Potilaan yksinäisyys hoitosuhteessa

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja vierailija
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

vierailija

Vieras
Hesarissa on tänään juttua siitä, että potilaat kokevat olonsa yksinäisiksi osastohoidossa. Hoitjat vaihtuvat koko ajan, eikä kehenkään ehdi luoda hoitosuhdetta. Potilas kokee ettei häntä kohdata yksilöinä.

Koetteko hoitajat, että voisitte paremmin kohdata ihmisen hoitotyössänne, ja että teillä voisi olla enemmän aikaa olla potilaan kanssa? Minä koen että tämä olisi oman osastoni työtahdilla täysin epärealistista. Alussa häiritsi hirveästi, ettei potilaiden psyykkisiin tarpeisiin ehditä vastata, nyt ajattelen että sen nyt vaan täytyy riittää että fyysiset tarpeet hoidetaan, koska niissäkin on enemmän tekemistä mitä meinataan ehtiä.

Minusta nyt olisi aika viimeistään herättää julkista keskustelua omaisten tärkeydestä. Viranomainen ei voi olla omaisen paikalla, eikä hoitaja. Omaisten on ymmärrettävä kuinka tärkeitä he ovat potilaan toipumisen kannalta, ja mentävä mukaan esimerkiksi päivystykseen ja tuettava sitä rakasta ihmistään myös osastolla. Pitää käydä katsomassa, soittaa, tuoda vaikka läjä grilliruokaa ja katsoa yhdessä tabletilta leffa että potilaan pää kestää osastoajan. Pitää jaksaa kuunnella vaikka itseä terveenä ärsyttäisikin ja haluttaisi sanoa että reipastuisit jo. Pitää sillä ihmisellä mielessä että elämää on sairaalan ja sairauden ulkopuolellakin. Pelkästään hoitohenkilökunnan varaan sitä henkistä puolta ei voi laskea.
 
Ja tässä tämä hesarin juttu:
Kun terveystieteiden tohtori Liisa Karhe teki väitöskirjaa hoitoyksinäisyydestä Tampereen yliopistossa, hän kuuli muun muassa tällaisen tarinan.

Potilas herää leikkauksen jälkeen vuodeosastolla. Hoitaja tulee huoneeseen ja alkaa kaikkien paikalla olevien kuullen kysellä potilaalta, mitä häneltä on leikattu. Potilas ihmettelee, etteikö hoitaja tiedä. Siihen hoitaja vastaa, että hän ei ole ehtinyt lukea kaikkien papereita.
”Hienotunteisuus puuttuu, kun aletaan kysellä potilaalle herkkiä asioita muiden kuullen. Se tuntuu potilaan mielestä pahalta”, Karhe sanoo.

Lähes joka viides potilas tuntee jäävänsä yksin hoitosuhteessa sairaalassa, ilmenee Karhen hoitoyksinäisyyttä käsittelevästä väitöskirjasta.
”Jokainen hoitosuhteessa yksin jäänyt potilas on liikaa”, Karhe sanoo.

Hän tutki väitöskirjaansa varten rintasyöpä- ja sydänleikkauksen kokeneita potilaita. Kaksiosainen tutkimus toteutettiin haastattelututkimuksena ja kyselytutkimuksena. Haastattelututkimukseen osallistui kolmetoista potilasta eri puolilta maata. Kyselytutkimuksessa oli mukana 406 potilasta, jotka olivat olleet hoidossa Tampereella.

”Potilaat kertoivat, että heiltä ei kysytty, miltä hänestä tuntuu leikkauksen jälkeen. Jos joku itki, pahaan oloon ei reagoitu. Jotkut valittivat, että eivät saaneet kipulääkettä, vaikka olisivat halunneet.”

Liisa Karhe kiinnostui hoitoyksinäisyydestä työskennellessään teho-osastolla sairaalassa. Hän huomasi, että potilaan kokemaa yksinäisyyden tunnetta hoitosuhteessa ei oltu tutkittu.

Hän määrittelee hoitoyksinäisyyden niin, että potilas kokee jäävänsä yksin ja ulkopuoliseksi hoitosuhteessa. Hoitava ihminen voi olla hoitaja tai lääkäri, jolta potilas ei saa apua, ymmärrystä ja tietoa sairaudestaan.

”Hoitoyksinäinen potilas kokee, ettei hän tule kohdatuksi ihmisenä. Hoito muistuttaa liukuhihnatyötä, jossa potilas on yksi kohde muiden joukossa. Hoitava ihminen jää etäiseksi. Potilasta ei kuulla eikä oteta todesta.”

