Lapsia vai ei...

[Tukijoukottomia]

Uskon, että kun tutustut johonkin toiseen äitiin, voitte joskus tehdä puolin ja toisin palveluksia: toinen katsoo sinunkin lastasi hetken tarhan jälkeen joskus ja sinä vastaavasti hänen kun ehdit.
Miehelläni on myös todella pahat työajat, mutta olen päättänyt että koska meitä on sentään kaksi tienaamassa, joskus löytyy rahaa myös vaikka MLL:n hoitajaan, jotta voin tehdä miehen iltavuorojen aikaan itsekin jotain muuta kuin aina hoitaa lasta. Tingitään sitten vaikka jostain muusta (materiasta).

 

[-79-]

Minullakin oli "jarrut päällä" lastenteon suhteen hyvin vahvasti ja tietty etäisyys lapsiin, kunnes "jouduin" asiaa käsittelemään tavattuani mieheni joka on viikonloppuisä viisivuotiaalle tyttärelleen. Syvimmät jarrut todellakin löytyi omasta lapsuudesta ja suhteesta omiin vanhempiin, ja niitä käsittelemällä olen alkanut avautumaan ajatukselle luoda uutta elämää... jopa niin että ehkäisy jäi muutama päivä sitten pois. Ilman mitään vaaleanpunaisia vauvakuumeita. Pikemminkin olen miettinyt viimeisen puoli vuotta vain kaikkea negatiivista asian tiimoilta, ja jotenkin hyväksynyt nyt ne negatiivisetkin puolet niin, että uskaltauduin ajattelemaan positiivisiakin puolia, ja se toi vain hyvän, avoimen mielen...
En todellakaan tunne olevani valmis suurperheen emäntä, mutta raskausajan on kai tarkoitus valmistaa vanhemmuuteen ja lasten kanssa kasvaa kasvattajaksi. Ei kai missään asiassa täysin valmis voi olla, mutta valmis voi olla kehittymään.

 

[MiiWii]

Vihdoin löysin sellaisia kirjoituksia, joita olen etsinyt. Viimeisin kirjoitus on kyllä lähetetty jo vuoden 2007 syksyllä, joten täällä on harmi kyllä ollut hiljaista jo yli puolitoista vuotta. Olettekohan siirtyneet jonnekin muualle jutskailemaan?

Olisin erittäin iloinen jos löytäisin jutteluseuraa tämän "lapsia vai ei" -asian ympärillä. Itse täytän tänä vuonna 35 ja nyt pitäisi kohta tehdä jotain jos aikoo... Olen parisuhteessa. Mies ei ole mitenkään innoissaan lapsensaannista, mutta ei nyt ole tyrmännytkään sitä täysin. Olen itse erittäin epävarma. Tuolla aikaisemmissa kirjoituksissa joku kuvasi sitä tunnetta tosi hyvin ja omin sanoin se tuntuu siltä, että jokainen perustelu suuntaan tai toiseen saa liian suuren painon ja vaakakuppi keikahtelee puolelta toiselle aivan holtittomasti. Asia on mielessä joka päivä useita kertoja ja mielipide vaihtelee lievästä epämääräisestä kaipuusta täyteen varmuuteen siitä etten halua äidiksi, koska se olisi liian raskasta minulle.

Ajattelin että nyt pitää saada tämä junnaava samoja asioita jauhava mylly päässäni siirtymään ainakin uusille urille, jollei sitä selvää ratkaisua nyt heti syntyisikään.

Toivottavasti joku lukee tämän ja kertoo missä te luuraatte.

Mukavaa keväistä viikonloppua!

 

[Maiju2]

Ohhoh, olipa hauska löytää täältä tää vanha ketju. Kun kirjoitin tänne aiemmin, niin lapsi oli vasta tilauksessa, mut nyt tää vauvahaave kieppuu mun sylissä varsin konkreettisena pienenä miehenä, eikä tahdo antaa äidilleen lakisääteistä lounastaukoa.

