Lapsia vai ei...

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja voikuntietäis
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

voikuntietäis

Vieras
Olen jo jonkin verran päälle kolmenkymmenen, parisuhde-elämässä vakiintunut ja onnellinenkin, mutta vauvakuumetta en ole onnistunut itselleni kehittämään. Mies taas olisi valmis isäksi - ei millään kiireellä välttämättä, mutta jossain vaiheessa kuitenkin. En ole koskaan osannut kuvitella itseäni äidiksi, en ole koskaan kaivannut lasta elämääni (ei nyt niin, että olisin lapsia inhonnutkaan - se ei vaan ole tuntunut mitenkäänpäin ajankohtaiselta asialta elämässäni). Nyt kun ikää tulee ja "kellot tikittelee", alkaa silmukka kiristyä moneltakin suunnalta: siis kuinka käy tälle parisuhteelle, ja mitä mieltä olen oikeasti lapsen saamisesta (sikäli kun edes pystyisin lasta saamaan). Omat ajatukseni raskaaksi tulemisen ja lapsensaannin suhteen ovat jopa huvittavan absurdeja - välillä tuntuu muita naisia kuunnellessa, että päästäni tosiaan puuttuu joku osa. Tai sitten niitä osia on liikaa, kukapa tietää :)

Nyt haluaisin kommentteja ja kokemuksia lähinnä niiltä äideiltä, jotka ovat tulleet äidiksi ilman kuumeiluja. Muuttuuko kaikki sen jälkeen, kun testi näyttää plussaa? Hurahtaako siihen äitiyteen ja unohtaa nämä kaikki muka-loogiset ajatuksensa? Ja mahtaisiko löytyä joku muukin, jolle kaikki ei ole niin raivostuttavan itsestäänselvää, mitä tuo lapsen haluaminen tuntuu niin monille olevan?

 
Samanlaisessa tilanteessa ollaan, tosin sillä erotuksella että miehenikään ei ole osoittanut perheenperustamisen merkkejä. Ollaan kolmekymppisiä ja suhteessa kaikki palaset kohdallaan. Kaverit lisääntyvät kuin kanit ja kyselevät meidän suunnitelmia. Olemme päättäneet katsoa ja odottaa. Mikäli kuume tai edes jonkinnäköinen halu vanhemmuuteen syntyy, niin sitten toimimme sen mukaan. Jos koemme tulevaisuudessakin olevamme onnellisia ilman jälkikasvua, saa niiden tekeminen sitten meidän osalta jäädä väliin. Olen paljon seurannut lapsiperheiden menoa ja tiedän, että siihen hommaan ei kannata ryhtyä, ellei ole täysin varma että siitä nauttii. Ainakaan vielä me emme nauttisi.
 
Me ollaan kans miehen kans kolmekymppisiä, eikä lapsia ole tuloillaan. Kuumetta ei todellakaan lisää se, että tuttavapiirissä on pariskuntia, jotka ei lasten tulon jälkeen ole enää muuta kuin isä ja äiti. Siis että eivät ole kiinnostuneet mistään muusta kuin lapsistaan, eivätkä lähde koskaan minnekään tai tee koskaan mitään. Pelkään, että käviskö meillekin niin.
 
No tässä yksi päälle kolmekymppinen jonka laskettu aika on justiinsa. Ihan samasta pisteestä aloitin kuin te; ei mitään vauvakuumetta, taisin olla vessan jonossa kun biologisia kelloja jaettiin. Vauvat ei oo koskaan sen kummemmin vetäneet puoleensa myöskään. Mies valmiimpi jo pitkän aikaa (ei tosin mitään painostusta). Mutta siis joo, vuosien saatossa oma vastahanka vaan jotenkin laimeni, tuli se ajatus että jos kohta ei ala yrittää niin se on sit sovittava vaan että ei. Ja oli urat ja harrastukset ja muut "olemassa", tuli tavallaan tilaa jollekin uudelle. Ajattelin sitten jotensakin niin että antaa luonnon ratkaista, jos tärppää ni tärppää jos ei niin ei...ja ei se muuten heti onnistunutkaan, että ehdin jo aatella että no ehkä ei sitten kuitenkaan. Eikä se olis mulle mikään maailmanloppu ollut. Mutta sitten ykskaks nappasikin! Pakko sanoa että ei se lie sattumaa että raskaus kestää sen 9 kk; tässä ajassa sitä kummasti ajatus tottuu. Nyt tuntuisi ihan kauhealta, että tämä kaikki jotenkin peruttaisi tai otettaisiin pois...niin se äidinvaisto herää vaikka itseäni aika paatuneeksi kuvittelin :) Ja joo, ei mua edelleenkään muiden vauvat mitenkään sen kummemmin kiehdo, tämä oma vain, myönnetään. Että en mä osaa sanoa olenko tähän "hurahtanut", olen aina tykännyt elämästäni ja tykkään nytkin :)
 