Karhe muistuttaa, että oikean tiedon saaminen omasta tilasta on potilaille tärkeää. Kun potilas kokee jäävänsä ulkopuoliseksi, moni etsii itse tietoa, josta ei voi tietää, onko se oikeaa juuri hänen kohdallaan.

Tunnetasolla hoitoyksinäisyys on rankka kokemus.

”Potilaat kuvailevat, että yksin jääminen hoitosuhteessa on raskasta, ikävää, kolkkoa ja ahdistavaa. Heidät on jätetty heitteille ja hylätty. He tuntevat vihaa ja ärtymystä, kun eivät saa apua. Mielen valtaa toivottomuus ja suru.”

Monelle olisi riittänyt, jos hoitava ihminen olisi osoittanut välittämistä ja ollut läsnä. Ystävällisyys ja potilaan luona oleminen ovat yksinkertaisia asioita, joilla helpotetaan potilaan oloa.

Kun hoitohenkilökunnan aika ei riitä, potilaat kokivat, että vertaistuki voisi auttaa. Samassa tilanteessa oleva toinen potilas saattaa ymmärtää ja lievittää yksinäisyyttä.

Sairaus aiheuttaa pelkoa ja huolta. Jos sitä ei käsitellä, epävarmuus ja turvattomuus lisääntyvät. Karhen mukaan joillakuilla se vaikuttaa toipumiseen – tosin osalla myös myönteisesti.

Yksin jäädessään jotkut potilaat nimittäin sisuuntuivat ja päättivät selvitä vaikka omin voimin.

”He ottivat asioista selvää ja etsiytyivät sellaisen hoitavan ihmisen luo, jolta saivat apua. Potilaat saattoivat sisuuntuessaan nopeuttaa omaa toipumistaan, koska halusivat päästä pois sairaalasta. Eräs potilas alkoi kuntouttaa itseään niin sisukkaasti, että pääsi sairaalavuoteesta ylös ja kotiin.”

Sairaaloissa hoitoajat ovat lyhentyneet ja potilaat kotiutetaan nopeasti. Rintasyöpäpotilas saatetaan kotiuttaa jo leikkausta seuraavana päivänä ja sydänleikkauksestakin kotiudutaan noin viikon kuluessa.

”Yksi potilas kertoi, että hän oli hädin tuskin herännyt leikkauksesta ja saanut tietää, että hänellä oli syöpä, kun hänet jo lähetettiin kotiin. Hän ei ollut ehtinyt käsitellä asiaa mitenkään. Osa potilaista halusi nopeasti kotiin, koska sairaalassa oli niin ahdistavaa.”

Karhe uskoo, että potilaiden kokemaan hoitoyksinäisyyteen vaikuttaa kiristynyt työtahti ja tehokkuusvaatimukset, mutta myös se, miten hoitotyötä organisoidaan. Monet potilaat valittivat sitä, että hoitohenkilökunta vaihtuu koko ajan, eikä kehenkään hoitajaan tai lääkäriin ehdi luoda hoitosuhdetta.

”Kyse on myös asenteista. Sairaaloiden hoitokulttuuri ei kannusta ottamaan huomioon potilasta. Potilaat arvioivat, että hoitoyksinäisyys olisi lieventynyt, jos vierellä olisi ollut tuttu hoitaja.”

Karhe uskoo, että hoitoyksinäisyyttä voisi lievittää levittämällä siitä tietoa.

”Hoitotyön tarkoituksena on auttaa potilaita ja lievittää kärsimystä. Ilmiön tiedostaminen ja potilaan kokemuksen ymmärtäminen saa toivottavasti hoitavat ihmiset miettimään, haluavatko he lisätä potilaan kärsimystä. Lisäksi tarvitaan lisää tutkimusta ja tietoa hoitoyksinäisyydestä erilaisissa potilasryhmissä.”

Yksinäisyys on yhteiskunnassamme niin merkittävä ongelma, että terveydenhuollon ei Karhen mukaan pitäisi lisätä yksinäisyyttä.

”Terveydenhuollosta jos jostain potilaat odottavat, että heistä välitetään ja heidät hoidetaan kokonaisina ihmisinä, ei pelkkinä diagnooseina liukuhihnalla. Sairaus tekee potilaat haavoittuviksi ja vakava sairaus järkyttää potilaiden elämää. Liukuhihnamaisessa hoidossa ihminen unohtuu. Potilas kokee olevansa vain yksi monista, jonka kohdalle kukaan ei ehdi tai halua pysähtyä.”

Karhe korostaa, että hoitava ihminen ja hänen asenteensa ovat avainasemassa, mutta jos potilastyö on organisoitu siten, että hoitavalla ihmisellä ei ole mahdollisuutta tutustua potilaaseen eikä aikaa kuulla potilasta on kyse myös yhteiskunnallisesta ongelmasta.