Etukäteen näemmä olen jonkin verran pelännyt omaa jaksamista, mutta äitiys on yllättänyt täysin, ja positiivisesti. Elämä lapsen kanssa on ollut helppoa ja antoisaa. Ei ollenkaan sellaista kuin mihin minutkin oli peloteltu. Meillä oli miehen kanssa kriisisuunnitelma, jolla oltais pärjätty vaikka minkälaisessa katastrofissa, mutta sitä ei sitten tarvittukaan, koska lapsi on ollut helppo ja hyväntuulinen sekä nukkunut hyvin.

Töiden kanssa kävi, kuten olin etukäteen ajatellutkin. Työnantaja toivotti tervetulleeksi töihin sitten taas joskus, kun lapsi on kasvanut, kunhan mulla on hankesuunnitelma ja rahoitus mukanani. Meillä oli hyvä, molemminpuolinen hyötysuhde sen aikaa kun se kesti, eikä kumpikaan jäänyt toiselle mitään velkaa. Hyvillä mielin sieltä lähdin.

Voin sanoa rehellisesti, että lapsen saaminen on ollut elämäni paras asia. Raskausaika oli vaikea, ja ehkä siksi lapsen synnyttyä on ollut helppoa olla äiti, vaikka tietynlainen kriisi ja pitkä prosessi se kuitenkin on. Mut sitä rakkauden ja onnellisuuden tunnetta, minkä oma lapsi herättää, en olisi mitenkään voinut etukäteen uskoa, enkä osaa sitä kuvailla. Jos kuvailisin, se olisi niin siirappista, että osalle lukijoisa tulis siitä pahoinvointia. Jos vaan ollaan onnekkaita, niin näitä tulee meille vielä lisää, ja siksipä täällä taas haaveillaan.

Mut nyt olen voimakkaasti myös sitä mieltä, että jos ei lapsia halua, niin ei niitä pidä missään nimessä hankkia. Voin vaan kuvitella, kuinka ahdistavaa raskaus ja äitiys on, jos ei ole ollenkaan siihen valmis. Elämässä on paljon muutakin sisältöä kuin lapset ja äitiys. Mutta omalla kohdallani kaikki pähkäilyt ja miettimiset tuntuu näin jälkikäteen olleen vähän sivuraiteille. Ensinnäkin mietin kovasti, miten MINÄ muutun ja jaksan, ja miten minä pärjään! Nyt tuntuu ihan hullulta; enhän minä mihinkään tässä ole muuttunut, hiukan vaan jalostunut empaattisemmaksi, tehokkaammaksi ja rennommaksi. Ei äitiyteen voi hukkua, jos ei itse sitä halua.

 

[Maiju2:lle]

Maiju2, kertoisitko tarkemmin, millainen kriisisuunnitelma teillä miehenne kanssa oli? Kiinnostava juttu!

 

[Maiju2]

Edelliselle; lähinnä meitä huoletti minun jaksamiseni (koska synnytyksen jälkeisestä masennuksesta puhutaan nykyään paljon) sekä parisuhde. Meillä oli kriisisarahsto sitä varten, että tarpeen vaatiessa mies ois voinut vähentää työntekoa paljonkin ja viettää enemmän aikaa minun ja lapsen kanssa ekana vuonna ja oltais silti tultu hyvin toimeen. Se oli kaikkein tärkeintä; mikään raha eikä materia ei korvaa yhdessä vietettyä aikaa. Ei olal jätetty tälle ekalle vuodelle mitään stressaavia isoja päätöksiä, vaan keskitytään vaan nautiskelemaan perheestämme.

Lisäksi koiralle oli sovittu hoitopaikka, jossa se oli lapsen syntymän aikaan ja jonne se olisi voinut jäädä, jos en olisi jaksanut sitä hoitaa tai olisi tullut muuta hässäkkää.
Raskausaikana aloitin hoitosuhteen yksityiselle puolelle, josta sit tilattiin valmennukset, ja josta olisin tilannut ihmisen kotiin auttamaan imetys- ja lapsenhoito-ongelmissa tai mahdollisissa mielenterveysongelmissa, jos niitä ois tullut (siis kätilön, joka on myös psykiatrinen sairaanhoitja). Minä kun en luota omaan neuvolan terkkariini, ja masentuneena minulla tuskin ois ollut voimia etsiä auttavaa kättä julkiselta puolelta, näin luulen.