siis vapaaehtoisesti lapseton. Sinne kirjoitteli joku äiti oman tarinansa.
Mies antoi vaihtoehdot lapsi tai lähtee...

Myös meillä mies on ilmaissut EHKÄ haluavansa lapsia. Itsellä ei sinäänsä lasta vastaan mitään olisi. Vain raskautta ja erityisesti synnytystä...
Saa nähdä mitä tulevaisuus tuo...
 
Musta tuntuu, että te olette jo kuitenkin hieman kallistumassa asiaan päin, koska tänne palstalle olette eksyneet. Tai sitten oma kokemus vaan sanoo, meinaan ei kiinnostanut täällä käydäkään sillon kun hommaa ei edes ajatellut, mutta sit kun tuli se lapsi-vai-ei-vaihe, alko näitä juttuja lukea ja lopulta tuli oikea biologinen tarve saada lapsi, joka ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin intona kaikkien lapsista ja lapsijutuista;-9 Silti olen tässä aika pitkällä raskaudessani viettänyt enemmän elämää lapsettomien kanssa ja seurannut yhteiskunnallisia juttuja kuin vaippa- ym. juttuja, joita niitäkin sentään jo pikkuisen ihan käytännön takia, että jotain osaan sitten. Eli kaikki tämä löpinä kertoo, että kyllä sen sitten vaan tietää, kun sen lapsen haluaa. Tunne alkaa vainota kokoajan... vaikka pieniä epäilyjä voi ollakin. Ne tosin haihtuneet tässä raskausaikana 95 %:sti.
 
Joo, luin tuon vela-palstan jutun jo aiemmin. Muutenkin olen seilannut täällä sujuvasti akselilla vela-vauvahaaveet-odotusaika... Siis ettäkö jotenkin epätietoinen olen :-) Nuo velat vaan tuntuu olevan NIIN veloja, vauvahaaveilijat NIIN haaveilijoita - ja odottajat sitten tietysti jo täydessä toiminnassa. Omat haaveeni liittyvät eniten siihen, että jotenkin vaan tietäisin, mitä tehdä. Vaikka suhde toimiikin hyvin, niin en tiedä että pystynkö "tuomitsemaan" miestäni lapsettomuuteen, kun hän on kuitenkin aina pitänyt luonnollisena kehityskulkuna sitä, että joku päivä olisi jollekin isä. Ja luulenpa, että päätös erosta (jos siis päättäisin, että ei lapsia) jäisi kuitenkin minun tehtäväksi (=mies on ihan armoton jahkaaja, paljon pienemmissäkin asioissa).

Luuletteko muuten, että meitä epätietoisia mietiskelijöitä löytyisi siinä määrin, että esim. tänne palstalle voisi/kannattaisi perustaa oma ketju? Onhan tuolla se haaveilu-ketju, mutta luulenpa, ettei esim. minua kaikkine epäilevine ja kyynisine ajatuksineni sinne paljon kaipailla :-) Ja tietysti kaikki kunnia "oikeille" haaveilijoille - en tässä edes yritä väittää, että omat mietteeni olisi millään tavalla järkevämpiä...
 
