V
V
vierailija
Vieras
M
Masentunut ja ärsyyntynyt
Vieras
M
Masentunut ja ärsyyntynyt
Vieras
Et oikeesti vaa voi sanoo tollai et ”oob varma et sul ei oo asiat yhtä huonosti ku mulla” kato peilii ja mee itkee äitille siitä ettet saanu sitä barbiee
V
vierailija
Vieras
V
vierailija
Vieras
E
En ymmärrä
Vieras
Kannattaa puhua pahatsa olosta. Se voi olla ihan hemmetin vaikeaa mutta ei ne sun läheiset suhun pety jos olet masentunut. En tietenkään tiedä sun vanhemmista mutta uskoisin että jos teillä on perheasiat ihan ookoo niin kyllä ne sun parasta ajattelee ja rakastaa sua ja yrittää auttaa. Ota apu vastaan niin kyllä se ajan myötä helpottaa vaikka vois tuntuakkin parantuminen ajatuksena mahdottomalta.
V
vierailija
Vieras
Moi. Tää tulee tosi paljon myöhäs, tiedän. Kannattaa puhuu jollekkin läheidelle, tai mennä jollekkin puhumaan.
Voit myös kokeilla: https://sekasinchat.fi/
Siel voi olla jodkus pitkät jonot, ja sillee mut se kannattaa.
Voit myös soittaa valtakunnalliseen kriisipuhelimeen, jos haluat tai on tarvetta: 010 195 202
Itte oon jo kokenu kiusaamista, ja syrjimistä. Oon myös menettäny läheisen, ja toisen lemmikin. Muuta en halua nyt kertoa, mut iiän miltä tuntuu kun elämä pännii, jne.
Oon vast 14v, mut kuiteski.
Mulla on lievä masennus, mut se on ollu myös vakava. Toivon, että oot viel elos ja näät tän. Siks, et sä et todellajaan oo ainoo joka tuntee noin. Etkä sä ainoa tule ikinä olemaankaan.
Sä olet myös tärkeä, muist se.
Voit myös kokeilla: https://sekasinchat.fi/
Siel voi olla jodkus pitkät jonot, ja sillee mut se kannattaa.
Voit myös soittaa valtakunnalliseen kriisipuhelimeen, jos haluat tai on tarvetta: 010 195 202
Itte oon jo kokenu kiusaamista, ja syrjimistä. Oon myös menettäny läheisen, ja toisen lemmikin. Muuta en halua nyt kertoa, mut iiän miltä tuntuu kun elämä pännii, jne.
Oon vast 14v, mut kuiteski.
Mulla on lievä masennus, mut se on ollu myös vakava. Toivon, että oot viel elos ja näät tän. Siks, et sä et todellajaan oo ainoo joka tuntee noin. Etkä sä ainoa tule ikinä olemaankaan.
Sä olet myös tärkeä, muist se.
V
vierailija
Vieras
V
vierailija
Vieras
V
vierailija
Vieras
Hei.
Voisin jakaa tänne tarinani, miksipä ei.
Isä oli alkoholisti ja äiti 18v lapsonen. Saivat minut. Äiti karkasi minä mukanani kun täytin 2v. Isää en nähnyt enään ikinä. 2 valokuvaa häneltä sain kun olin nuorempi. Toisen kuvan muistan missä hän ja kaveri joivat olutta ja lukivat pornoa.. Taisi olla joku nuorelle miehelle suunnattu miehen mitta.
3-5v ajan minusta huolehti iso-mummo joka myöhemmin kuoli syöpään. Äitini löysi uuden miehen, kiltin, huolehtivan. Oli omakotitalo, työ.
Sain 2 sisarusta. Koulu alkoi. Alkoi kiusaaminen. Milloin mistäkin syystä. En silloin osannut puhua.
Lähin ystävä oli yksi näistä jotka kiusasi tai katsoi kun minua kiusattiin. Hänen kotona oli alkoholisti isä. Olin siellä usein, koska oli kiva kun oli joku ystävä. Myöhemmin hän käyttikin hyväksi. Kiusaaminen oli fyysistä ja henkistä. Kerran minulla sitten ala-asteella napsahti, en muista siitä mitään. Opettaja tuli väliin ja olin häntä sitten kuuleman mukaan puraissut. Minut passitettiin erityiskouluun. Paikka jossa muut oppilaat hyppivät kaappien päällä ja huoritteli opettajia. Outoa siinä oli se, että ne oli pohjimiltaan sydämellisiä ihmisiä. Siellä ei niin paljoa kiusattu. Sit mut siirrettiin takasi normaalikouluun. Koska pärjäsin ikäisiäni paremmin. Vanhaan kouluun. Supattelut, katseet ja paheksunta. Olen lapsesta asti toivonut etten olisi syntynyt. Olen virhe jonka vanhempani tekivät.