Lisäksi tutustuin kaikkiin alueen kerhoihin jo raskausaikana, jotta lapsen synnyttyä en jäisi kotiin kupeksimaan ja mökkiytymään sillä verukkeella, että kynnys mennä uusiin paikkoihin olisi ollut korkea. Otin myös selvää, mitä kaikkea palveluita kaupungissa järjestetään tulevana vuonna ja ilmoittauduin niihin etukäteen. Yhdestä ryhmästä olikin sitten suuri apu, kun siellä oli kaikki pienten vauvojen äitejä, sai vertaistukea.

Äitini järjesteli asioitaan niin, että olisi voinut tulla meille auttamaan, jos tarvis. Kavereille ilmoitin että jos alan höperöityä niin mut saa pakata autoon vaikka kuinka vastustelisin ja viedä ihmisten ilmoille, ja niin ne on tehneetkin.
Ruokaa varasin pakkaseen niin paljon, että sillä ois ruokkinut kokonaisen lähiön (koska otin tosissani sen, ettei pienen vauvan äitinä muka pääse edes suihkuun, saati sitten ehdi tehdä ruokaa) taitaa siellä vieläkin pyöriä joku pullapussi. Lisäksi sit tietenkin kirjallisuuteen tutustuminen, mut siinäpä se.

Mitään näistä ei tarvittu, kun niin helpolla päästiin, mut ikinä ei tiedä, millainen lapsonen sieltä syntyy, ja onko hän terve. Sairaan ja itkuisen lapsen kanssa ois voinut olla elämä vähemmän ruusuista.

 

[ei-vielä-äiti]

Mutta omalla kohdallani kaikki pähkäilyt ja miettimiset tuntuu näin jälkikäteen olleen vähän sivuraiteille. Ensinnäkin mietin kovasti, miten MINÄ muutun ja jaksan, ja miten minä pärjään! Nyt tuntuu ihan hullulta; enhän minä mihinkään tässä ole muuttunut, hiukan vaan jalostunut empaattisemmaksi, tehokkaammaksi ja rennommaksi. Ei äitiyteen voi hukkua, jos ei itse sitä halua.

Oliupas hauska lukea tämä pätkä. Tämä lohduttaa mua, tässä omanama ajattelussani o

 

[Sini]

Minä kuuntelen päivittäin työkavereitani, joilla on kaikilla murkkuikäiset lapset. Siis lapset, jotka inkuttaa vastaan, eivät tottele, rällää skootterilla kaikki illat jossain, missä lie, ovat näsäviisaita, laiskoja ja saamattomia ja ennenkaikkiea vakuuttuneita siitä, ettei niiden vanhemmista ole mihinkään. Siis tällaiseenko elämään olen itseni tuomitsemassa, kun haluan lapsia; että olen omassa kodissani pelkkä piika, jolle räkytetään ja kiukutellaan sekä miehen että lasten taholta? (Ja nämä ihmiset on siis ihan tavallisia ihmisiä, ja niiden nuoret ihan tavallisia nuoria, joten turha kertoa, että jos vaan jaksaa kasvattaan, niin murkutkin on pelkkiä herranterttuja..)

Kaikki puhuu vaan noista vauvoista; siis eihän ne ole vauvoja kuin muutaman kuukauden. Kai nyt perushoidosta vauvan kohdalla selviää. Mutta äitiys näyttää olevan sitä vaikeampaa, mitä vanhemmaksi lapset tulee. Eipä juuri houkuttele. Monet sanovat, että äitiydessä on enemmän iloa kuin murhetta, mutta valitettavasti toi ilo vain niin kovin harvoin näkyy ulkopuoliselle. Lähinnä näyttää siltä, että sitä parisuhdetta pidetään pystyssä ja elämää viedään eteenpäin ylimaallisella sinnikkyydellä ja puurtamiselle. Äitiys näyttää hukuttavan naisen jatkuvaan kontaktiin lapsen kanssa, mutta kaikki hellyys, keskinäinen ilo ja hulluttelu miehen kanssa näyttää jäävän jonnekkin kauas taakse. Jotenkin tuntuu, että haluanko oikeasti muuttaa parisuhteeni pelkäksi "iskä & äiskä team oy":ksi.

