Ä
äiti yksin
Vieras
Mies on iloton, mikään ei kiinnosta/ tekee pakolla. Vaivoja on masennuksen lisäksi vaikka muille jakaa ( selkä ja alkavan keuhkoahtauman oireita + astma) ja voisi auttaa itse omaa oloaan kun lopettaisi tupakanpolton, aloittaisi kuntoilun. On masennusta, epävakaata, stressihäiriö, julkisten paikkojen kammo, sosiaalisten tilanteiden pelko... mutta nämä kaikki häviää hänen tahtomissaan tilanteissa, pystyy esittämään esim vieraille. Täydellinen totuus näkyy vain minun ja yhteisten lasten aikana. Terapiaa ei halua kun ei kuulema kertoa tuntemattomalle omia asioitaan. Ajattelee kaikessa vain itseään, ei näe mikä on lapsille hyväksi. Yritän ymmärtää mutta itse en saa mitään. Mun pitäisi vain olla hiljaa kun mies toimii miten toimii. Stressaa kun olemme lähdössä käymään sukulaisten luona ( käyn aina yksin lasten kanssa), nyt pyysin mukaan kun ajattelin että on tervettä lasten nähdä että isäkin joskus tulee. Saa iloisen reissun vaikuttamaan niin kuin oltaisiin hautajaisiin menossa, niissäkin vastoittain käytiin. Siellä oli iloinen. Kaikki iloinen kääntyy surulliseksi, ulkoilu on perseestä, ei jaksa lähteä lasten kanssa luistelemaan kun tulee kylmä( kumma kun muilla ei tule kun on tarpeeksi vaatetta), haluaa vain istua, valittaa mulle napisemisesta kun jättää kaiken lasten kanssa tehtävän mulle ja reagoin siihen. On tosi ankeana mukana tai sitten istuu sohvalla. Pinna tiukalla, huutaa varsinkin pienemmälle helposti vaikka asioita pitäisi ennemminkin opettaa. Ei osaa opettaa lapsille tunteiden käsittelyä tai vuorovaikutustaitoja kun ei osaa niitä enää itsekään. Eikä mitään muutakaan. On sen myöntänyt. Koko ajan hänestä huokuu että voi kun voitaisiin olla vaivaamatta häntä. On itse sanonut ettei hänellä ole empatia kykyä, minun tai muiden murheet ei tunnu missään. Siksi ei varmaan reagoi kun kerron miten rankkaa on yksin hoitaa kaikki,antaa iloa lasten elämään kun toinen on negatiivinen ja rajoitettu. Ei osaa hypätä ns. toisen kenkiin. Eikä käy osaa kuvitella miltä toisesta tuntuu. Eikä välitä myöskään omasta hyvinvoinnista. Surettaa millaisia muistoja lapsille tulee perhe elämästä kun näkevät että suurin osa normaali elämään kuuluvista asioista on isän mielestä perseestä.
Esittää iloista kun meille tulee vieraita mutta mulle puhuu sitten että oli tosi vittumaista sönköttää jokaiselle jotain. Haluaisi olla vain kotona, ei halua ihmisten seuraan. Ei ole kavereita,paitsi juopottelu sellaisia. Puhuu puhelimessa sukulaisten kanssa, mutta vain koska he soittavat. Mutta kiinnostusta ei ole. Joka toinen viikko muuttuu reippaammaksi ja huolehtivammaksi kun lapsensa tulee viikoksi meille. Varmaan hänkin on sen verran vieras että pitää esittää ettei äitinsä saa tietää miehen todellista vointia. Kun jäädään neljästään, väsähtää ja mä vedän " kivirekeä" perässä.
Ai niin muistinko mainita, nuo asiat on jatkunut jo vuosia.
Pitääkö mun vaan ymmärtää ja olla hiljaa? Olenko paska kun yritän säännöllisesti pyytää miestä huolehtimaan itsestään ja miettimään mikä tulevaisuus lapsia odottaa kun kohta isä ei ole läsnä ja kykenevä enää mihinkään. Ei fyysisesti eikä tunnetasolla. Rukoilen että ajattelisi asioissa lasten parasta ja omaa parastaan. Eihän ankea negatiivinen elämä voi olla mielekästä... Onko miehelläkin velvollisuus ottaa vastuuta tekemisistään? Vai odotanko minä liikaa.
Esittää iloista kun meille tulee vieraita mutta mulle puhuu sitten että oli tosi vittumaista sönköttää jokaiselle jotain. Haluaisi olla vain kotona, ei halua ihmisten seuraan. Ei ole kavereita,paitsi juopottelu sellaisia. Puhuu puhelimessa sukulaisten kanssa, mutta vain koska he soittavat. Mutta kiinnostusta ei ole. Joka toinen viikko muuttuu reippaammaksi ja huolehtivammaksi kun lapsensa tulee viikoksi meille. Varmaan hänkin on sen verran vieras että pitää esittää ettei äitinsä saa tietää miehen todellista vointia. Kun jäädään neljästään, väsähtää ja mä vedän " kivirekeä" perässä.
Ai niin muistinko mainita, nuo asiat on jatkunut jo vuosia.
Pitääkö mun vaan ymmärtää ja olla hiljaa? Olenko paska kun yritän säännöllisesti pyytää miestä huolehtimaan itsestään ja miettimään mikä tulevaisuus lapsia odottaa kun kohta isä ei ole läsnä ja kykenevä enää mihinkään. Ei fyysisesti eikä tunnetasolla. Rukoilen että ajattelisi asioissa lasten parasta ja omaa parastaan. Eihän ankea negatiivinen elämä voi olla mielekästä... Onko miehelläkin velvollisuus ottaa vastuuta tekemisistään? Vai odotanko minä liikaa.