Kun toinen ei halua perheenlisäystä

[kello tikittää]

Aikani luin noita otsikoita, mutta ei tullut vastaan seuraavaa:
4 vuoden tylsän sinkkuilun jälkeen tapasin ihanan miehen. Olen itse 33 vee, joten tässä iässä ei hirveästi enää tapaa kundeja, joilla ei olisi jotain menneisyyden painolastia.
Kaikki on hänessä kutakuinkin kohdallaan.
eräässä keskustelussamme sitten selvisi, että hän ei halua lasta. Ja minä sitten jumiuduin tähän.
En halua jättää häntä, joten pitääkö minun vain tukahduttaa biologinen kelloni ja jatkaa suhdetta? Ei tule olemaan helppoa, huomaan ajattelevani asiaa ainakin kerran kuussa (menkkojen aikaan... ).
En halua taas sinkuksi, eikä ero ole tae, että löytäisin miehen, joka haluaa perheen. Kaikki hyvät on jo viety, suoraansanottuna.

Onko muilla kokemuksia tästä?

 

[heissan]

Eipä muuta kun että Sinun pitää Itse päättää mitä haluat elämältäsi.
Sulla on vielä noin kymmenen vuotta lapsentekoaikaa jäljellä. Karkeasti arvioiden.
Ei voi ketään pakottaa vasten tahtoaan isäksi.
Jos noin kovasti haluat lapsia, saatat tässä suhteessa tulla katkeraksi emännäksi jos tyydyt lapsettomaan osaan.
Itse olen kahden lapsen äiti, tein 25 - 29 vuotiaana ne. Tällä hetkellä yksinhuoltajana. Sekin on sulle vaihtoehto. Nykyään kun kaikki eroaa kuitenkin josaki välisä.

 

[juu]

Jos asia kaivelee sinua jo nyt, ei kannata jatkaa suhdetta. Sellainen joka oikeasti haluaa lapsia, voi katua jos miehen takia jättää tekemättä. Ero voi tulla kuitenkin, pahimmassa tapauksessa vasta siinä vaiheessa kun et enää pysty saamaan lapsia.
Vaikka olis kuinka ihana ihminen, aina ne tärkeimmät näkemykset ei kohtaa.

 

[vela]

Lapsiasiassa kompromisseja ei ole. Ketään ei saa pakottaa elämään lapsettomana siksi kun toinen ei lapsia halua, ja vastaavasti toista ei saa pakottaa vanhemmaksi, jos vain toinen lapsia haluaa.

 

[Lautturi]

Olen 37-vuotias mies. Lasten tekemiset jäi aikanaan väliin, lähinnä epäonnistuneen parinvalinnan myötä. Juutuin peräkkäin kahteen parisuhteeseen, joissa toinen osapuoli valitsi perheenlisäyksen sijasta omistautumisen uralleen. Silloiset lapsentekohaaveetkin oli itse helppo haudata omaan opiskelu- ja uraputkeen. Aina olen kuitenkin lapsia halunnut ja uneksinut isommastakin perheestä. Viihdyn lasten parissa ja tuttavat ovat aina nimitelleet "unelmaisäksi" . Joillekin tuttavapareille olen ollut aina eräänlainen luottolastenvahti.

Kun nykyistä edellinen parisuhde lopahti, päätin että varmistelen hyvin tulevalta kumppaniltani, jotta halua perheen perustamiseen ja lasten tekemiseen on. Kun sitten aikanaan kohtasin nykyisen vaimoni- tuntui että nyt kolahti. Kaikki jutut ja haaveet menivät yksiin. Lasten tekemisestä unelmoitiin ja suunniteltiin tulevaisuutta. Vaimollani oli kyllä edellisestä liitostaan kaksi lasta, mutta minulle se sopi vallan mainiosti. Lapset ovatkin nykyään kuin omiani.

Yllättäen vaimoni päättikin, että hän ei enää halua perheenlisäystä. Nykyiset lapset ovat jo koulussa, joten vaimoni voi tietysti omistautua enemmän itselleen. Käyttää aikaa harrastuksiin ja panostaa työhönsä. Lisäksi lasten biologinen "renttuisä" jätti aikaisemmin koko lastenhoidon vaimolleni, joten hänen oli omistauduttava lapsille täysin. Nyt lasten kanssa on puuhailemassa kaksi aikuista, joten sekin antaa vaimolleni lisätilaa.