Anna palaa vaan. Jos jäät jahkaamaan ja odottamaan "vauvakuumetta", voi olla ettei sitä koskaan tule. Hyvä että miehesi haluaa lapsia, päätös olisi vaikeampi muuten.
Itselläni oli samanlaisia ajatuksia ja tunteita. Ikää vain oli jo niin paljon, ettei kannattanut jahkailla enää ja luovuin ehkäisystä, vaikkei mitään kuumetta tullutkaan.
Ikää tosiaan vain oli jo sitten niin paljon, etten voi enää lasta saadakaan ja tunnen suurta surua siitä.
Joten jätä turhat miettimiset sikseen, mitään vauvakuumetta ei välttämättä koskaan tule.
 
Olipa helpottavaa lukea että muitakin epävarmoja löytyy. Mulla tulee 29 vuotta plakkariin piakkoin, ja miehen kanssa ollaan pitkään oltu yhdessä ja meillä on hyvä suhde. Kavereilla on muksuja oikeella ja vasemmalla, ja sitten on niitä jotka todennäköisesti ei tule koskaan lapsia hankkimaan. En ole löytänyt omaa paikkaani. Mulla ei ole vauvakuumetta, lasten saanti jopa hieman pelottaa...pärjäänkö, osaanko, jaksanko jne. Silti kun ajattelen että lapsia ei koskaan tulisi, ja elämämme olisi aina tällaista, tuntuu se hieman ontolta. Minäkin olen seilannut vela-vauvapalstojen välillä, eikä kumpikaan tunnu omalta.
Ollaan miehen kanssa alustavasti puhuttu että kai niitä lapsia pitäis jossain vaiheessa laittaa tulille, nyt kun molemmilla on opiskelut takana, asunto ostettu ja töitäkin on...mutta en tiedä mitä odotan. En jaksa uskoa että vauvakuume iskee. Olenko tuomittu olemaan kamala äiti jos en ole vaaleanpunahörhelöhaaveinen mamma? Kuitenkin aina takaraivossani on ajatus että sitten aikuisena mulla on lapsia...enkös mä kohta ala jo aikuinen olla..

Anteeksi viestini mitäänsanomaton anti, mutta tää asia vaivaa mua aika paljon. jostain olen saanut päähäni että naisen pitää olla tietynlainen ja kun en siihen muottiin uppoa, kaikki tuntuu hankalalta. :/

Silti jaksaisin luottaa siihen että jos ja kun se lapsi tulisi, se palkitsisi, eikös se niin pidä olla?
 
Mulla on itsellä sellainen kuva, että nykymaailma kaikessa vaativuudessaan luo niin tiukkoja ja ahtaita normeja olemiselle, että kaikesta tulee helposti kamalan vaikeaa. Tuntuu äkkiä, että asiat menee liian "suuriksi" ja sitä rataa lopulta mahdottomiksi - kuten nyt vaikka äitiys nykyaikana kun mikään ei tunnu olevan riittävän hyvää, olit sitten kotona tai töissä tai ihan mitä tahansa. Oma isäni joskus sanoi hämmästelleensä meidän sukupolvea, että kaikki mietitään niin tarkkaan - toki eihän se sinänsä paha asia ole, että on niitä valinnanvapausasteita enemmän. Mutta ehkä jotain opittavaa voisi olla niiltä menneiltä ajoilta kun lapset laitettiin siinä peltohommien ohessa ja siinä ne kasvaa höröttivät mukaan muun porukan touhuihin, ilman että joka asiasta tehtiin niin perhananmoista numeroa että jo etukäteen saattoi olla varma että eihän minusta ole tähän yhtään millään!

Mutta sulle nimimerkki "epävarmuutta": luulen että tiedän ihan tismalleen, mitä tarkoitat. Samat ajatukset minuakin ennen vaivasi. Mutta sitten mietin että ja hitot - en mä monessa muussakaan asiassa samanlainen ole kuin jotkut toiset, eikä missään asiassa ole olemassa yhtä ja ainoaa oikeaa tapaa olla! Välillä mulla on (kerettiläisesti) semmoinenkin olo, että ei se semmoinen yksisilmäinen fanaattinen äitiyskään aina niin paljon palvele sen lapsen etua kuin sen fanatisoijan....

