miten te muut jaksatte puolisonne masennusta? itsestäni tuntuu että voimat loppuu...

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "kyynel"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
K

"kyynel"

Vieras
Miten masennus näkyy arjessa? Paljon lapset saavat huomiota masentuneelta? Miten itse tuet masentunutta?

Meillä tilanne on jatkunut vuosia ja nyt mies on vuoden päivät kokeillut eri lääkkeitä huonoilla tuloksilla. Nyt on taas lääkkeen sisään ajo menossa ja koko perhe kärsii isän tilasta.
Äitinä olen väsynyt kun lasten asiat ja läsnäolo on jo pitkään kaatunut niskaani, meillä ei ole tukiverkkoa kuin pari kertaa vuodessa.

Olen itsekin oireillut masennuksesta kun uuvuin tilanteeseen, söin lääkkeitä, lopetin vajaan vuoden jälkeen käytön ja nyt olen taas siinä tilanteessa että uuvun päivittäin tässä masentuneessa ympäristössä.

En jaksa olla miehelle se super nainen jota tarvitsisi ja lapsille äiti joka hoitaa kaiken, siksi kysyn vertais tukea teiltä. Onko jotain vinkkejä millä saisin itselleni voimaa jatkaa....
 
No nyt tilanteessasi olisi ehdottoman tärkeää että pidät huolta omasta voinnista, eli teet asioita mistä saat hyvän mielen, energiaa tai lisää voimia. Mitä asioita ne voisi olla? No jokaisella ne saattaa olla vähän eri asioita: Joillekin liikunta, toiselle luonnossa samoilu tai vaikka taidenäyttelyssä käynti. Olisi tietysti " hienoa" jos jaksaisi tukea masentunutta puolisoa mutta jos siihen kovin paljon käyttää omia voimavarojaan niin kohta on kaksi masentunutta. Masentuneen ihmisen puolison on mielestäni melkeinpä pakko olla terveesti itsekäs. Eli ajateltava omaa vointia ja Tottakai olla kiinnostunut puolison voinnista ja kuulumisista mutta että se suurempi tsemppaaminen masentuneelle tulisi terapeutilta tai tukihenkilöltä tai ystäviltä.
 
Tästä ei ehkä ole paljoa käytännön apua, mutta kyllä tosi tärkeää on se, että et itse miellä itsesi olevan vastuussa siitä, millaisia ongelmia teidän perheessä tällä hetkellä on. Kaikissa perheissä on ongelmia vaikka ne ei näkyisikään ulospäin, ja vanhempi voi vain tehdä parhaansa.

Älä ajattele olevasi velvollinen pitämään miestäsi pystyssä, tai muutenkaan tekeväsi asioita velvollisuudesta, sillä niinhän ei ole. Se on tosi kuluttavaa. Kyllä sä oikeasti teet ne asiat siksi, että välität perheestäsi, ja siinä on iso ero :)

Kuulostaa aika rankalta tilanteelta kyllä, toivottavasti saat voimia. Sullakin on oikeus kuitenkin olla väsynyt ja tehdä vain se, mitä jaksat, vaikka usein varmasti teet enemmän. Ja sen teet siksi, että välität :heart:
 
Jep. Sinä et ole puolisosi terapeutti. Panosta omaan jaksamiseen ja omiin ystävyyssuhteisiisi. Hanki itsellesikin terapeutti, jos mahdollista. Masennus saattaa todellakin "tarttua". Hakekaa tuettuja perhelomia, tai ihan kahdestaan niitä lomia. Löytyy googlettamalla ja mielenterveyspuolelta kysymälläkin saisitte varmasti tietoa.

Laita kotia kauniiksi ja tunnelmoi, vaikka sitten lasten kanssa kun puoliso ei jaksa. Kutsu vieraita. Jaksa, jaksa! En oikein keksi mitään ihmeellistä poppaskonstia, harmi :/.