Pitäisikö murkkujen sitten olle jotain "herranterttuja", sehän kuuluu normaalina osana jokaisen kasvamiseen ja itsenäistymiseen tuo murkkuikä kapinointeineen ja muineen. On myös niitä, joilla teini-ikä ei tule niin voimakkaana, mutta sekin on yksilöllistä ja yhtälailla ok.
Teini-ikä on oman kasvun aikaa ja edellyttää irtiottoa omista vanhemmista ja vallitsevista normeista joskus aika rankastikin.

Murkkuiän jälkeen on myös elämää ja itsestäni tuntuu todella hienolta esimerkiksi se, että minun ja vanhempieni välit ovat todella hyvät näin aikuisiällä. Olen myös oikeasti kiitollinen vanhemmilleni siitä, että jaksoivat aina välittää, vaikka päällepäin sitä en tuolloin näyttänyt tai aina ajatellutkaan. Se on kuitenkin vanhempien tehtävä, murkutkin ovat vielä oikeasti lapsia. Tästä voisi nyt päätellä, että olin itse todella ongelmainen teini, mutta itseasiassa olin aivan tavanomainen.

Mikäli jonain päivänä saan lapsia, odottaisinkin ennenkaikkea sitä, että saisin katsella minkälaisia ihmisiä heistä kasvaa.

Mutta asiaan, elämä on valintoja, kaikkea ei voi saada. Jos lapsia hankkii, jostain joutuu luopumaan. Sekin riippuu omista valinnoista ja omasta asenteesta. Mikäli ei halua että parisuhde muuttuu ihan pelkäksi "äiskä & iskä team oyksi" niin aikaa on vain tehtävä kahdelle ja asiaan on löydyttävä tahtoa molemmilta. Mutta siis muuttuuhan parisuhdekin jokatapauksessa, se nyt on selvää.

 

[pointti tais mennä ohi..]

Pitäisikö murkkujen sitten olle jotain "herranterttuja", sehän kuuluu normaalina osana jokaisen kasvamiseen ja itsenäistymiseen tuo murkkuikä kapinointeineen ja muineen. On myös niitä, joilla teini-ikä ei tule niin voimakkaana, mutta sekin on yksilöllistä ja yhtälailla ok.
Teini-ikä on oman kasvun aikaa ja edellyttää irtiottoa omista vanhemmista ja vallitsevista normeista joskus aika rankastikin.

Niinhän tuossa sanottiin, että ihan tavallisia nuoria ovat. Kaikki vaan eivät halua edes sitä vauvaa omaan kotiinsa asumaan, saati sitten haistattelevaa ja räkyttävää teiniä.

 

[VanhaNiklas]

Nyt haluaisin kommentteja ja kokemuksia lähinnä niiltä äideiltä, jotka ovat tulleet äidiksi ilman kuumeiluja. Muuttuuko kaikki sen jälkeen, kun testi näyttää plussaa? Hurahtaako siihen äitiyteen ja unohtaa nämä kaikki muka-loogiset ajatuksensa? Ja mahtaisiko löytyä joku muukin, jolle kaikki ei ole niin raivostuttavan itsestäänselvää, mitä tuo lapsen haluaminen tuntuu niin monille olevan?

En nyt ole äiti, että siinä mielessä vähän huono vastaamaan. Mutta itse olen toivonut lasta noin 5 vuotta. Valitettavasti se ei ole niin helppoa kuin jotkut erheellisesti väittävät Nyt kun olen viranomaisten toimesta arvioitavana olenko hyvä isäksi, olen joutunut miettimään tuota asiaa jokaiselta mahdolliselta näkökannalta muutaman vuoden ajan aktiivisemmin. Ja päätös on siten kypsynyt pitkällä aikavälillä yhä enemmän siihen suuntaan, että toivon edelleen saavani lapsen. Nyt sitten jännitän ovatko suomen viranomaiset itseni kanssa samaa mieltä, että minä olen tarpeeksi kypsä, taloudellisesti riippumaton ja omaan isältä vaadittavat arvot ryhtyessäni isäksi. Toivottavasti tuo päätös tulisi vielä tämän vuoden puolella.