Ja monta tiedän, jotka on tehneet vauvoja ilman palavaa vauvakuumetta. En yhtään joka ei rakastaisi lopputulosta :) Eikä tämä sillä, etteikö elämä ilman lastakin olisi ihan täysin hyvää ja rikasta! Oma elämä on semmoista miksikä sen tekee, kyllä sen elonsa kanssa aina juttuun tulee jos osaa kaivella asioista parhaat puolet pintaan. Rennolla ranteella riskinottoon, mitä sitten päättääkin lähteä kokeilemaan - lapsen tekoa, vuorikiipeilyä tai uutta uraa! Elämä on ihmisen parasta aikaa :)
 
Epävarmuutta-nimimerkille: Minuakin vaivaa tämä asia - on vaivannut jo pari vuotta, ja tuntuu, että vaivaa koko ajan vaan enemmän. Mä olen myös luonut päähäni tietynlaisen kuvan "oikeasta naisesta", ja koska en siihen muottiin mahdu, olen valitettavan tyytymätön itseeni. Osaan kyllä ajatella (muiden) asioita järjellä; mielestäni jokainen saa olla sellainen kun on, ja arvostan valtavasti ns. omien polkujensa kulkijoita - siis ihmisiä, jotka uskaltavat toteuttaa haaveitaan, vaikka sitten vastavirtaan uiden. Mutta kun on kyse itsestäni, muotti on kovin ahdas: Pitäisi olla se okt ja isä ja äiti ja ne kaksi lasta ja työ ja ura ja luojatiesmitä! Tuntuu, että sitä vaaditaan, vaikken oikeasti tiedä, että kuka vaatii?

Omat ajatukset lapsiperhe-elämästä liukuu äkkiä semmoiseen marttyyrimäiseen ahdistukseen; olen mm. miettinyt, että jos tulisin raskaaksi, pitäisikö irtisanoutua vakityöpaikasta (tiedän, hullua), jottei työnantaja (joka on kohdellut mua aina tosi reilusti) joutuisi maksumieheksi näiden perheellistymispyrkimyksieni vuoksi. Ja jos jäisin näihin töihin, niin kuinka pystyisin AINA hoitamaan työni niin, että olisin neljän jälkeen päiväkodissa jälkikasvua noutamassa? Joskus ajattelin ihan tosissani, että täytyisi varmaan tulla töihin vielä illalla, kun on lapsi nukkumassa... mitä en todellisuudessa edes kuvittele jaksavani tehdä. Lisäksi kannan jo valmiiksi huonoa omaatuntoa sotkuisesta kodista, riittämättömästä ajasta lapsen kanssa, purkkisapuskasta, kertakäyttövaipoista... Omat harrastukset olen mielessäni haudannut jo aikaa sitten.

Nämä siis synkkien hetkien negatiivisimmasta päästä, toisinaan osaan nähdä lapsiperhearjessa myös jotain positiivista :-) Ja mies on kyllä ihan nykyaikainen ja osallistuva, mutta itse ajattelen jotenkin niin, että lapsen myötä minusta tulisi ennenkaikkea äiti, ja äiti tekee kotityöt. Muiden osalta kannatan kyllä ehdotonta tasa-arvoa.

Tiedän - ajattelen typerästi, vanhanaikaisesti ja negatiivisesti. Mutta minkäs itselleen mahtaa... Ja kun vielä ajattelee, mitä pitäisi sisällään raskausaika ja synnytys, niin huh huh...

Näillä ajatuksilla olisi kai järkevintä unohtaa lapset ja keskittyä kontrolloimaan tätä nykyistä elämäänsä :-) Mutta kun sitten kuitenkin, jossain tosi syvällä tuntuu ihan pikkuisen siltä, että vaikka tästä nykyisestä elämästä koittaakin pitää kynsin ja hampain kiinni, niin olisiko elämällä kuitenkin tarjota jotain muuta... vaikka lapsi?
 