Pyytäkää kotiapua. Nykyään ne kodinhoitajat ovat nimellä perhetyöntekijä, mutta toimenkuva on sama. Ilmoittautukaa Joulupuu -keräykseen tai johonkin. Hankkikaa tukiperhe. Soita perheneuvolaan ja kysy, onko mitään lisäideoita. Ala käydä perhekahvilassa lasten kanssa.
 
Kiitos tosi paljon viesteistä :)

Meillä se tilanne että mies ei käy terapiassa, ei ole tukihenkilöä eikä näe ystäviänkään kun muutaman kerran vuodessa ryyppäämisen merkeissä. Eli sosiaaliset kontaktit on nollassa.

Olen yrittänyt panostaa omaan jaksamiseen,liikunnan ja oman ajan merkeissä, mutta ne ei valitettavasti tuo lisää voimaa siihen että olen ainut lapsille läsnä oleva aikuinen kotona. Isä ei oma aloitteisesti halua leikkiä, tai tehdä mitään lasten kanssa ja sitä suren lasten puolesta. Siihen juuri väsyn kun joka päivä näen että olen ainut ketä kiinnostaa lasten asiat ja tekemiset. On tyytyväinen vain kun ottaa olutta parina iltana viikossa, ja muuten arkena on väsynyt ja jaksaa hoitaa vain lapsien pakolliset koulu ja päiväkoti kuskailut, ruokkimisen ja hygienia asiat. Kaikki aikaa ja omaa panosta vaativat huomioimiset, kotitöiden opettaminen, leikkiminen, iltasadut, ulkoilu yms, jäävät minulle. Ja niihin nimenomaan tarvitsisin sen lasten toisen vanhemman tukemaan, koska itse väsyn taakan alle.

Haluaisin todellakin jutella terapeutille itsekin, en vaan tiedä miten sinne pääsee...
 
[QUOTE="kyynel";30397192]Kiitos tosi paljon viesteistä :)

Meillä se tilanne että mies ei käy terapiassa, ei ole tukihenkilöä eikä näe ystäviänkään kun muutaman kerran vuodessa ryyppäämisen merkeissä. Eli sosiaaliset kontaktit on nollassa.

Olen yrittänyt panostaa omaan jaksamiseen,liikunnan ja oman ajan merkeissä, mutta ne ei valitettavasti tuo lisää voimaa siihen että olen ainut lapsille läsnä oleva aikuinen kotona. Isä ei oma aloitteisesti halua leikkiä, tai tehdä mitään lasten kanssa ja sitä suren lasten puolesta. Siihen juuri väsyn kun joka päivä näen että olen ainut ketä kiinnostaa lasten asiat ja tekemiset. On tyytyväinen vain kun ottaa olutta parina iltana viikossa, ja muuten arkena on väsynyt ja jaksaa hoitaa vain lapsien pakolliset koulu ja päiväkoti kuskailut, ruokkimisen ja hygienia asiat. Kaikki aikaa ja omaa panosta vaativat huomioimiset, kotitöiden opettaminen, leikkiminen, iltasadut, ulkoilu yms, jäävät minulle. Ja niihin nimenomaan tarvitsisin sen lasten toisen vanhemman tukemaan, koska itse väsyn taakan alle.

Haluaisin todellakin jutella terapeutille itsekin, en vaan tiedä miten sinne pääsee...[/QUOTE]

Meillä sama. Sillä erotuksella vaan, että miehellä ei ole lääkitystä eikä suostu menemään lääkäriin/terapiaan. Meillä on parisuhde ihan täysin loppunut ja molemmin puolin rakkaus ja kumppanuus, kiinnostus toisen elämään kadonnut. Riitelemme joka päivä ja mies sanoo tosi loukkaavia asioita.
:(
 
Oma ratkaisuni on ollut se, että olen alkanut tehdä lasten kanssa asioita niin, että pyydän jonkun läheisen ystäväni mukaan. Ja panostan omaan elämääni. Mies roikkuu taustalla vaan.
 