Itse tunnen oloni perinpohjaisen petetyksi. Omat unelmani näyttävät taas kerran jäävän haaveksimisen asteelle. Olen yrittänyt sopeutua ajatukseen, mutta biologisen kellon raksutus uhkaa jo tärykalvoja . Kaiken lisäksi tilanteeseen katkeroituu niin perinpohjaisesti, että suhde lapsiimme kärsii. Kai sitä jotenkin alitajuisesti syyttää kaikkia muita ympärillään.

Mietityttää, että voiko tähän sopeutua. Tuhlaanko aikaa ja tunteita. Olisko perheen kannalta parempi jos eroaisi suosiolla. Tiedän että edessä on katkeria vuosia, vaikka aikanaan pystyisikin sopeutumaan. En haluaisi edes ajatella eroa- jo pelkästään lastenkaan vuoksi. Uusi ero isästä veisi varmasti pohjaa lasten kehitykseltä ja tunne-elämältä.

Miten edetä ? Itse ne päätökset on tietenkin tehtävä, mutta haluaisi asiaan myös naisnäkökulmaa.

 

[sara]

Olen 37-vuotias mies. Lasten tekemiset jäi aikanaan väliin, lähinnä epäonnistuneen parinvalinnan myötä. Juutuin peräkkäin kahteen parisuhteeseen, joissa toinen osapuoli valitsi perheenlisäyksen sijasta omistautumisen uralleen. Silloiset lapsentekohaaveetkin oli itse helppo haudata omaan opiskelu- ja uraputkeen. Aina olen kuitenkin lapsia halunnut ja uneksinut isommastakin perheestä. Viihdyn lasten parissa ja tuttavat ovat aina nimitelleet "unelmaisäksi" . Joillekin tuttavapareille olen ollut aina eräänlainen luottolastenvahti.

Kun nykyistä edellinen parisuhde lopahti, päätin että varmistelen hyvin tulevalta kumppaniltani, jotta halua perheen perustamiseen ja lasten tekemiseen on. Kun sitten aikanaan kohtasin nykyisen vaimoni- tuntui että nyt kolahti. Kaikki jutut ja haaveet menivät yksiin. Lasten tekemisestä unelmoitiin ja suunniteltiin tulevaisuutta. Vaimollani oli kyllä edellisestä liitostaan kaksi lasta, mutta minulle se sopi vallan mainiosti. Lapset ovatkin nykyään kuin omiani.

Yllättäen vaimoni päättikin, että hän ei enää halua perheenlisäystä. Nykyiset lapset ovat jo koulussa, joten vaimoni voi tietysti omistautua enemmän itselleen. Käyttää aikaa harrastuksiin ja panostaa työhönsä. Lisäksi lasten biologinen "renttuisä" jätti aikaisemmin koko lastenhoidon vaimolleni, joten hänen oli omistauduttava lapsille täysin. Nyt lasten kanssa on puuhailemassa kaksi aikuista, joten sekin antaa vaimolleni lisätilaa.

Itse tunnen oloni perinpohjaisen petetyksi. Omat unelmani näyttävät taas kerran jäävän haaveksimisen asteelle. Olen yrittänyt sopeutua ajatukseen, mutta biologisen kellon raksutus uhkaa jo tärykalvoja . Kaiken lisäksi tilanteeseen katkeroituu niin perinpohjaisesti, että suhde lapsiimme kärsii. Kai sitä jotenkin alitajuisesti syyttää kaikkia muita ympärillään.

Mietityttää, että voiko tähän sopeutua. Tuhlaanko aikaa ja tunteita. Olisko perheen kannalta parempi jos eroaisi suosiolla. Tiedän että edessä on katkeria vuosia, vaikka aikanaan pystyisikin sopeutumaan. En haluaisi edes ajatella eroa- jo pelkästään lastenkaan vuoksi. Uusi ero isästä veisi varmasti pohjaa lasten kehitykseltä ja tunne-elämältä.