Monia samanlaisia ajatuksia oli minullakin ja ymmärrän hyvin. Ehkäisyn jättämispäätöstä tehdessäni negatiivisten asioiden lista oli hyvin pitkä, positiivisia en osannut juuri ajatellakaan. Ja silti tein päätöksen, sillä elämä kantaa ja kuten tuolla joku edellä sanoi, jos asiaa miettii ja näillä palstoilla liikkuu, on jo jollain tapaa päättänyt.
 
no entäs jos jättää tekemättä ja huomaa katuvansa koko loppuelämänsä kun ei tehnyt lapsia silloin kun olisi vielä voinut?!?? sanotko sitten, oma moka, mitäs et ajatellut?!
 
Onpa hyvä sisältö ketjulla. Kun luin noita ajatuksia, ne olivat aivan kuin omiani. Tai oikeastaan mulla alkaa jo hieman mennä tuonne vauvakuumeen puolelle, mutta sellaista varmuutta, että äitiys on juuri minua varten en ole ihan saanut. Lieneekö siinä osuutta sillä ettei mieheni ole kovin innostunut vauva-ajatuksista. Tilanteemme on sellainen että 3-kymppiä häämöttää nurkan takana ja mies on juuri täyttänyt sen. Olemme onnellisesti naimisissa, on vakituiset kohtuu hyvät työpaikat ja oma (pankin tosin...) 4h asunto. Tähän asti olen ollut onnellinen tehdessäni kaikkea sitä mitä ikinä itse haluaa, ollaan matkailtu ja eletty huolettomasti. Mutta tän vuoden alussa mulle jotenkin iski sellainen ontto tunne, että jotain puuttuu ehkä sittenkin. Olen aiemmin ollut aivan varma siitä, ettei lapsia meille tule, emme niitä halua, mutta nyt on jotenkin oma ajatusmaailma muuttunut aivan täysin. Ehkä ystävien perheenlisäykset ovat tehneet tehtävänsä, ja sitä onkin alkanut ajattelemaan, että mitäs jos... Nyt olen jopa uskaltautunut sanomaan miehelleni näistä tuntemuksista ja hän ei tosiaan kovin innokas ole, muttei nyt aivan tyrmännytkään ideaa ole. Viimeiset pari kuukautta olen alkanut kokea jopa pienoista kateutta, kun näen onnellisia raskaana olevia naisia. Vauvakuume on siis aivan selkeästi nostamassa kunnolla päätään ja tässä jonkin aikaa vauva-ajatukset ovat alkaneet vallata koko ajan enemmän kokonaisuudesta. Mutta silti en tiedä, mitä tässä pitäisi tehdä. Onko tämä joku hetkellinen tärähdys (yli puoli vuotta...) vai onko tämä haaveilu totta. Ja mites sitten mies, kun hän ei niin innokkaana tästä ole. Todella vaikeita asioita, joten oli helpottaava lukea teidän kommentteja.
Hyvää alkanutta syksyä kaikille!
 
Olipa kiva löytää tämä ketju. Näitä samoja asioita pohdiskelen myös minä, 34v nainen. Mies olisi myös valmis isäksi, minä taas jahkaan... Olemme olleet mieheni kanssa jo 8 vuotta yhdessä, nautin joka hetkestä, mies on täydellinen toinen puolisko minulle. Taloudellinen tilanteemme on hyvä, on okt ja auto, hyväpalkkaiset työt, matkustamme paljon ja pitkälle, mieheni on paljon ulkomailla töissä. Ehkä eniten minua pelottaa se, että lapsen myötä menettäisin sen mitä meillä nyt on, tarkoitan siis sitä hauskaa yhdessäoloa, extempore matkoja ja hulluja ideoita ja päähänpistoksia, vapautta.
Toisaalta mieheni olisi aivan upea isä, minä ehkä huonompi äiti (äiti ottaa nyt päiväunet, leiki isän kanssa), mutta en halua riistää isyyttä mieheltäni, enkä missään nimessä voisi kuvitella elämääni ilman tätä miestä.