Meillä sama. Sillä erotuksella vaan, että miehellä ei ole lääkitystä eikä suostu menemään lääkäriin/terapiaan. Meillä on parisuhde ihan täysin loppunut ja molemmin puolin rakkaus ja kumppanuus, kiinnostus toisen elämään kadonnut. Riitelemme joka päivä ja mies sanoo tosi loukkaavia asioita.
:(

Voi harmi, en toivos tätä kellekään... mietin itse päivittäin että miten pysyn järjissäni huomiseen...miehen ajatuksen juoksukin on välillä todella itsekäs ja "kipeä", ja keskustelutaidot on aivan hukassa. Sanoo minua mäkättäjäksi kun yritän keskustella jostain vaikka lapsiin liittyvästä asiasta ja ihmettelee kun hiljaa olemalla tai pelkällä joo vastauksella keskustelu ei ota oikein tuulta siipien alle. Eli suomeksi sanottuna vastavuoroinen keskustelu on aivan hukassa miehen osalta ja haukkuu sitten minut kun sellaisesta vihjailen toimivaksi.

On lapsille usein päivän aikana tökerö, kiroilee ja mitätöi lasten toimintaa tylysti, karjuu kun komentaa ja kehujen antaminen on tiukassa. Voitte kuvitella arkea ihmisen kanssa joka ajattelee ensin itseään ja jossain todella kaukana lapsia ja perhettä. Eikä näe asioita toisen näkökulmasta...huoh, rankkaa..
 
[QUOTE="kyynel";30397409]Olen ajatellut ottaa puheeksi lapsen neuvolassa miehen masennuksen. Haluaisin vain tietää mitä siitä seuraa?[/QUOTE]

Toivottavasti keskusteluapua sinulle, mahdollista kotiapua perheelle...

Riippuu niin miten teillä asiat toimii. Jos ne toimisi niinkuin optimaalista olisi, pitäisi mies ohjata hoitoon ja saada parikeskustelujakin jotenkin aikaiseksi.
 
[QUOTE="hmh";30397417]Toivottavasti keskusteluapua sinulle, mahdollista kotiapua perheelle...

Riippuu niin miten teillä asiat toimii. Jos ne toimisi niinkuin optimaalista olisi, pitäisi mies ohjata hoitoon ja saada parikeskustelujakin jotenkin aikaiseksi.[/QUOTE]

mies ei ole koskaan käyntyt terapiassa, ja siihen hän suhtautuu todella kielteisesti.
on sanonut ettei lähde koskaan pariterapiaan, kun kerran otin asian puheeksi.
 
[QUOTE="kyynel";30397320]Voi harmi, en toivos tätä kellekään... mietin itse päivittäin että miten pysyn järjissäni huomiseen...miehen ajatuksen juoksukin on välillä todella itsekäs ja "kipeä", ja keskustelutaidot on aivan hukassa. Sanoo minua mäkättäjäksi kun yritän keskustella jostain vaikka lapsiin liittyvästä asiasta ja ihmettelee kun hiljaa olemalla tai pelkällä joo vastauksella keskustelu ei ota oikein tuulta siipien alle. Eli suomeksi sanottuna vastavuoroinen keskustelu on aivan hukassa miehen osalta ja haukkuu sitten minut kun sellaisesta vihjailen toimivaksi.

On lapsille usein päivän aikana tökerö, kiroilee ja mitätöi lasten toimintaa tylysti, karjuu kun komentaa ja kehujen antaminen on tiukassa. Voitte kuvitella arkea ihmisen kanssa joka ajattelee ensin itseään ja jossain todella kaukana lapsia ja perhettä. Eikä näe asioita toisen näkökulmasta...huoh, rankkaa..[/QUOTE]

Mieheni on oikeastaan koko meidän noin 10 vuotisen suhteen ajan kärsinyt mielenterveysongelmista, vaikka asian oivaltaminen vei minulta muutaman vuoden. Nyt viimeiset 3-4 vuotta on ollut työkyvytön masennuksensa (tosin minusta ei ole oikea diagnoosi, kukaan ei vain tunnu saavan kiinni siitä mikä olisi. Sivussa kyllä masennustakin, mutta minusta enemmän juuri tilanteeseen liittyen.) takia.

