Itselläni oli juuri tuo tilanne kahdeksan vuotta sitten. Ihan niin kuin tuo teksti olisi ollut minun.
Mies kannusti ja kuunteli. olin ihan romahtamaisillani.
Vauvat sntyivät ja arki oli ihan kamalaa. itkin ja olin ihan hermoraunio koko ajan. sisälläni oli valtava tuska. ja ihmiset voivotteli ja sääli ja muistivat mainita, että onneksi meille ei ole tullut kaksosia!
puoli vuotta meni ihan kamalissa tunnelmissa. Me lopulta päädyimme siihen, että minun järkeni pitämiseksi lähdin töihin. ja sekös se vasta oli kamalaa, kun äiti hylkää vauvansa ja JÄTTÄÄ NE ISÄN HOIDETTAVAKSI. Mies pärjäsi hyvin vauvojen kanssa, paremmin kuin minä, Hän nautti kun sai olla töistä pois. oli lopulta lähes kaksi vuotta kotona vauvojen kanssa.
minun toipumiseni alkoi siitä kun menin töihin. opin iloitsemaan lapsistani ja nykyään nuo touhukkaat koululaiset ovat niin vallattoman mahtavia, että mistä kaikesta olisinkaan jäänyt paitsi. mietin silloin, että vien lapset adoptioon, mutta mies ei antanut. hän rakasti minut ehjäksi ja piti lapsista huolen. minä tiesin kyllä, että kun vauvat kasvaa, niin rakastan niitä varmasti. pienistä vauvoista en ole koskaan pitänyt, oli niitä sitten yks tai kaks.
suosittelen hakemaan apua.
ja adoptio on ihan ok vaihtoehto, jos siltä tuntuu. mutta se kannattaa harkita tarkoin.
voimahalia sinulle.
