ootteko koskaan miettinyt, kuolemaa, mä oon ja alkaa ahdistaa

[viisikymppinen isoäiti]

sitä, että miltä tuntuu, kun tietää että kuolema on lähellä, muutaman viikon, muutaman päivän tai muutaman tunnin, minuutin aikana mitä siinä ajattelee, ja miltä tuntuu kun tietää, että joutuu jättämään tamän maailman

miltä tuntuu nähdä ne omaiset siinä ympärillä

onko miten kipeä
näitä kun alkaa miettimään, niin iskee kauhee ahdistus päälle. ja toivoo, että sais lähteä ns. saappaat jalassa, eli äkkikuoleman

 

["miemie"]

Sellainen kari tapio-kuolema vois olla ihan ok. Istua taksin takapenkillä, jutella elämästään ja vain nukahtaa. Tietty istua voi missä vaan, mut tapio sattu olemaan taksissa.

 

["miemie"]

Tai jos sairauteen menehtyy, niin ehkä sitä on siinä vaiheessa valmis kuolemaan ja vois rauhassa hyvästellä läheiset. Ja sitten vaan nukahtaa, kivuttomasti ilman draamaa. Sulkea silmänsä ja henkäistä viimeisen kerran.

Rauhallinen kuolema.

 

["vieras"]

ahdistaahan se.. varsinki kun ajattelee ettei enää IKINÄ KOSKAAN ole täällä ja sitä ei voi käsittää... Että ikuisuus on sitten edessä maanalla eikä enää elämää koskaan. Kun rupee ajattelee asiaa niin ei sitä vaan tahdo ymmärtää.

Taitaa olla totta sanonta, että hetki me täällä vaan ollaan. Vaikka eläis 90 vuotiaaksi..

 

[49vee]

Oon miettinyt. Paljonkin. Ahdistus voi iskeä etenkin illalla ennen nukkumaanmenoa, päivän hälyn jälkeen. Eniten siinä kauhistuttaa se että joutuu eroon rakkaistaan, läheisistään - lapsestaan. Se on ajatuksena melkein kestämätön. Ja paljon pahempi kuin se, että lakkaa olemasta. Vaikka uskonkin siihen, että elämä jatkuu toisessa olomuodossa.. Henkilentona.
Näiden ajatusten taustalla on se, että hyvä ystävä kuoli vain 43-vuotiaana syöpään. Se oli aggressiivinen ja eteni nopeasti. Mitään ei voinut tehdä. Silloin tajusin, että se on mahdollista. Nyt tutkin itseäni ja kipujani kammoten. Syöpäpeloista en ennen tuota kärsinyt.
Ahdistaa sekin, miten pienistä asioista esimerkiksi aviomies natkuttaa ja purkaa pahaa oloaan minuun. Mietin, kannattaako sellaista kuunnella määräänsä enempää, koska elämä voi periaatteessa päättyä milloin vain.

 

["Veera"]

Minä mietin lähinnä sellaista että mitä järkee koko elämässä lopunperin on kun kumminkin kuolee, eikö se ole silloin parempi kuolla sitten vaikka jo viisikymppisenä jos on vaikka kyllästynyt elämään ja ei odota enään mitään tapahtuvaksi, miksi pitää odottaa sen kauempaa sitä kuolemaa kun se on edessä jokatapauksessa?

 

["emma"]

Oon ollut tosi kipeänä ja luullut/tuntenut kuolevani. Itse ainakin silloin on tullut sellanen rauhallinen olo.
ja varsinkin jos sairastaa pitempään ja väsyy siihen sairastamiseen/vanhuuteen niin sitähän jo oikeesti toivoo, että saisi kuolla.

 

[Keittiönoita]

Useinkin. Ja tänä vuonna aiempaa enemmän. Olen purkanut ajatuksiani kuolemasta blogiini. Ja koska kärsin myös posttraumaattisesta stressireaktiosta, olen käynyt muutaman kerran työterveyspsykolgilla. Jos kiinnostaa, niin blogini kuolema-aiheisia postauksia:

Kohtaaminen kuoleman kanssa

Pimeänpelko

Ahdistusta ja aurajuustoa

 

[tosi]

[QUOTE="Veera";28671134]Minä mietin lähinnä sellaista että mitä järkee koko elämässä lopunperin on kun kumminkin kuolee, eikö se ole silloin parempi kuolla sitten vaikka jo viisikymppisenä jos on vaikka kyllästynyt elämään ja ei odota enään mitään tapahtuvaksi, miksi pitää odottaa sen kauempaa sitä kuolemaa kun se on edessä jokatapauksessa?[/QUOTE]

Suosittelen sulle Jeesusta, koska silloin saat todellakin elämään tarkoituksen!