Huonoimpina päivinä on minua kohtaan samanlainen, kuin miehesi sinua kohtaan. Kuten siis kuvailet tuossa ylemmässä kappaleessa. Yleensä on hauska, mukava, hyvää seuraa. Lapsia kohtaan on kuitenkin aina aivan erilainen; halaa, pussaa, kertoo rakastavansa, kehuu, touhuaa, kuuntelee. Huonoimpina päivinään on lapsille vähän hiljaisempi eikä jaksa niin paljon leikkiä kuin yleensä, mutta yleensä on näille tosi paljon läsnä ja tosi kärsivällinen ja pitkäpinnainen. Mutta miehen ongelmat heijastuvatkin enemmän kodin ulkopuolelle, me olemme kai niin turvallisia, etteivät sosiaaliset pelot ulotu meihin asti.

Raskasta on silti välillä, koska välillä miehelle tulee pitkiä kausia kun kaikki vastuu perheen pyörityksestä, kodinhoidosta ym. kaatuu minulle. Siivous, kaupassakäynti, auton huollot, lasten harrastukset, neuvolat, vanhempainkeskustelut, vaatteiden osto, raha-asiat, ruuanlaitto, iltapesut jne.

Pidän huolta itsestäni näkemällä paljon minulle tärkeitä ihmisiä. Äitini on iso apu, ja hän antaa minulle hengähdysaikaa silloin kun mies on "poissa pelistä". Minulla on onneksi paljon ystäviä, joista on iso tuki. Omaa aikaa minulla ei juurikaan ole, mutta onneksi lapset edes nukkuvat iltaisin melko hyvin.
 
[QUOTE="Laa";30397428]

Raskasta on silti välillä, koska välillä miehelle tulee pitkiä kausia kun kaikki vastuu perheen pyörityksestä, kodinhoidosta ym. kaatuu minulle. Siivous, kaupassakäynti, auton huollot, lasten harrastukset, neuvolat, vanhempainkeskustelut, vaatteiden osto, raha-asiat, ruuanlaitto, iltapesut jne.
[/QUOTE]

Piti vielä lisätä, että vaikka mies ei kantaisi vastuuta noista edellä mainituista, niin lasten kanssa hän kyllä leikkii ja touhuaa aina. On heille läsnä, mutta sitten huonoina kausina kaikki "tylsät" jutut jäävät mulle.

Mies käy terapiassa ja hänellä on lääke käytössä.
 
[QUOTE="Laa";30397428]Mieheni on oikeastaan koko meidän noin 10 vuotisen suhteen ajan kärsinyt mielenterveysongelmista, vaikka asian oivaltaminen vei minulta muutaman vuoden. Nyt viimeiset 3-4 vuotta on ollut työkyvytön masennuksensa (tosin minusta ei ole oikea diagnoosi, kukaan ei vain tunnu saavan kiinni siitä mikä olisi. Sivussa kyllä masennustakin, mutta minusta enemmän juuri tilanteeseen liittyen.) takia.

Huonoimpina päivinä on minua kohtaan samanlainen, kuin miehesi sinua kohtaan. Kuten siis kuvailet tuossa ylemmässä kappaleessa. Yleensä on hauska, mukava, hyvää seuraa. Lapsia kohtaan on kuitenkin aina aivan erilainen; halaa, pussaa, kertoo rakastavansa, kehuu, touhuaa, kuuntelee. Huonoimpina päivinään on lapsille vähän hiljaisempi eikä jaksa niin paljon leikkiä kuin yleensä, mutta yleensä on näille tosi paljon läsnä ja tosi kärsivällinen ja pitkäpinnainen. Mutta miehen ongelmat heijastuvatkin enemmän kodin ulkopuolelle, me olemme kai niin turvallisia, etteivät sosiaaliset pelot ulotu meihin asti.