 

[neitoperho]

Toivottavasti ketju pysyy hengissä, vaikka viestejä onkin viime aikoina tullut harvemmin kuin sen alkaessa! Sen verran mukava kerrankin lukea asiasta tästä näkökulmasta. Yleensä kun palstoilta löytyy ketjut vauvakuumeilijoille ja odottajille, mutta asiaa epäröiville kyllä harvemmin.

Itse olen 29 ja mieheni pari vuotta vanhempi. Ollaan kyllä molemmat oltu aina sitä mieltä, että lasten aika on ehkä sitten joskus - ei vielä kuitenkaan. En ole ikinä ymmärtänyt, miksi ihmiset hankkivat lapsia tai mitä ihanaa on huutavassa nyytissä, johon olet sidottuna 24h. Näin siis ajatukseni toistelivat, vaikka kaikkialla ympäriläl hehkutettiin tuoretta perheonnea. Vauvakuumetta ei vain ikinä syttynyt. Aina tuo ideaalinen aika lapsille olisi ehkä parin vuoden päästä. Koko asiaa ei oltaisi varmaan harkittu vieläkään ilman mieheni sairastumista. Yhtäkkiä jouduimme kuitenkin heräämään siihen todellisuuteen, että lasten saanti ei olisi meille välttämättä edes mahdollista, eikä kokoajan kertyvä ikä ainakaan auttaisi asiaa. Jouduimme melko nopealla aikataululla tekemään päätöksen "nyt tai ei koskaan" ja päädyimme suuresta epäröinnistä huolimatta jättämään ehkäisyn pois. Ja kuinkas ollakaan, jo parin viikon jälkeen huomasin eksyväni vauvakuumepalstoille ja kyttääväni kaikkia omituisia tuntemuksia.

Vielä ei ole tärpännyt, enkä voi väittää että leijailisin valtavan vaaleanpunaisen vauvakuumeen pauloissa. Ei, kyllä kysyn edelleen joka kerta nähdessäni lastenvaunuja työntävän äidin: tuotako minä tosiaan haluan. Enkä edelleenkään osaa vastata tähän kysymykseen. Mutta kyllä tuon päätöksen tekeminen on muuttanut asennoitumista huomattavasti. Nyt näen jo elämän vauvaperheenä jopa ihan mukavalta ratkaisulta. Ehkä itselleni sopii paremmin tällainen rationaalisista syistä tehty päätös, kuin hormonihuumainen haaveilu.

 

[päättämätön75]

Olen viime aikoina ollut aika sekaisin valintojeni suhteen, ja niinpä onkin ollut mahtavaa lukea tätä keskustelua. Yksi asia on kuitenkin jäänyt mietityttämään: kaikilla keskustelijoilla kun tuntuu olleen valmiina täydelliset parisuhteet. Itse olen ollut reilut kolme vuotta parisuhteessa, jossa on paljon hyvää, mutta myös omat ongelmakohtansa. En ole aikaisemmin ajatellut, että haluaisin lapsia, en ehkä ollenkaan, mutta nyt ollessani 35-vuotias, on kissa nostettu pöydälle. Mieheni on asettanut lastenhankkimisen kynnyskysymykseksi suhteen jatkumiselle: hän haluaa ruveta tekemään lapsia nyt ennen kuin on liian myöhäistä. Itse olen pyöritellyt mielessäni kolmea kysymystä: 1) haluanko ylipäänsä lapsia 2) haluanko lapsia mieheni kanssa 3) voinko saada enää lapsia, jos suhde nyt katkeaa. Mieheni on hyvin voimakas persoona, ja vaikka rakastammekin toisiamme, riitamme ovat välillä aika voimakkaita, ja monet näkemyksemme asioista ovat erilaisia. Pelkään, että pienten lasten kanssa erimielisyydet voivat kärjistyä ja lapsen/lasten kasvatus hankaloituu. Pahimmillaan tämä voisi johtaa eroon.