 

["vieras"]

Ei ahdista.
Ei aikaa tai ikuisuutta voi käsittää, ajan käsite on illuusiota..
Sittenkun kuolen niin kuolen.
Ajattelen että joko

a.) Jumalaa ei ole ja kuolen vain, enhän enää tunne mitään siellä mullanalla tai tuhkana maatessani joten miksi ahdistua
b.) Jumala on olemassa ja pääsen jonnekin Taivaan kaltaiseen paikkaan
c.) onkin olemassa Jumala joka rankaisee jostakin asiasta lähettämällä ikuiseen kadotukseen(tähän on hankala uskoa henk.koht)
d.) muutun joksikin mittaamattomaksi olevaksi epämääräiseksi asiaksi leijumaan jonnekin epämääräiselle tasolle ja ties mitä yli hilseen menevää

Jokatapauksessa luulen ettei tämä näkyvä,materialistinen todellisuus ole ainoa.

 

[..]

[QUOTE="Veera";28671134]Minä mietin lähinnä sellaista että mitä järkee koko elämässä lopunperin on kun kumminkin kuolee, eikö se ole silloin parempi kuolla sitten vaikka jo viisikymppisenä jos on vaikka kyllästynyt elämään ja ei odota enään mitään tapahtuvaksi, miksi pitää odottaa sen kauempaa sitä kuolemaa kun se on edessä jokatapauksessa?[/QUOTE]

mullakin on joskus semmoisia tyhmiä ajatuksia että mitä järkeä missään, esim kuntoilussa ja kaunistautumisessa on kun kumminkin kuolee.

 

[daadf]

Oon miettinyt. Paljonkin. Ahdistus voi iskeä etenkin illalla ennen nukkumaanmenoa, päivän hälyn jälkeen. Eniten siinä kauhistuttaa se että joutuu eroon rakkaistaan, läheisistään - lapsestaan. Se on ajatuksena melkein kestämätön. Ja paljon pahempi kuin se, että lakkaa olemasta. Vaikka uskonkin siihen, että elämä jatkuu toisessa olomuodossa.. Henkilentona.
Näiden ajatusten taustalla on se, että hyvä ystävä kuoli vain 43-vuotiaana syöpään. Se oli aggressiivinen ja eteni nopeasti. Mitään ei voinut tehdä. Silloin tajusin, että se on mahdollista. Nyt tutkin itseäni ja kipujani kammoten. Syöpäpeloista en ennen tuota kärsinyt.
Ahdistaa sekin, miten pienistä asioista esimerkiksi aviomies natkuttaa ja purkaa pahaa oloaan minuun. Mietin, kannattaako sellaista kuunnella määräänsä enempää, koska elämä voi periaatteessa päättyä milloin vain.

Siis veit niin sanat suustani...tosin sillä erotuksella, että olen alkanut miettiä omaa "nalkutusta ja kiukuttelujani" tätä vasten. Eli jotain hyötyäkin näistä muuten niin epämukavista mietteistä. En tajua miten ajan rajallisuus ei häiritse kaikkia? Ajattelin aluksi näiden ajatusten liittyvän johonkin 30 kriisiin, vaan ei tunnu menevän ohi...tosin alkoi vasta lasten synnyttyä =/

 

["Eve"]

[video=youtube;jRHw6Dg3I6w]http://www.youtube.com/watch?v=jRHw6Dg3I6w[/video]

 

["vieras"]

[QUOTE="emma";28671156]Oon ollut tosi kipeänä ja luullut/tuntenut kuolevani. Itse ainakin silloin on tullut sellanen rauhallinen olo.
ja varsinkin jos sairastaa pitempään ja väsyy siihen sairastamiseen/vanhuuteen niin sitähän jo oikeesti toivoo, että saisi kuolla.[/QUOTE]

Mulla on ollut toi sama kokemus. Sattui tosiaan ihan mielesttömästi, siis niin paljon, että ajattelin nyt kuolevani. Se hetki, kun ajattelin että se tapahtuu juuri nyt, oli täynnä rauhaa. Ajattelin ainoastaan, että voi kun saisi sanottua noille läheisille rakkaille ihmisille, että minulla ei ole mitään hätää. Muuten oli sellainen hällä väliä-fiilis, antaa mennä vaan. Jotenkin toi kokemus on helpottanut mun kuolema-ajatuksia. Tuollaista uskon kuoleman olevan.

 

["Sindy"]

Suosittelen sulle Jeesusta, koska silloin saat todellakin elämään tarkoituksen! [/QUO

Kannatetaan, onneksi on Jeesus!

 

["Vieras"]

Kannattaa pistää välit kuntoon taivaan isän kanssa niin ei tarvi pelätä kuolemaa.

 

[Ei ahdista]

Olen syönyt happoja.

 

["vieras"]

yksi kaveri kuoli yllättäen. ahdistaa se kun ajattelee että kuka vaan voi oikeesti kuolla koska vaan. voi olla että tää päivä on sun viimenen. kun joku läheinen kuolee yllättäen niin ei sitä vaan voi ymmärtää mitenkään. sit alkaa ajatteleen että mitä tapahtuu kun kuolee, miltä se tuntuu, näkeekö niitä ihmisiä enään koskaan jotka on kuollut. anteeksi sekainen kirjoitus...