”Hoitoyksinäisyyttä voidaan ennaltaehkäistä ja lieventää järjestämällä potilashoito siten, että potilas kokee hoitonsa ja sen jatkuvuuden turvatuksi.”
 
On taas aika monipiippuinen juttu. Ihan varmasti monenkin hoitajan asenteissa ja sairaaloiden organisaatiokulttuureissa olisi reilusti parantamisen varaa. Aina vedotaan tuohon kiireeseen, mutta oikeasti se on kiinni siitä asenteesta. Vaikka olisi vain puoli minuttia per potilas, voi sen puolen minuutin aikana sanoa jotain ystävällistä. Ihmisten hyvänolon tunne on loppu viimein aika pienestä kiinni, ei siihen vaadita hoitajilta mitään tuntikausien potilaan asioihin paneutumista, ihan vain normaalia välittämistä.

Mutta toisaalta sitten joo, ei voi etenkään pidemmissä hoitojaksoissa olettaa, että hoitajilla olisi ihan älyttömästi aikaa viettää yksittäisten potilaiden kanssa. Eli vastuu paitsi omaisilla, myös potilaan omalla asennoitumisella.
Samoin tässä voisi hyödyntää erilaisia hyväntekeväisyys ja vapaaehtoisjärjestöjä paljon nykyistä tehokkaammin.
 
Ravistelen hieman venettä....

Yksinäisyys tuntuu olevan päivän sana ja toki tottakin se on. Mutta toisaalta, onko ongelma yksinäisyys vai yksinäisyyden kokeminen? Osataanko me elää itsemme kanssa?

Toisinaan törmää ihmisiin jolla selkeästikin on ongelmia olla yksin, itsensä kanssa. Vaikka pakolla on saata ympärille lauma ihmisiä ettei vaan tarvitse kohdata itsekseen oloa. Mutta loppujen lopuksi kuitenkin yksinhän me tavallaan tämä elämä eletään. Elämää ei voi elää toisen kautta tai vain toisen vuoksi. Siksi voisi olla tärkeää että oppisi myös olemaan yksin, sietämään sen mahdollisesti mukanaan tuomaa epämukavuuden tunnetta jne.

Enkä nyt toki puhu niistä vanhuksista jotka ei näe yhden yhtäkään tuttua ihmistä viikkoihin tms.
 
---- on ymmärrettävä kuinka tärkeitä he ovat potilaan toipumisen kannalta, ja mentävä mukaan esimerkiksi päivystykseen ja tuettava sitä rakasta ihmistään myös osastolla.

Pitää käydä katsomassa, soittaa, tuoda vaikka läjä grilliruokaa ja katsoa yhdessä tabletilta leffa että potilaan pää kestää osastoajan. Pitää jaksaa kuunnella vaikka itseä terveenä ärsyttäisikin ja haluttaisi sanoa että reipastuisit jo. Pitää sillä ihmisellä mielessä että elämää on sairaalan ja sairauden ulkopuolellakin. Pelkästään hoitohenkilökunnan varaan sitä henkistä puolta ei voi laskea.

Niin justiinsa - ne omaiset tosiaan voivat sillä surkealla grilliruoalla pilata koko hoidon - surkean sairaalaruoan lisäksi:sick:

Jospa se potilas on sinne joutunutkin juuri sen ruoan takia:sneaky:
 
Niin justiinsa - ne omaiset tosiaan voivat sillä surkealla grilliruoalla pilata koko hoidon - surkean sairaalaruoan lisäksi:sick:

Jospa se potilas on sinne joutunutkin juuri sen ruoan takia:sneaky:

Jep, koska grilliruoka tunnetusti aiheuttaa ihan kaikkia tunnettuja sairauksia ja syitä joutua sairaalahoitoon. Sekin potilas, jolta leikattiin kaatumisen seurauksena murtunut ranne, joutui sairaalaan koska tykkää kerran kuussa syödä annoksen makkaraperunoita. (No voidaanhan sitäkin syyttää jos onnettomuus sattui ruuanhakureissulla...)
 
Niin. Olen hoitaja vanhustyössä ja pahimmillaan mulla on hoidettavana yhden aamu- tai iltavuoron aikana seitsemän tai kahdeksan vanhusta.