Toisaalta en tiedä, löytyykö täydellistä parisuhdetta koskaan tai ainakaan ajoissa, jos rupean sellaista 35-vuotiaana odottelemaan. Olemme myös molemmat taiteellisilla aloilla, joten ura ei ole kummallekaan ainoastaan työpaikka vaan myös kutsumus luovaan työhön. Molemmilla on paljon ammatillisia haaveita, ja elämme kaikenkaikkiaan melko epätavallista päivä- ja työrytmiä. Kaikessa kummallisuudessaan perhe-elämämme voisi ehkä onnistuakin, ja näin vanhemmiten ajatus perheestä ei ehkä olisikaan mielestäni niin kamalan keskiluokkainen ja tylsä. Pieni pedagogi sisälläni haluaisi ehkä mielelläänkin kasvattaa omaa lasta. Epävarmuuteni asiasta on kuitenkin edelleen suuri, eikä asiaa auta se, että painostus niin mieheni kuin äitinikin taholta on suuri (olen ainoa lapsi). En haluaisi siis ryhtyä toimeen vääristä syistä, mutten myöskään menettää mahdollisuuksiani äitiyteen vääristä syistä.

 

[Bete]

Mieheni on asettanut lastenhankkimisen kynnyskysymykseksi suhteen jatkumiselle: hän haluaa ruveta tekemään lapsia nyt ennen kuin on liian myöhäistä. Itse olen pyöritellyt mielessäni kolmea kysymystä: 1) haluanko ylipäänsä lapsia 2) haluanko lapsia mieheni kanssa 3) voinko saada enää lapsia, jos suhde nyt katkeaa.

Onko miehesi puhunut sulle siitä, miksi hän haluaa lapsia? Mitkä olisivat hänen perustelunsa tälle elämänmuutokselle? Ja miksi lapseton elämä ei ole vaihtoehto? Onko hän hyvin lapsirakas ja haluaa hoitaa lapsia ja käyttää niiden kanssa paljon aikaa? Jos on, niin siinä tapauksessa toive on aika ymmärrettävää. Muuten en oikein ymmärtäisi. Sinun pohdintasi vaikuttavat kuitenkin oikein järkeviltä.

 

[kuultua]

Sulle päättämätön75: Useampikin tuttuni on kertonut, että mitä ongelmakohtia parisuhteessa onkaan ollut, ne lähes poikkeuksetta ovat kärjistyneet ensimmäisen lapsen synnyttyä.

Tämä ei tietenkään tarkoita että kaikilla käy niin, mutta jos epäröit ylipäätään haluatko edes jatkaa suhdetta miehesi kanssa, niin muista että jos teet hänen kanssaan lapsen, et pääse hänestä KOSKAAN täysin eroon. Hän tulee aina olemaan elämässäsi, vähintään lapsenne isän roolissa. Ja jos ero tulee, hänen hankalat puolensa tuskin siinäkään kohdin lievenevät, kun aletaan riidellä huoltajuudesta yms..

 

[åpoiu]

Aika moni lapsiasiassa epäröivä perustaa kantansa sille että "kun en oo koskaan tykänny lapsista / vauvoista, lapset on mun mielestä niin karmivia" jne jne.

Oletteko kenties tulleet ajatelleeksi, että TIETENKÄÄN vieraiden ja tuttujen TOISTEN IHMISTEN lapset eivät voi ikinä herättää sellaisia tunteita kuin oma lapsi. Toisten lapsi on AIVAN eri asia kuin oma lapsi. (pyydän anteeksi caps lockia, koen tarvetta nyt painottaa noita sanoja)
Siis totaalisen eri asia. Toisten lapsi versus oma lapsi .... = kaksi eri maailmanaikkeutta.

Joten jos et voi sietää vieraiden etkä tuttujenkaan lapsia, ja jätät sen takia oman lapsen hankkimatta, teet ehkä elämäsi suurimman virheen ja menetät jotain niin suurta, että et onneksi edes tajua sitä.

(kuulostaa pateettiselta, mutta "lapselliset" ihmiset varmasti allekirjoittavat tämän!!)


Tsemppiä itse kullekin.

