Milloin suru helpottaa? ( Vanhemman kuolema)

[vierailija]

Isäni kuoli liki 80-vuotiaana noin vuosi sitten vaikean sairauden ( syöpä) murtamana. Ymmärrän varsin hyvin ettei meistä kukaan elä ikuisesti ja kuolema on asia joka meitä jokaista lopulta odotta.
Mutta vaikka olen jo hieman yli 40-vuotias niin suru ei vaan tunnu hellittävän. Käyn lähes päivittäin isäni haudalla ja isä on lähes aina mielessä. Emme edes olleet kovin läheisiä enää aikoihin, mutta isän sairaus lähensi meitä.

 

[vierailija]

"Olen tyhjäksi tullut
ja täyttynyt niin
mua hetkiset johtavat ajattomiin.
Olen virran laine
tai pisara pilvien veen
olen paikkani täyttäjä
suuremman syvänteen."
-Ovo Raippamaa-

 

[Ammu Moolok]

Omat lapset helpottavat, kun tietää, että osa siitä edesmenneestä jatkaa elämää lapsissa ja lastenlapsissa.

 

[vierailija]

suru ei helpota koskaan, se vaan muuttaa muotoaan. isäni lähti itsemurhan kautta 2001. <3

 

[vierailijan halaus]

Otan osaa suruusi!

Omat vanhempani ovat myös kuolleet muutama vuosi sitten, viimeksi äiti.
Minäkin olen samaa mieltä, että suru muuttaa muotoaan. Anna sen olla läsnä elämässäsi, vuosi on muutenkin vasta hyvin lyhyt aika.

Minulla on välillä äitiä niin kova ikävä, että itkettää. Välillä taas muistan jotakin hassuja juttuja hänestä. Vanhempieni hauta ei edes ole samalla paikkakunnalla, jossa asumme; muutoin kävisin siellä varmasti hyvin usein.

Halaus sinulle <3

 

[vierailijan halaus]

suru ei helpota koskaan, se vaan muuttaa muotoaan. isäni lähti itsemurhan kautta 2001. <3

 

[viisikymppinen isoäiti]

no se suru ei mene ohi, mutta se muuttaa muotoaan ja lopulta on vain muistot

 

[vanhin tytär]

Olen varmaan aika kova ihminen. Isä kuoli jo 20 v. sitten ja äiti 17v. sitten. En ole heitä vielä surrut, ehkä isää hieman.

 

[vierailija]

Onhan tuo jo hiukan outoa.. Eikö elämässäsi ole muuta mietittäväå?

 

[Ammu Moolok]

Onhan tuo jo hiukan outoa.. Eikö elämässäsi ole muuta mietittäväå?

Vuosi on aika lyhyt aika, joten ei ole outoa.

Toki on totta, että läheisen kuolemasta pääsevät eteenpäin helpoiten ne, jotka ovat muuten onnellisia, eli perhe ja tukiverkostot ovat kunnossa eikä masennustakaan ole ja omalle ajalle löytyy hyödyllistä tekemistä, eli muutakin ajateltavaa on.

 

[vierailija]

Vuosi on aika lyhyt aika, joten ei ole outoa.

Toki on totta, että läheisen kuolemasta pääsevät eteenpäin helpoiten ne, jotka ovat muuten onnellisia, eli perhe ja tukiverkostot ovat kunnossa eikä masennustakaan ole ja omalle ajalle löytyy hyödyllistä tekemistä, eli muutakin ajateltavaa on.

Päivittäin käynti haudalla vuoden ajan...Jotain on jäänyt selvittämättä

 

[vierailija]

Itsellä helpottaa surussa oma käsitys ja usko siihen, että kuoleman jälkeen ihmisen sielu kulkee meidän elävien keskuudessa. En ole haudalla päässyt käymään, mutta silti "juttelen" isälle. Muistan rukouksessa ja välillä saatan itkeä. Suru ei ole kuitenkaan ylitsepääsemätön. Kuolemasta vasta kulunut vajaa vuosi.

Haudalla käyminen ei mielestäni helpota välttämättä surua, vaan muistuttaa vain ihmisen maanpäällisestä poistumisesta.
Joku joskus kertoi, että ei rakas läheinen hautausmaalla odota käyntiäsi, voit muistella hyviä hetkiä vaikka kotona ja jutella hiljaa mielessäsi päivän tapahtumista. Sytyttää kynttilän ja katsella kuvia rakkaan muistoksi.

Jos jotain jäi sanomatta, sanon sen tänään ja uskon hänen kuulevan sen.

 

[vierailija]

Omat lapset helpottavat, kun tietää, että osa siitä edesmenneestä jatkaa elämää lapsissa ja lastenlapsissa.

Niinpä