Uhriutuminen oli valmis ja olen kokenut paskaa, aiheuttanut paskaa. Minua ei koskaan ohjattu terapiaan, vaikka kävin usean kerran lasten psykologeilla arvioissa, muistan kuinka yritin olla normaali ja reipas (en halunnut että minussa on jotain vikaa)
Olin 13v kun kesällä minulla olisi ollut mahdollisuus tavata isäni valvonnan alla. En halunnut. Myöhemmin samana vuonna hän kuoli.
Nuorena olen 2 kertaa täältä alkoholin kannustuksella yrittää täältä lähteä, mutta elämisen halu on aina voittanut.
Olen miettinyt itsemurhaa teinistä asti. Koen että jotenkin olen siinä henkisesti onnistunut. Kannabis autto mua nuorena, hei tämä tunne. En ollut sellaista ennen kokenut. En koskaan kasvanut vastuulliseksi aikuiseksi.
Nyt ikää on 32v. Lapsia minulla on 2 eri äidit. Elämäni on samaa kehää. Mun mieli on jäänyt johonkin hyvin raskaaseen mustaan aukkoon. Tapahtumahorisontin takia en pysty näkemään hetkeä vaan aina palaan kaikkeen paskaan.
Ajattelin, että skeematerapiaan tutustuminen vois valottaa mun elämää. Sitä se todellakin teki. Katkeruus menneisyyttä kohtaan on helpottanu, mutta vain vähän. Itse opiskelen. Tiedän, minun olisi hyvä mennä terapiaan. Eihän se niin helppoa ole, eihän?
Koen monesti, että olen sen kerran koulu ikäisenä kaatunut ja möngin eteenpäin siinä samaisessa mudassa edelleen. Se sama pikkupoika,
Nyt kaikki padotut tunteet on päässy vapaasti omasta tahdosta pinnalle ja olen niitä kuunnellut. Välillä on jopa täytynyt oksentaa ja pakon omaisesti nauraa, kun ei sietokyky riitä.
En tiedä lukeeko tätä kukaan 2019..
Haluasin edelleen kovasti pois täältä, mutta koska en ikinä tuntenut isääni, haluaisin myös kovasti pitää huolta itsestäni ja sitä kautta antaa joskus vastauksia omille lapsille.
Voisin jakaa tänne tarinani, miksipä ei.
Isä oli alkoholisti ja äiti 18v lapsonen. Saivat minut. Äiti karkasi minä mukanani kun täytin 2v. Isää en nähnyt enään ikinä. 2 valokuvaa häneltä sain kun olin nuorempi. Toisen kuvan muistan missä hän ja kaveri joivat olutta ja lukivat pornoa.. Taisi olla joku nuorelle miehelle suunnattu miehen mitta.
3-5v ajan minusta huolehti iso-mummo joka myöhemmin kuoli syöpään. Äitini löysi uuden miehen, kiltin, huolehtivan. Oli omakotitalo, työ.
Sain 2 sisarusta. Koulu alkoi. Alkoi kiusaaminen. Milloin mistäkin syystä. En silloin osannut puhua.
Lähin ystävä oli yksi näistä jotka kiusasi tai katsoi kun minua kiusattiin. Hänen kotona oli alkoholisti isä. Olin siellä usein, koska oli kiva kun oli joku ystävä. Myöhemmin hän käyttikin hyväksi. Kiusaaminen oli fyysistä ja henkistä. Kerran minulla sitten ala-asteella napsahti, en muista siitä mitään. Opettaja tuli väliin ja olin häntä sitten kuuleman mukaan puraissut. Minut passitettiin erityiskouluun. Paikka jossa muut oppilaat hyppivät kaappien päällä ja huoritteli opettajia. Outoa siinä oli se, että ne oli pohjimiltaan sydämellisiä ihmisiä. Siellä ei niin paljoa kiusattu. Sit mut siirrettiin takasi normaalikouluun. Koska pärjäsin ikäisiäni paremmin. Vanhaan kouluun. Supattelut, katseet ja paheksunta. Olen lapsesta asti toivonut etten olisi syntynyt. Olen virhe jonka vanhempani tekivät.
Uhriutuminen oli valmis ja olen kokenut paskaa, aiheuttanut paskaa. Minua ei koskaan ohjattu terapiaan, vaikka kävin usean kerran lasten psykologeilla arvioissa, muistan kuinka yritin olla normaali ja reipas (en halunnut että minussa on jotain vikaa)
Olin 13v kun kesällä minulla olisi ollut mahdollisuus tavata isäni valvonnan alla. En halunnut. Myöhemmin samana vuonna hän kuoli.
Nuorena olen 2 kertaa täältä alkoholin kannustuksella yrittää täältä lähteä, mutta elämisen halu on aina voittanut.