Miten edetä ? Itse ne päätökset on tietenkin tehtävä, mutta haluaisi asiaan myös naisnäkökulmaa.

mitä jos näyttäisit tämän viestin vaimollesi? varmasti olette puhuneet asiasta mutta kuitenkin. sinulla on kuitenkin aikaa tehdä lapsia, vaikka sitten jonkun muun kanssa

 

[utelias]

Lapset ovatkin nykyään kuin omiani.

Miksi sitten olisi niin tärkeää saada lisää niitä omia lapsia?

 

[Lautturi]

Lapset ovatkin nykyään kuin omiani.

Miksi sitten olisi niin tärkeää saada lisää niitä omia lapsia?

Tätä kysymystä olen itsekin pyöritellyt. Osaksi kyse on kai alkukantaisesta halusta jatkaa sukuaan. Osaksi taas halusta osallistua lapsen kehitykseen alusta alkaen. Kokea lapsen odotus ja isäksi tulemisen ilo. Ja tietysti rakkaus puolisoa kohtaan saa haluamaan yhteisiä lapsia .

Valitettavasti lainsäädäntökin huolehtii siitä, että me uusioisät pysymme aina vain "näennäis-isinä". Meiltähän puuttuvat todellisuudessa kaikki isän oikeudet.

 

[uusiossa]

Lautturi:

Olen itse kahden lapsen äiti ja eronnut lasten renttu-isästä vuosia sitten. Nykyinen aviomieheni on lapsilleni kuin isä ja jos meille tulisi ero, se todella veisi pohjaa pois lapsiltamme...

Me emme enää tee yhteistä lasta, vaikkei mieheni olekaan biologinen isä kenellekään. Se oli yhteinen sopimus ja piuhat poikki. Me olemme molemmat 36-vuotiaita.

Kuitenkin, kunpiuhani poikkaistiin, tunsin jonkin aikaa epävarmuutta, oliko ratkaisu oikea. Mitä jos mieheni haluaisikinlapsen joskus ja minä en siihen enää pystyisi? Hän lähtisi ja tekisi laspen jonkun muun kanssa? Kävin läpi aikamoiset tunnemyrskyt noita ajatellessani. Onneksi päätöksemme oli yhteinen. Minä olisin tehnyt vielä yhden lapsen jos mieheni olisi sen halunnut, vaikken itse enää perheenlisäyksestä haaveillutkaan.

Toisaalta kun ajattelin, että saisimme yhteisen lapsen , ajattelin miten omani reagoisivat, olisivatko mustasukkaisia, ja osaisiko mieheni kohdella kaikkia kolmea yhtä tasapuolisesti, vai olisiko se oma kaikkein rakkain...

Näitä pohdin silloin.

Juttele vaimosi kanssa kuinka tärkeää sinulle on sen lapsen teko. Tuskin hän haluaa sinua menettää, olethan tärkeä hänenkin lapsilleen...

 

[Meikämaija]

Ap, näytä todellakin nuo kirjoittamasi tekstit tai kirjoita asiat kirjeenä vaimollesi. Sen pitäisi hätkähdyttää häntä sen verran, että miettii uudelleen sinun oikeutesi omaan, biologiseen lapseen ja oman asenteensa siihen.

Tunnet aiheesta itsesi petetyksi, petetty sinua on. Petetty ihmisen tärkeimmässä asiassa. Kun vielä olet ennakkoon kertonut halusi saada oma lapsi ja vaimosi on ollut siihen suostuvainen, on petosta muuttaa mielensä sitten, kun olette avioituneet ja hän on varmistanut sinut itselleen ja omille, toisen isän lapsille turvaksi. Se on väärin!

Jos vaimosi rakastaa sinua, hän haluaa pitää sinut onnellisena. Sinun toiveillasi pitää olla sama arvo kuin hänenkin. Vain onnellinen ja tyytyväinen mies jaksaa pysyä rinnalla ja olla se turva myös vaimon omille lapsille. Vaimosi ajattelutapa on nyt kovin itsekäs eikä hän minusta katso nenäänsä pidemmälle.