Noin vuoden pari on ollut sellaista suvantovaihetta elämässä, että nyt olisi tilaa lapselle, kuten Leena78 tuossa edellä kuvasi, että jotain puuttuu. Pohdin näitä asioita, haluan lähteä maailmanympärimatkalle, mennä, nähdä, kokea ja kello tikittää samaan aikaan. Vielä muutama vuosi sitten olin ehdottomasti lapsia vastaan, 26 vuotiaana mieheni tavatessa hän vain totesi että kyllä se mieli vielä muuttuu...

Olen myös vieraillut velojen palstalla, mutta en voi samaistua heihinkään, minusta ne tekstit menevät niin överiksi, että en halua siihen ilmapiiriin lainkaan. En koskaan ole pitänyt lapsista ja ne suorastaan karmivat minua, mutta taitaa tässä jokin biologinen kello nyt tikitellä...

Pyydän anteeksi sekavaa tekstiäni, mutta tämä kaikki purkautui sekunnissa ulos, toivottavasti ymmärrätte! =)
 
Jatkan nyt vieläkin tätä keskustelua, kun kerrankin tuntuu, että joku ymmärtää mistä puhun. Kiitos siitä!

Miukki: Kerrot, ettet ole koskaan pitänyt lapsista, ja ne suorastaan karmivat sinua. Itseasiassa ajattelen itse pitkälti samoin, mutta en ole uskaltanut sitä myöntää, edes itselleni. Mutta mistä tämä ihmeellinen ajatus lapsen saannista sitten oikein tulee? Ajatus tulee varmasti miehen haaveesta, ja yli kaiken käyvästä halusta olla sellainen vaimo, kun mieheni ansaitsee. Mutta toisaalta, se asia jota eniten pelkään on juuri se, ettei meidän kahden välistä suhdetta enää lapsen jälkeen ole. Minusta sitä ei edes voi olla, siis siinä mielessä kun se nyt on. Vaikka toisaalta ymmärrän hyvin mieheni halun tulla isäksi, minua kuitenkin tavallaan loukkaa hänen halunsa luopua siitä, mitä meillä nyt on. Tietyllä tavalla tuntuu, ettei hän minua halua, vaan hän haluaa lapsen; kasvatusalustan siemenelleen, ja siinä kaikki. Ja mitä tapahtuu kukkaruukulle sitten, kun taimi on valmis maahan istutettavaksi...?

En tiedä, enkä tiedä, tulenko koskaan tietämäänkään. Äidiksi tuleminen tuntuu ahdistavalta ja pelottavalta. Jotenkin olisi huojentavaa edes tietää, miksi ajattelen niinkuin ajattelen...

 
Mielenkiintoinen keskustelu... Täytyy kantaa kortensa kekoon ;-)! Minulla on ollut aivan saman tyyppisiä ajatuksia kuin edellisillä. Koskaan ennen kolmeakymmentä ikävuotta en ole vauvakuumeesta kärsinyt ja hieman kauhuissani katselin vierestä todellakin kanin tavoin lisääntyviä fanaattisia mammahahmoja! No sen hurjan kolmenkympin rajapyykin jälkeen jätimme sitten mieheni kanssa ehkäisyn (hän ehkä enemmänkin innoissaan kuin minä). Edelleen epävarmoin mielin koko äitiysasiasta olin noin vuoden päivät. Mutta sitten kävikin niin ettei jälkeläistä alkanutkaan kuulumaan! Kaverit vaan lisääntyivät, me emme. Alkuun emme kiinnittäät asiaan huomiota, elelimme tyytyväisesti kuten ennenkin. Kahden vuoden jälkeen alkoi panikointi ja sen myötä ikään kuin se vauvakuumekin nosti päätään. Itseäni syytin, kun niin "vanhaksi" olin itsekkäistä syistä itseni päästänyt, olen siis epäkelpo äidiksi. Surun ja murheen pohjilta nousimme sitten kolmannen vuoden jälkeen ja uskaltauduimme tutkimuksiin, jotka kestivät kunnallisella puolella iäisyyden... Noh, tutkimusten loppumetreillä ikään kuin "vahingossa" tulinkin raskaaksi, vaikka olinkin jo tuominnut itseni ja heittänyt jo melkein hanskat tiskiin! Nyt siis tyytyväisenä esikoista odotellaan, edelleenkään ei mitenkään äärimmäisen fanaattisesti, mutta onnellisesti kyllä!