Olen miettinyt itsemurhaa teinistä asti. Koen että jotenkin olen siinä henkisesti onnistunut. Kannabis autto mua nuorena, hei tämä tunne. En ollut sellaista ennen kokenut. En koskaan kasvanut vastuulliseksi aikuiseksi.
Nyt ikää on 32v. Lapsia minulla on 2 eri äidit. Elämäni on samaa kehää. Mun mieli on jäänyt johonkin hyvin raskaaseen mustaan aukkoon. Tapahtumahorisontin takia en pysty näkemään hetkeä vaan aina palaan kaikkeen paskaan.
Ajattelin, että skeematerapiaan tutustuminen vois valottaa mun elämää. Sitä se todellakin teki. Katkeruus menneisyyttä kohtaan on helpottanu, mutta vain vähän. Itse opiskelen. Tiedän, minun olisi hyvä mennä terapiaan. Eihän se niin helppoa ole, eihän?
Koen monesti, että olen sen kerran koulu ikäisenä kaatunut ja möngin eteenpäin siinä samaisessa mudassa edelleen. Se sama pikkupoika,
Nyt kaikki padotut tunteet on päässy vapaasti omasta tahdosta pinnalle ja olen niitä kuunnellut. Välillä on jopa täytynyt oksentaa ja pakon omaisesti nauraa, kun ei sietokyky riitä.
En tiedä lukeeko tätä kukaan 2019..
Haluasin edelleen kovasti pois täältä, mutta koska en ikinä tuntenut isääni, haluaisin myös kovasti pitää huolta itsestäni ja sitä kautta antaa joskus vastauksia omille lapsille.
V
vierailija
Vieras
Hienosti kirjoitettu. Tuli ihan tippalinssiin kun itsekin miettinyt jo pitkän aikaa että lähtisi täältä pois
V
vierailija
Vieras
kerro se mulle, se on ainoa mitä pyydän. ja ei päihteiden käyttöä koska olen 11 vuotta
voi lapsonen,pikkuinen.Miksi haluat meiltä moista tietoa.Etkö oikeasti halua enää olla ja hengittää täällä meidän muiden kanssa.Vuosia on vain 11 eikä vielä edes puoliakaan elämästä eletty.Mikä voi olla 11 vuotiaalla nyt jo niin hankalaa että maailman haluaisi taakseen jättää.Etkö voisi jutella jonkun kanssa.Etkö ole utelias ottamaan selvää mitä sinun varallesi on kohtalo suunnitellut,tuskin ainakaan sitä että lähtisit pois 11 vuotiaana.Eihän siinä ole mitään järkeä kun sinulla on vielä niin paljon kokematta kuten murrosikä,aikuisuus,työ,puoliso,lapset,vanhuus ja siihen kuuluva viisaus,ja lapsenlapset.Nuorisonhan kuuluu haudata vanhempansa eikä päinvastoin.Rohkeuden osoittaminen pikkuinen ei tarkoita sitä että olisi rohkeaa päättää elämänsä ennenaikaisesti.Rohkeutta osoitetaan itselle ja muille sillä että eletään maailman tappiin asti niin kauan kunnes sitten korkein voima päättää siitä että sielusi on valmis uudelle matkalle.Elä siis elämäsi sen myötä ja vastamäissä kunnes olet valmis oikeasti lähtemään.Toivon,EI vaan tiedän että sinulla on vielä pitkä matka edessäsi ja paljon on vielä kokematta,ja tuntematta,älä siis luovuta vaan elä ja ole onnellinen.Jos minä tässä nyt pyytäisin että valitsisit rohkeuden elää,tekisitkö niin minun vuokseni.
V
vierailija
Vieras
V
vierailija
Vieras
Höpö höpö
Olen veturinajaja ja 2 kertaa olen ajanut ihmisen yli ja kerran päin autoa.
Ei ole vaikuttanut yöuniin ei ole tullut traumoja. Jos joku reiteille menee mätköttää, niin menköön. Mitä se minua kiinnostaa. Ja ei sitä roiskahdusta veturiin näe.
V
vierailija
Vieras
Vittuako se sen rekka /junakuskin on velloa itsesäälissä ja miettiä oiskohan mahdollisesti voinut tehdä jotain toisin!
Eiköhän se jumalauta just nimenomaan sen ihmisen joka siihen eteen hyppää päämääränä oo saada ittensä hengiltä, joten olis mieluummin onnellinen että se ihminen pääsi kärsimyksistään!
Täällä kun ei valitettavasti voi itseään piikillekään viedä, kun koiraa!
Samantien veisin, jos olisi mahdollista!
Joten turha siinä on itsesäälissä ryvetä, kun oot sille ihmiselle vaan suurimman palveluksen tehnyt!