Kyllä minä naisena ja äitinä olen sitä mieltä, että sinulla on perusteltua syytä tulkita tilanteenne siten, että sinut petettiin naimisiin ja sen perusteella vapauttaa itsesi tästä liitosta. Sinä katkeroidut, en edes epäile sitä.

Pane vaimosi ajattelemaan, mikä hänelle on tärkeintä. Kerro, että oma lapsi on sinulle niin tärkeä asia, että et halua luopua siitä mahdollisuudesta. Jos vaimo ei halua sitä antaa, haluat vapauden etsiä sellaisen naisen, joka on siihen valmis.

Vaimosi päässä pitäisi alkaa raksuttamaan, jos hän vähänkään pystyy ajattelemaan epäitsekkäästi.

Tee vakavissasi selväksi, että sinä et ole luuserimies, vaan haluat hoitaa lastasi ja huolehtia perheestä, joten sinua ei pidä rinnastaa hänen aikaisempaan kokemukseensa.

 

[!!!]

Haloo Meikämaija!! Ap:llä ei ole vaimoa. Hän on vaimo!

 

[Lautturi]

uusiossa:

Sehän se omasta tapauksestani juuri tekee ikävän, kun alussa pelin henki oli jotain aivan muuta. Yhteiset lapset olivat molempien haaveena. Toki olen myös sanonut, etten tiedä pääsenkö lapsettomuudestani yli.

Minäkin pohdin aikanaan, pelkääkö puolisoni mahdollista lapsien eriarvoistumista. Siitä ei kuitenkaan ole kysymys. Ymmärrän kuitenkin varsin hyvin vaimoni päätöksen. Äitiys on raskas urakka, vaikka isä olisi kaikin tavoin apuna. Sen vuoksi omat haaveetkin tuntuvat perin juurin itsekkäiltä.

 

[uusiossa]

uusiossa:

Sehän se omasta tapauksestani juuri tekee ikävän, kun alussa pelin henki oli jotain aivan muuta. Yhteiset lapset olivat molempien haaveena. Toki olen myös sanonut, etten tiedä pääsenkö lapsettomuudestani yli.

Minäkin pohdin aikanaan, pelkääkö puolisoni mahdollista lapsien eriarvoistumista. Siitä ei kuitenkaan ole kysymys. Ymmärrän kuitenkin varsin hyvin vaimoni päätöksen. Äitiys on raskas urakka, vaikka isä olisi kaikin tavoin apuna. Sen vuoksi omat haaveetkin tuntuvat perin juurin itsekkäiltä.

Älä luovu haaveistasi kuitenkaan. Oma lapsi on asia, joka sinulla takuuvarmasti säilyisi, vaikka elämä heittelisi kuinka. Puhu vaimollesi kuinka tosissasi olet lasta haluamassa ja tue häntä siinä asiassa, että hän voi luottaa siihen että välisi hänenkin lasten kanssa pysyy ennallaan...

Sinun ei kannata päästä lapsettomuudestasi yli, kuten asian ilmaisit. En ole koskaan kuullut että joku katuisi sitä että teki lapsen. Vaimosikaan ei tule katumaan, jos tekee yhden vielä, vaikka ajatus kaiken alusta aloittamiseen sattaakin hirvittää tällä hetkellä. Olen kuitenkin kuullut ihmisten katuvan sitä etteivät tehneet sitä lasta... Se ei ole kiva kohtalo, eikä sitä voi muuttaa myöhemmin miksikään. Siksi meillä tehty päätös harkittiin tarkkaan ja monelta kantilta ja päätös oli silti vaikea.



ps. Seuraavaksi olen mummo Ja mieheni on ...hmmm... vaaripuoli..

 

[Ola]

Kaikki on hänessä kutakuinkin kohdallaan.
eräässä keskustelussamme sitten selvisi, että hän ei halua lasta. Ja minä sitten jumiuduin tähän.