 

[Jukelius]

Kyllä se niin on,että kun tulee uskoon niin kuolemanpelko häviää. Olen 49 vuotias mies ja minulla oli kova kuolemanpelko ja ahdistus ja hoidin sitä alkoholilla. Nyt oon vapaa alkoholista ja kuolemanpelosta. Joskus jopa haluankin kuolla kun tiedän mitä kaunista on rajan tuolla puolen. Mutta vain jos Herramme Jeesus Kristus asuu sydämessämme.

http://www.youtube.com/watch?v=Gw2qOLprNrk

Eli tuonne ei kukaan halua. Eli välit kuntoon Jumalan kanssa niin elämä on helpompaa.
Eli Jumala on luvannut omilleen Iankaikkisen Elämän.
Ehkä tämä onkin sinun etsikkoaikasi kun Jumala kutsuu.
Eikä kannata hävetä ihmisiä vaikka se on yleisin syy hylätä Jumalan kutsun.

 

[toinen viisikymppinen]

Siihen ajatukseen, yllättävää kyllä, tottuu jollain hassulla tavalla.

En tiedä oletko viisikymppinen, minä olen. Minulla on sairaus, johon lähes kuolin muutama vuosi sitten. Nyt voin paremmin, mutta "pommi" on päässäni kaiken aikaa. Olen kokenut pelkoa ja kiukkua ja surua ja ahdistusta, monenlaista. Päällimmäisenä kuitenkin pidän iloa ja onnea jokaisesta uudesta päivästä. On vähän hassua elää samaan aikaan "kuin viimeistä päivää", ja samalla tietää, että edessä voi olla kaksikymmentäkin vuotta. Mutta kuten sanoin, siihenkin tottuu.

Ainakin tulee vahvasti tietoiseksi, että elämää ei voi elää missään muussa hetkessä kuin tässä ja nyt. Ja että elämän lahja on ihana asia, josta on syytä olla kiitollinen. Monet asiat suhteutuvat toisin kuin ennen. Ehkä minusta vähän ymmärtämättömämpi on tullut ns. turhille kitinöille, mutta eivät ne sinänsä ärsytä, en vain jaksa ottaa kaikkea niin taivaan vakavasti, ja lähinnä säälittää ne ihmiset, joilla maailma pyörii vain pienten ja tosipienten turhanpäiväisyyksien ja negatiivisten tunteiden ympärillä. Kun elämää ei ole tuhlattavaksi asti, niin sitä ei viitsi tuhlata.

Että älä ahdistu, viisikymppinen isoäiti. Peter Panin sanoin: Kuolema on Suuri Seikkailu. Ja kuoleminenkin, tai kuoleman odottaminen, se on seikkailu sekin.

 

["Heili"]

[QUOTE="vieras";28671117]ahdistaahan se.. varsinki kun ajattelee ettei enää IKINÄ KOSKAAN ole täällä ja sitä ei voi käsittää... Että ikuisuus on sitten edessä maanalla eikä enää elämää koskaan. Kun rupee ajattelee asiaa niin ei sitä vaan tahdo ymmärtää.

Taitaa olla totta sanonta, että hetki me täällä vaan ollaan. Vaikka eläis 90 vuotiaaksi..[/QUOTE]

Järki meinaa lähteä, kun tätä ajattelee liian tarkkaan. Siksipä yritän olla liian syvällisesti miettimättä kuolemaa.

 

["vieras"]

Olen, ei ahdista. Sitä vain toivon, että kuolema on kivuton.

 

[huikeaa]

Keittiönoita, kävin lukemassa blogiasi! Huikean hienosti kirjoitat, ihan kylmänväreet menee. Kiitos, kun annoit ajattelun aihetta. Kunpa osaisin iloita ja olla onnellinen läheisistäni ja elämästäni. Kiitos sinulle ja mitä parhainta vointia!!!!<3

 

["vieras"]

Kyllä se niin on,että kun tulee uskoon niin kuolemanpelko häviää. Olen 49 vuotias mies ja minulla oli kova kuolemanpelko ja ahdistus ja hoidin sitä alkoholilla. Nyt oon vapaa alkoholista ja kuolemanpelosta. Joskus jopa haluankin kuolla kun tiedän mitä kaunista on rajan tuolla puolen. Mutta vain jos Herramme Jeesus Kristus asuu sydämessämme.

Bill Wiesen todistus kadotuksesta - YouTube

Eli tuonne ei kukaan halua. Eli välit kuntoon Jumalan kanssa niin elämä on helpompaa.
Eli Jumala on luvannut omilleen Iankaikkisen Elämän.
Ehkä tämä onkin sinun etsikkoaikasi kun Jumala kutsuu.
Eikä kannata hävetä ihmisiä vaikka se on yleisin syy hylätä Jumalan kutsun.

Kuvitteletko, että kaikki ei-uskovat pelkäävät kuolemaa?

 

[sielu]

Minä en pelkää.Uskon sielun kiertokulkuun,
tulen takaisin maankamaralle kehittymään niissä asioissa missä jäin kesken.
Maankamaralla on kärsimystä ja sitä ei voi verrata henkimaailmaan.
Siellä värit ovat tuhat kertaa kirkkaampia ja voit hyvin.