Luuletko että sillä vaikka junan eteen hyppäävällä ihmisellä on mitään tarkotusta ainakaan henkiin jäädä!
Vitun valopää taidat itse olla!
halusin vain sanoa tähän että ihmisellä on pitkä muisti,ja jotkut eivät kykene koskaan unohtamaan niitä kauheita asioita mitä silmien verkkokalvoille tallentuu.Joku tällainen junan tai rekan alle hyppääminen aiheuttaa joillekkin ihmisille traumoja tai painajaisia eivätkä he vaan kykene sen jälkeen enää normaaliin elämään.Vaikka ajattelisitkin että se junan kuljettaja tai rekan kuljettaja tekisi sinulle palveluksen niin silti ei pidä olla kuitenkaan niin itsekäs että aiheuttaisi toisille viattomille perheellisille ihmisille sellaisia traumoja jotka pahimmassa tapauksessa vievät toimintakyvyn ihmiseltä ikuisiksi ajoiksi.Vaikka itse et pitäisikään auton tai junan alle hyppäämistä yhtään minään niin sille vastapuolelle se useinmiten kuitenkin on sen verran sotkuinen asia että sitä ei voisi ajatella sattuvan sille pahimmalle vihollisellekkaan.Ikävää että elämäsi on pilalla,ja kurjassa tilassa mutta jospa ei kuitenkaan pilattaisi muiden elämää eikä aiheutettaisi muille samankaltaista kurjaa tilannetta nyt eikä mieluusti koskaan.
V
vierailija
Vieras
A
Avunhuuto
Vieras
Tiiän tunteen! Kun ei vaan oo sitä ovea mistä saa sen hyvän elämä, se sattuu.. Mä 12v pikku lapsi ajattelee itsemurhaa...On ikivä nähä kun muut saa onnistua, mutta ite vaa epäonnistuu. Se on hirveää kun itkee omassa huoneessa kun äitiä ei kiinosta enään....Oon niin väsynyt kun katson peiliin nään vaan väsyneen naaman ja ihan viattoman lapsen...Oon aina ihmetelly onks mua vikaa tai onks mä vaan se outo tyyppi...Tiiän, että tää on joku aikus keskustelu, mut oli pakko sanoo kun ei oma äiti tai perhe kuuntele...Aina sanoin ”miks et vaan hyppää!?” Mutta en pysty, koska tiiän että selviäisin ja koko perhe valvoo 24/7...Yritin tehdä mutta veli tuli ja sano ”älä pelleile!” Se sattu sorruin vaan lattialle ja mietin....”ehkä mun pitää kestää kaikki kipu?” Oikeasti mulla on sama tilanne kun teillä. Pitää vaan pitää pää ylhäällä ja yrittää! On niin harmi, että elämä ei ole tielläkään sitä pilvillä tanssimista, mutta ajatelkaa nyt itseänne ja tehkää kivoja asioita! Koko maailma tarvitsee sinua!
V
vierailija
Vieras
V
vierailija
Vieras
Tää on se valitettava seuraus siitä että eutanasia ei ole laillista Suomessa henkisen kärsimyksen takia. Juna on kivuton ja varma keino kun ei ole eutanasiaa saatavilla vaikka vaikean masennuksen takia. Sivutuotteena sitten traumatisoitunut junakuskin joiden loppuelämä pilalla.
V
vierailija
Vieras
V
vierailija
Vieras
Hei,
eletään jo vuotta 2022 ja päädyin sattuneista syistä lukemaan tätä keskustelua.
Toivottavasti sinulla on elämässäsi kaikki hyvin.
Paikoin stoorisi vaikutti kuin omalta eletyltä elämältä.
Ja elämää eletään edelleen, kaikesta huolimatta
V
vierailija
Vieras
Vanha ketju, mutta täytyy yhtyä tuohon itsetuntohommaan. Itseltä puuttuu kyky elää itseäni varten ja ainoastaan silloin tuntuu elämä järkevältä, jos voi elää muille. Kun ei ole ketään eikä mitään, niin turhalta tuntuu. Vaikka asiat ovatkin vielä hyvin, vuosi vuodelta alkaa käymään tuskaisemmaksi. Se ajatus siitä että menettää jossain vaiheessa ne joille elää alkaa käymään raskaaksi. Kuten vanhenevat vanhempani. Vaikkei edes kuollen, niin tälläkin hetkellä ahdistaa suuresti ajatus, että joudun vähintäänkin listan häntäpäähän erään rakkaan ihmisen elämässä. Asiat kun eivät yleensä pysy samanlaisina ja ihmissuhteissa tapahtuu muutoksia, enkä aina voi olla hänelle yhtä tärkeä kuin nyt. Sitten on vain pelkkää tyhjyyttä.