Eikö teidän, aikuisten ihmisten, kannattaisi avoimesti keskustella tästä enemmän. Ei yhteen keskusteluun kannata vielä jumiutua. Kerro hänelle miltä sinusta tuntuu, voit ihan hyvin sanoa, että et ole varma tulevaisuudesi lapsettomana. Älä kuitenkaan kiristä tai uhkaile. Keskustelkaa. Älä myöskään oleta toisen voivan tehdä päätöstä hetkessä. Käykää nyt kunnon keskusteltu ja palaa puolen vuoden päästä asiaan. Jos tilanne on molempien osalta silloin sama kuin nyt, on syytä harkita parisuhteenne onnistumismahdollisuuksia.

 

[Ollut samassa tilanteessa]

Ap, kuinka kauan olette tunteneet? Olin itse samanlaisessa tilanteessa, mies ei aluksi halunnut lasta, minä halusin, ja ikääkin on minulla 35, miehellä 5 vuotta enemmän. Otin asian puheeksi aika varhaisessa vaiheessa, koska en halunnut kiinnittyä liikaa suhteeseen, jossa olisi näin perustavaa laatua oleva ristiriita. Jatkoimme kuitenkin seurustelua, vaikka mietin mielessäni juuri noita samoja kysymyksiä kuin sinä. Lopulta työnsin koko lapsiasian mielessäni taka-alalle. Yhtäkkiä mies alkoi oma-aloitteisesti vihjailla perheenlisäyksestä! Uskon, että asia kypsyi hänen mielessään, kun hän sai tilaa miettiä asiaa. Meillä ei vielä ole lasta, mutta nyt toivomme molemmat, että jonain päivänä tärppää. Älä siis heitä kirvestä kaivoon, mieli voi miehellä vielä muuttua! Kaikkea hyvää sinulle!

 

[ap]

Juu, ap ei ole nimimerkki lautturi, eikä vielä vaimokaan , mutta tyttöystävä kyllä.
olen tuntenut hänet vuoden verran.
kyllähän nimim. "ollut samassa tilanteessa" kuulostaa toiveikkaalta, mutta toisaalta uskon myös velan sanoja.
mutta kyl harmittaa myös lautturin puolesta, minustakin tuntuu, että häntä on petetty.
olemme nyt keskustelleet keskenämme, emme kiristäneet, uhkailleet tms. ja näyttää siltä, että minä joudun taaplaamaan eteenpäin itsekseni. helvetti, toivottavasti teen oikean ratkaisun. yök, taas takaisin tylsään sinkkuelämään...
voih, kun kristallipallon ennustajat voisivat nähdä 100 % varmuudella...

 

[Äiti77]

Voi harmi että sinulle ap näin kävi . Kaikkea hyvää sinulle tulevaisuuteen! Olisin varmaan sinun sijassasi tehnyt samoin jos miehen kanta on kerran noin jyrkkä. Meillä oli niin päin että mies halusi kovasti lapsia ja minua taas ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Meni muutama vuosi ja aloin asiaa miettimään ja lopulta päätettiin ryhtyä vauvan yritykseen, olin 27v kun esikoinen syntyi ja nyt odotamme toista (rv15), lapsille tulisi ikäeroksi 2v jos tämä raskaus päättyy onnellisesti synnytykseen. Eli kyllä se mielikin voi muuttua mutta yli 30-vuotiaana en kauan odottelisi sitä mielen muuttumista (varsinkin jos toisen kanta on vahva kyllä ja toisen ei).

 

[4 lasta]

Sinä olet jo liian vanha lapsentekoon. Voisit alkaa vaikka tukihenkilöksi/viikonloppuäidiksi muutamalle lapselle, moni lapsi kaipaa tukea. Lapsenteon aika on alle kolmekymppisenä, olet miettinyt liian kauan.

 

[äiti77]

Sinä olet jo liian vanha lapsentekoon. Voisit alkaa vaikka tukihenkilöksi/viikonloppuäidiksi muutamalle lapselle, moni lapsi kaipaa tukea. Lapsenteon aika on alle kolmekymppisenä, olet miettinyt liian kauan.

Jahas, taas näitä... Et todellakaan ole liian vanha, toki lapsilukua ikä voi hieman rajoittaa mutta monet parikymppisetkin tekevät vain sen kaksi lasta, eli hyvin vielä kerkeät. Mun kaveri (vannoutunut vela, inhosi lapsia) tuli vanhingossa raskaaksi 37-vuotiaana ja heillä on nyt kaksi lasta, toinen syntyi kun oli 40v.