Mutta vaikeita ovat nämä kysymykset, sille ei voi mitään! Varsinkin kun meidän naisten harteilla ne loppujen lopuksi on, kun emme voi lisääntyä ikiaikasesti ;-)

Lykkyä vaan kaikille pohtijoille, kyllä se elämä taitaa sittenkin kantaa!
 
Minä kuuntelen päivittäin työkavereitani, joilla on kaikilla murkkuikäiset lapset. Siis lapset, jotka inkuttaa vastaan, eivät tottele, rällää skootterilla kaikki illat jossain, missä lie, ovat näsäviisaita, laiskoja ja saamattomia ja ennenkaikkiea vakuuttuneita siitä, ettei niiden vanhemmista ole mihinkään. Siis tällaiseenko elämään olen itseni tuomitsemassa, kun haluan lapsia; että olen omassa kodissani pelkkä piika, jolle räkytetään ja kiukutellaan sekä miehen että lasten taholta? (Ja nämä ihmiset on siis ihan tavallisia ihmisiä, ja niiden nuoret ihan tavallisia nuoria, joten turha kertoa, että jos vaan jaksaa kasvattaan, niin murkutkin on pelkkiä herranterttuja..)

Kaikki puhuu vaan noista vauvoista; siis eihän ne ole vauvoja kuin muutaman kuukauden. Kai nyt perushoidosta vauvan kohdalla selviää. Mutta äitiys näyttää olevan sitä vaikeampaa, mitä vanhemmaksi lapset tulee. Eipä juuri houkuttele. Monet sanovat, että äitiydessä on enemmän iloa kuin murhetta, mutta valitettavasti toi ilo vain niin kovin harvoin näkyy ulkopuoliselle. Lähinnä näyttää siltä, että sitä parisuhdetta pidetään pystyssä ja elämää viedään eteenpäin ylimaallisella sinnikkyydellä ja puurtamiselle. Äitiys näyttää hukuttavan naisen jatkuvaan kontaktiin lapsen kanssa, mutta kaikki hellyys, keskinäinen ilo ja hulluttelu miehen kanssa näyttää jäävän jonnekkin kauas taakse. Jotenkin tuntuu, että haluanko oikeasti muuttaa parisuhteeni pelkäksi "iskä & äiskä team oy":ksi. :(
 
Mahtavaa, että omaa mieltänikin vaivaavista asioista on saatu näin asiallinen ketju aikaiseksi! :)
Siili79 toi esille sen, että kyse ei ole vain vauvoista. Mitenkäs kasvatus ym. ongelmat isompien lasten kanssa? Tämä tuntuu monilla vauvakuumeilijoilla unohtuvan. Olenpa jopa asiasta keskustellut erään suht tuoreen äidin kanssa, ja kommentti tulevaan murrosikään ym. oli vain "enpä ole asiaa niin pitkälle ajatellut".
Ajattelenkohan itse liikaakin?
 
Lapseton (vielä?): Minä olen monet kerrat todennut nimenomaan ajattelevani liikaa. Siis kaikenlaisia asioita. Yleisesti tuntuu, että ihmiset vaan tekee ja touhottaa, sen kummemmin ajattelematta, kuinka siitä selvitään. Sepä kuitenkin taitaa olla syy siihen, miksi nämä ihmiset saavat niin paljon elämässään aikaiseksi - toisin kuin minä, joka pohdin ja mietin ja mietin ja pohdin, rakenetelen hätäsuunnitelman varasuunnitelmia ja pelkään aina pahinta. Mutta sen olen itsestäni kuitenkin ymmärtänyt, ettei nämä lapsiajatukset (tai siis niiden puuttuminen) ole pelkkää pelkoa ja epävarmuutta. Äidiksi tulemisessa on joku jarruttava juttu, josta en oikein saa kiinni. Siitä olen päättänyt ainakin yrittää ottaa selvää, koska selkeä ymmärrys asiasta varmasti auttaisi päätöksentekoa ja vapauttaisi hurjasti energiaa johonkin järkevämpään tämän ikuisen pohtimisen sijasta.
 
