaiken rakastamiseen sekä myös sen tunnustamiseen, ettei itsekään tunne itseään täysin ja että aina vaan on itsekin heikko ja vajaa, on minusta ihanteellista.[/QUOTE]

Kyllä. Avoimuus, ymmärrys, rakkaus. Sekä itseä että muita kohtaan.

 

["mies"]

MM, mehän värähtelemme samoilla taajuuksilla

Koulussakin esimerkiksi opettaja voi kertoa vastauksen vaikeaan kysymykseen. Todellinen opettaja myöntää, ettei hänelläkään ole vastausta. Ei pidä prosessia itseisarvona. Uskaltaa olla epätäydellinen, epävarma, mokaileva, mutta samalla täydellisyys, vastaus, loppu, jne. vaikuttavat kyllä mukana porkkanana. Pitää aina kummatkin vaihtoehdot mukana.

Mitä useammalla tasolla asioita yrittää ymmärtää, sen parempi. Tavallaan lisää vaan kerroksia todellisuudesta, elämästä, jne. [/u]Mutta[/u] kaikesta tästä huolimatta pitäisi nähdä jopa aivan päinvastaisen ajattelun hyvät puolet eli välittää siitäkin, joka ei ymmärrä yhtään mitään, mitä itse ymmärtää, tai joka ajattelee aivan eri lailla. Nähdä siinä hyvää. Vaikeaa ihmisille on sympatisoida sitä, mikä on inhottavaa ja tuomittavaa, mikä on itselle vihamielistä ja epämukavaa sekä erilaista. Tätä pidän hirmu tärkeänä projektina ja monesti esim. itselläni itsekkäät tarpeet, jotka hyväksyn itselleni, ajavat saarnaamaan palstalla erilaisemman naiseuden puolesta. Kuitenkaan en usko, että kaikkea voi rakastaa samoin, vaan juuri päinvastoin. Vajavuuteni takia minun on tyytyminen vain X:n rakastamiseen täysillä. Mutta samalla tavallaan rakastaa myös sitä taustaa ja niitä raameja, joissa X on osana. Ei ylenkatso kumpaakaan. Ja X itsessään on aina hieman epämääräinen, muuttuva, erilainen, tuntematon, erityinen.

Niin moni ihminen tekee isoja jakoja "kaikkeuteen". Pakkohan se tietenkin on, että voi toimia elämässä ym. Mutta uskon, että mitä enemmän "kestää" sekaisuutta, silti täysin unohtamatta järjestystä, sen enemmän näkee. Kauas ja lähelle. Se vahvistaa, vapauttaa ja rohkaisee.

Tällaista Vaikka korkeimman tason "ykköslevelin" valaistumiskokemus tapahtuikin minulle, jota olen kyllä hämmästellyt ja aika harvalle uskaltanut edes kertoa (aiheeseen ei liittynyt hallusinogeenejä, päihtymystä enkä nähnyt unta ), olen silti vielä aika "oppipoika".

 

["mies"]

mies: Totta turiset. Mutta meihin ihmisiin on istutettu uskomus siitä, että meidän täytyy täyttää odotukset. Miehen pitää olla tietynlainen ja naisen tietynlainen. Valtavirrasta poikkeaminen on vaikeaa, koska silloin ei kenties saa yhteisön hyväksyntää. Erilaisuus on useimmiten ainakin jossain määrin pelottavaa ja siten pahasta. On turvallisempaa, jos toisen ihmisen käyttäytyminen on ennalta sovittua ja ennalta arvattavaa. Yksilöllisyys on hyvä asia vain tiettyyn rajaan asti. Jos se rikkoo normeja, se muuttuu paheksuttavaksi tai ainakin ei-toivottavaksi. Henkisen polkunsa etsijöitä ja kulkijoita pidetään enemmän tai vähemmän friikkeinä, mutta se on se hinta, minkä omasta hyvinvoinnistaan joutuu maksamaan.

Olet aivan oikeassa. Ja on todella harmillista, että maailma on mennyt sellaiseksi. Esimerkiksi sana "idiootti" tarkoitti muutama sata vuotta sitten pelkästään omalaatuista, persoonallista ihmistä. Nykyään sanalla on pelkästään kielteinen konnotaatio.

Nää on isoja kysymyksiä, jotka eivät tässä ratkea Mukava pohtia. Mut nyt tauolle