Mutta, sen hoitotyön (johon kuuluu myös aika paljon kirjkallisia töitä, koska laki sanoo että ne on tehtävä)lisäksi meille hoitajille on muutaman vuoden aikana siirretty nekin työt joihin ennen oli palkattuna avustavaa henkilökuntaa. Hoitaja hoitaa nykyisin myös niiden vanhusten ruuan haun keittiöltä, pöytien kattamisen, tiskaamisen, kahvejen keiton, kahvipöydän kattamisen, vaatepyykinpesun, osaston lattioiden moppaamisen ja pölyjen pyyhinnän.
Sekä kaikki harvemmin tehtävät hommat kuten sohvanpäällisten pesu, ikkunanpesu, lattiakaivojen tyhjennys, huonekalujen pesut, ovien ja kaiteiden pesut, lääkejätteen toimittaminen apteekkiin, lääkkeiden ja hoitotarvikkeiden haut, tavaratilaukset(pesuaineista ja klemmareista lähtien).
pesulapalvelut poistettiin koska on kallista, joten me pesemme myös lakanat ja vuodevaatteet ja kastelevilla vanhuksilla vuodevaatepyykki oikeasti tarkoittaa että täkkiä ja tyynyä myöten ne kaikki on pestävä usein päivittäin.

enne meillä oli kaksi avustajaa tekemässä mm edellämainitut työt, nyt ei yhtään. Potilaiden kunto sen sijaan on aiempaa huonompi ja moni tarvitsee kahden hoitajan avut.

ei tunnu kivalta ettei oikeasti kerkeä kuin pakolliset perushoidot ja perussiivoukset. Vielä ikävämpää on se että jatkuvast saa vielä omaisilta ja potilailta kuraa niskaan sen takia että asiakaskunnasta on tullut aiempaa vaativampaa, ehkä osittain siksi että julkisuudessa on niin paljon viime vuosian keskitytty kertomaan kansalle, mihin kaikkeen on oikeus ja miten asioiden pitäisi olla :(
 
Vielä ikävämpää on se että jatkuvast saa vielä omaisilta ja potilailta kuraa niskaan sen takia että asiakaskunnasta on tullut aiempaa vaativampaa, ehkä osittain siksi että julkisuudessa on niin paljon viime vuosian keskitytty kertomaan kansalle, mihin kaikkeen on oikeus ja miten asioiden pitäisi olla :(
Omaisten valittamisesta pitää ottaa ilo irti. Eihän se teihin kohdistu henkilöinä, vaan siihen että rahat käytetään muuhun kuin hoitotyöhön (eli yksityisellä voittoon). Meillä omainen ei ehdi edes nenäänsä nyrpistää ennen kuin siihen on tuotu palautelappu ja kynä nenän alle. Jos omainen epäröi että no eihän tästä nyt halua numeroa tehdä, niin omaista pitää rohkaista antamaan sitä palautetta. Jos sitä ei anneta, johdolle ei koskaan välity se viesti että oikeasti hoitotyössä ollaan jo ihan äärirajoilla. Kun sitä palautetta alkaa tulla, ja kun niissä selvästi on mukana hoitajien tekemät poikkeamat ja selvitykset lähes joka päivältä, niin on jotain toivoa että asiat paranisivat edes joskus edes vähäsen. Ihmiset ansaitsevat hyvän hoitonsa.
 
Itse olen kotihoidossa, mutta sama se siellä on. Kova kiire koko ajan ja porukkaa vaihtuu joka käynnillä. Omahoitaja ei välttämättä käy viikko kausiin ja akuutitkin asiat saattaa jäädä sijaisilta hoitamatta. Mitään hoitosuhdetta ei pääse siinäkään syntymään ja omaiset käy usein sitten niiden sijaisressujen silmille ja haukkuu ammattitaidottomiksi, kun ei jotain asiaa tiedä, jota nyt ei sattunut siinä mobiilissa lukemaan...

Ja sitten kun ei ymmärretä, että vanhukset käyttäytyy ihan eri tavalla hoitajan aikana, kun omaisten. Meilläkin tällä hetkellä yks vanhus, joka on vanha ja väsynyt, eikä aina jaksa nousta sängystä ylös. Ja usein näinä aamuina on myös todella kärttyisä ja jos menet useampaan kertaan pyytämään tai käskemään, niin häneltä menee heti hermot ja hän alkaa hakkaamaan ja potkimaan hoitajia. Edes vaippaa ei anna silloin vaihtaa, kun tulee nyrkkiä. Eli jos on päättänyt, että hän ei nouse, niin hän ei sillon sitten nouse ja häntä on turha sitten enempää ärsyttää. Sillon on vaan parempi hoitaa sinne sänkyyn niin kauan, kun saa edes jotain tehtyä yhteisymmärryksessä. Sit omaiset huutaa, että me ollaan ammattitaidottomia, kun ei saada sitä vanhusta ylös sängystä, eikä se vanhus vaan heidän aikana tuollainen ole... No, ei varmaan niin.
 

Yhteistyössä