Asiaa, asiaa lapseton ja siili! Kyllä tässä odotusajalla (ja paljon enne sitä) on kummitelleet tulevat koulunkäynnin aloitukset (raaka peli raksalla), murrosiät jne... Ja sekin, että kun näkee ja kuulee sitä kamalaa voivotusta perheiden arjesta, alkaa jänöpupu kurkistella, huh pystytäänkö moiseen?!

Ja ap:lle sanoisin omasta kokemuksesta sen, että minulla oli tosiaankin sellainen oikeasti käsittelemätön asia joka jarrutti ajatusta äitidestä ja naiseudesta ylipäätään. Sen asian käsittelyyn meni kyllä aikaa ja helppoa ei ollut (eikä siitä sen enempää). Mutta loppujen lopuksi kun sain kiinni siitä "jarruttavasta jutusta" (osuvasti sanoit) ja pääsin sitä käsittelemään, alkoi pikkuhiljaa kerä purkaantumaan ja sitä myötä energiaa todellakin vapautui hurjasti. Ja tässä sitä nyt ollaan, onneksi. Kävi miten kävi, vaikka välillä pelottaakin tuleva. Mutta ehkä se on ihan tervettä. Toisaalta asian "vatkaamiseen" meni sen verran aikaa, että pelko lapsettomaksi jäämisestä oli suuri, mutta kuitenkin nyt jälkeenpäin ajatellen, on huomattavasti parempi näin. Kaikki näköjään tapahtuu sittenkin ajallaan. Vaikka kuinka yrittää ohjailla omaa elämäänsä ja pitää lankoja käsissään, silti tapahtuu asioita joista ei voi itse päättää, onneksi niin!
 
Totta mooses!: en nyt ala missään tapauksessa utelemaan omien "jarrujesi" syitä, mutta sen verran kysyisin, että onnistuitko selvittämään ajatuksesi ihan itseksesi, vai haitko kenties apua ulkopuolelta? Omasta menneisyydestäni löytyy aika määrä "oppikirjaesimerkkejä" kokemuksista, jotka tuppaavat jättämään ihmiseen jälkensä. Olen kuitenkin (ainakin olevinani) niin järki-ihminen ja kuitenkin pääosin elämässäni onnistunut ja pärjäävä, etten jotenkin suostu uskomaan, etten olisi päässyt niistä yli. Mutta sitten kuitenkin... Niin - kukapa sitä tietää, mikä johtuu mistäkin, mutta itse en osaa vetää suoraa yhtäläisyysmerkkiä noiden varhaisten kokemuksieni ja nykyisten ajatusteni välille.
 
Ap:lle... Miten nyt sanoisin, osittain olen sen asian käsitellyt ihan itsekseni ja omin voimin. Mutta varsinaisen lähtölaukauksen antoi viimeisin koulutus, joka liittyi terapiatyöhön. Ja siinäpä sivussa joutui siis pakon edessä kohtaamaan omia kipujaankin. Kävi niin, ettei minusta (ainakaan vielä) tullut terapeuttia, mutta sen avulla alkoi oma kasvun tieni. Kipeä sellainen. Ja sepä se, ikinä ei toinen, saatikka sitten itsekään, voi tietää että mikä johtuu mistäkin, eikä tosiaankaan voi vetää yhtäkuin viivoja jonkin tapahtuneen ja nykyhetken välille. Joskus myös käy niin, että itse äitiys nostaisi kipeät tunteet esille ja kriisi paukahtaisi päin pläsiä. Luulen että itselleni olisi niin käynyt, ellei olisi ollut akaa ja mahdollisuutta "vatvoa" asiat läpi. Mutta mistäs sen tietää vaikka ne vieläkin eteen tulisi, never know?!
 

Similar threads

Yhteistyössä