Raskasta on silti välillä, koska välillä miehelle tulee pitkiä kausia kun kaikki vastuu perheen pyörityksestä, kodinhoidosta ym. kaatuu minulle. Siivous, kaupassakäynti, auton huollot, lasten harrastukset, neuvolat, vanhempainkeskustelut, vaatteiden osto, raha-asiat, ruuanlaitto, iltapesut jne.

Pidän huolta itsestäni näkemällä paljon minulle tärkeitä ihmisiä. Äitini on iso apu, ja hän antaa minulle hengähdysaikaa silloin kun mies on "poissa pelistä". Minulla on onneksi paljon ystäviä, joista on iso tuki. Omaa aikaa minulla ei juurikaan ole, mutta onneksi lapset edes nukkuvat iltaisin melko hyvin.[/QUOTE]

Meillä on just niin päin että ulos päin mies pitää kulissit pystyssä, siivoaa kun tulee vieraita, laittaa kaiken tiptop, on niin seuramiestä että... eikä kukaan voisi uskoakaan miten omaa perhettään kohtelee. Meille on sitten sellainen että vetäytyy, on sanonut että parempi mitä vähemmän olen äänessä, ei ole aitoa kiinnostusta lasten asioihin ja läsnäoloon, lyhyt pinna, ärtynyt, hiljainen... eli kaikki on just negatiivisella tavalla kotona verrattuna mitä ulos antaa ymmärtää.
On puhelimessakin jutellessa sukulaisille aivan kuin toinen mies ja siitä luulen aina että onkin nyt hyvällä tuulella, mutta kun puhelu loppuu takaisin tulee tympääntynyt, väsynyt, masentunut mies :(
 
[QUOTE="Laa";30397440]Piti vielä lisätä, että vaikka mies ei kantaisi vastuuta noista edellä mainituista, niin lasten kanssa hän kyllä leikkii ja touhuaa aina. On heille läsnä, mutta sitten huonoina kausina kaikki "tylsät" jutut jäävät mulle.


Mies käy terapiassa ja hänellä on lääke käytössä.[/QUOTE]


Ihana kuulla että miehesi on noin hyvin läsnä lapsille :) itse olen unelmoinut samasta vuosia, viime aikoina mies lupasi yrittää antaa jokaiselle lapselle kerran viikossa vajaan tunnin isä-lapsi aikaa leikin tai pelaamisen muodossa. Usein jää puheeksi. Ja lapsi on ihmeissään miksi isän jakamaton huomio irtoaa vain kerran viikossa tunniksi, kun kaipaa paljon enemmän...
 
No se terapia olis miehelles ihan pakollinen. Muuten ei tule paranemaan, pelkkä lääkitys ei korjaa mitään. Se on vain ensiapua ja tuki terapialle. Tämä tarttis miehes ymmärtää.

Soita neuvolaan. Saat itelles ehkä apuja. Mihinkään hoitoon ei nykyaikana voida pakottaa, vaikka tarvetta oliskin.
 