 

[ap]

nimim. "4 lasta", 33-vee ei todellakaan ole liian vanha lapsentekoon, omat kaverit pukkaa lasta koko ajan ja ovat samanikäsiä.
mut hyvä juttu tuo äiti77:n juttu, laitapa tuo velojen palstalle, ja varmasti saat kommenttia!

 

[sivusta seurannut]

mut hyvä juttu tuo äiti77:n juttu, laitapa tuo velojen palstalle, ja varmasti saat kommenttia!

Vaikka joku on vela, voi hän silti olla aborttia vastaan, eli yrittää sitten vain elää vahinkonsa kanssa. Eikä aina välttämättä niin onnellisena...

 

[Lautturi]

Vaikuttaisi olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, että parisuhteessa jompi kumpi puolisoista on aina se kylmempi ja itsekkäämpi osapuoli. Ainakin minä tunnun magneetin tavoin hakeutuvan itsekkäiden naisten mieheksi. Tällaisessa epäsymmetrisessä suhteessa on hyvin vaikea ratkaista ongelmia ja ristiriitoja, kun toiselta puuttuu halu tuottaa toiselle minkäänlaista onnea tai hyvää oloa. Kaiken lisäksi näiden itsekkäiden osapuolien ominaisuus vaikuttaisi usein olevan täydellinen kyvyttömyys ja haluttomuus keskustella asioista.

Eroa harkitessa tulee väkisin mieleen, toistanko tulevaisuudessa edelleen saman virheen uuteen suhteeseen ryhtyessäni. Saavutanko eroamisella mitään. Ja vaikka lapset kokisivatkin erossa uuden kriisin, voinko minä yksin asialle mitään. Jos toinen laittaa oman onnensa lasten onnenkin edelle, olenko minä se henkilö, jonka on uhrattava elämänsä lasten vuoksi. Parisuhteemme sinänsä on jo kokenut sellaisen kolauksen, etten näe vaimollani ja itselläni kovin valoisaa tulevaisuutta. Lapset ovat oikeastaan ainoa hidaste erolle.

 

[tuota tuota]

Lautturi:

Elät vain yhden kerran. Mieti tulevaisuuttasi viiden vuoden päähän ja toimi niin että pyrit sitä kohti missä haluat ola silloin. paikoilleen jäämällä et voi saavuttaa muutoksia.

 

[tuli]

Lautturi, rivien välistä ("Äitiys on raskas urakka, vaikka isä olisi kaikin tavoin apuna") olin lukevinani, että päävastuu vauvasta olisi vaimosi harteilla.
Olisitko sinä valmis jäämään vauvan kanssa kotiin, ottaen päävastuun lapsista ja kodinhoidosta?

Monilla miehillä on tuo vauvakuume, mutta lasten kanssa ei sitten jakseta jakaa kuin ne helpot ja hyvät hetket.

Siinä olet oikeassa, että vaimosi teki väärin, puhuessaan yhteisestä lapsesta saadakseen sinut avioon kanssaan. Mieli kuitenkin muuttui jostain syystä ja olisiko se syy juuri se, että hän joutuisi taas kerran luopumaan urastaan, harrastuksistaan yms. Asioilla on aina kaksi puolta ja usein kompromissit vaativat molemmilta joustoa, toiselta enemmän ja toiselta vähemmän.

 

[Lautturi]

tuli:

Äitiydellä tarkointikin tässä yhteydessä raskausaikaa. Lapsen syntymän jälkeen isä voi toki ottaa lapsen hoidosta päävastuun, mutta raskausaikana urakan raskaimman osuuden hoitaa äiti . Vaikka isä hoitaisi päivittäisrutiinit ja auttaisi kaikessa mahdollisessa, niin ei se liene verrattavissa mahan kanssa elämiseen. Päivänselvää minulle on ollut aina, että aion olla täysillä vauvan hoidossa mukana ja vaimoni tietää sen varsin hyvin. Mutta nämä mietteet jäänevät haaveeksi. Neljääkymppiä kohti mennään ja en usko ryhtyväni isäksi enää sen jälkeen.