[QUOTE="kyynel";30397445]Meillä on just niin päin että ulos päin mies pitää kulissit pystyssä, siivoaa kun tulee vieraita, laittaa kaiken tiptop, on niin seuramiestä että... eikä kukaan voisi uskoakaan miten omaa perhettään kohtelee. Meille on sitten sellainen että vetäytyy, on sanonut että parempi mitä vähemmän olen äänessä, ei ole aitoa kiinnostusta lasten asioihin ja läsnäoloon, lyhyt pinna, ärtynyt, hiljainen... eli kaikki on just negatiivisella tavalla kotona verrattuna mitä ulos antaa ymmärtää.
On puhelimessakin jutellessa sukulaisille aivan kuin toinen mies ja siitä luulen aina että onkin nyt hyvällä tuulella, mutta kun puhelu loppuu takaisin tulee tympääntynyt, väsynyt, masentunut mies :([/QUOTE]

Tuota mä en kyllä kestäisi. Voimia sinulle! Minulla itselläni oli tavattoman onnellinen lapsuuden perhe, joten en hyväksyisi sitä, että mies kohtelisi lapsia huonosti.

Ei minulla muita neuvoja sinulle ole, kuin että hae itsellesikin apua, jaksat paremmin. Tee niitä asioita, jotka tekevät sinut onnelliseksi ja iloiseksi. Hae tukea ja apua läheisiltäsi. Ja luovuttaminen ei ole häpeä, kaikkea ei ole pakko kestää ja jaksaa. Joskus, joissain tilanteissa avioero on paras ratkaisu. Muista, että sinun pitää ajatella sitä, millainen lapsuus lapsillasi on.

Voimia ja tsemppiä!!
 
[QUOTE="kyynel";30397462]Ihana kuulla että miehesi on noin hyvin läsnä lapsille :) itse olen unelmoinut samasta vuosia, viime aikoina mies lupasi yrittää antaa jokaiselle lapselle kerran viikossa vajaan tunnin isä-lapsi aikaa leikin tai pelaamisen muodossa. Usein jää puheeksi. Ja lapsi on ihmeissään miksi isän jakamaton huomio irtoaa vain kerran viikossa tunniksi, kun kaipaa paljon enemmän...[/QUOTE]

Huh, kuulostaa tosi vähältä.
 
Voisi olla ihan ok muuttaa vaikka erilleenkin. Ei siis suoranaista eroa, vaan oman ja lastes onnen tähden muutatte omaan pikku kopperoon. Mies pystyy ehkä tsemppaamaan kuten vieraidenkin aikana ja olemaan ilosempi, jos tapaatte harvoin. Jos taas ei, niin toivottavasti heräis tajuamaan tilanteen vakavuuden. Että muutatte turvaan, jos mies ei hakeudu hoitoon heti.

En tiiä miltä tällanen ehdotus kuulostaa, mutta kyllä sellasiakin pareja on. Rakkaus pysyy, mutta sairauden takia on parempi asua erillään.
 
Jos jossain vaiheessa päädymme erilleen niin miten se tosi asia että mies haluaa viikko viikko asumisen lapsille?
Hänellä on nytkin yksi lapsi sillä tyylillä meillä viikon ja äidillään toisen, mutta selkeästi lapsi käy vaan elätettävänä eikä miehellä ole sen kummempia mielenkiintoja olla lapsen kanssa kaksin. Mies sanoo ettei lapsesta ole vaivaa hänelle kun on niin iso, mutta kuitenkin lasten väliset riidat ja kaikki muu huolehdittava kasvaa niillä viikoilla. Ja masentuneen ollessa päävastuussa lapsesta, voitte kuvitella että tekee todellakin kaiken pakollisen ja muuten menee siihen että minä joudun vierestä kertomaan mitä ympärillä tapahtuu..ja voimat on kortilla jo yhteistenkin lasten kanssa. Miehellä näkyy selkeästi jonkunlainen kulissin ylläpito tämän yhden lapsen kanssa että hänen äidilleen ei valkene totuus miehen tilasta, kohtelee lasta huomattavasti ystävällisemmin kuin yhteisiä, vaikka tekisi pahempia virheitä kun pienemmät...

En voisi kuvitella että lapsemme eläisivät puolet elämästään isän kanssa joka ei osa vastata lasten tarpeeseen tunne tasolla...ja kaikki tuo muu kaupan päälle mikä arjessa nyt näkyy.
 

Yhteistyössä