 

[päättämätön75]

Onko miehesi puhunut sulle siitä, miksi hän haluaa lapsia? Mitkä olisivat hänen perustelunsa tälle elämänmuutokselle? Ja miksi lapseton elämä ei ole vaihtoehto? Onko hän hyvin lapsirakas ja haluaa hoitaa lapsia ja käyttää niiden kanssa paljon aikaa? Jos on, niin siinä tapauksessa toive on aika ymmärrettävää. Muuten en oikein ymmärtäisi. Sinun pohdintasi vaikuttavat kuitenkin oikein järkeviltä.

Mieheni on melko jääräpäinen luonne, kun hän päättää jotain, hänen päätään on vaikea kääntää. Hänellä on ilmeisesti pidemmän aikaa ollut sellainen ajatus, että hän haluaa elämässään saada kaksi lasta tai enemmän. Se minua vähän huolestuttaakin, että mitä tapahtuu suhteessa, jos tämä haave ei ota toteutuakseen biologisista syistä tai jos itsestäni tuntuu yhden jälkeen siltä, etten halua lapsia enempää. Lasten hoitoon hän varmasti osallistuisi ja voisi hyvinkin jäädä hoitovapaallekin. Mikään erityinen lapsi-ihminen hän ei muuten ole, vaan perustaa näkemyksensä sille, että "omat lapset ovat eri asia kuin toisten".

 

[Bete]

Aika moni lapsiasiassa epäröivä perustaa kantansa sille että "kun en oo koskaan tykänny lapsista / vauvoista, lapset on mun mielestä niin karmivia" jne jne.

Oletteko kenties tulleet ajatelleeksi, että TIETENKÄÄN vieraiden ja tuttujen TOISTEN IHMISTEN lapset eivät voi ikinä herättää sellaisia tunteita kuin oma lapsi. Toisten lapsi on AIVAN eri asia kuin oma lapsi. (pyydän anteeksi caps lockia, koen tarvetta nyt painottaa noita sanoja)
Siis totaalisen eri asia. Toisten lapsi versus oma lapsi .... = kaksi eri maailmanaikkeutta.

Joten jos et voi sietää vieraiden etkä tuttujenkaan lapsia, ja jätät sen takia oman lapsen hankkimatta, teet ehkä elämäsi suurimman virheen ja menetät jotain niin suurta, että et onneksi edes tajua sitä.

(kuulostaa pateettiselta, mutta "lapselliset" ihmiset varmasti allekirjoittavat tämän!!)

Hmmm. No jaa, voihan sen noinkin nähdä, mutta yhtä lailla toisaalta myös niin, että jos hankkii lapsen, niin menettää lapsettoman elämän ikuisiksi ajoiksi. Lapsen hankkiminenkin voi olla elämän suurin virhe, jos sen tekee henkilö, jonka ei pitäisi olla vanhempi tai tilanne ei lapsiperhe-elämälle sovellu. Ennen kaikkea lapsen hankkimisessa on se riski, että siitä on lapselle itselleen haittaa, pahimmassa tapauksessa.

Jos asiassa epäröi, niin ei kannata "testata" omalla lapsella, koska tilannetta ei voi ikinä peruuttaa. En minäkään kyllä ole lapseton siksi, että "lapset ovat karmivia". Ei ne nyt niin hirveitä ole, mutta olen lapseton siksi, että en halua luopua lapsettomasta elämästäni. Voisi ehkä olla ihan kiva olla äiti, mutta vain harvoin, muutamana päivänä vuodessa, jotta pääosa elämästäni olisi kuitenkin lapsettoman ihmisen elämää. Koska tällainen ei ole mahdollista, niin olen sitten lapseton kokonaan. Minusta vanhemmuuden vaatimukset ovat niin suuret, että en pystyisi niitä täyttämään, joten en halua asiaa kokeilla jonkin viattoman osapuolen kustannuksella.

Minusta siis tuo "toisten lapsi vs. oma lapsi" on vähän huono vertaus, koska harvoin ne ovat keskenään vaihtoehtoja. Ennemminkin pitäisi vertailla tilannetta "oma lapsi ja lapsiperhe-elämä vs. oma elämä lapsettomana". Eli onko lapseton elämä sellaista, josta nimenomaisesti haluaa eroon.

 

[päättämätön75]

Hmmm. No jaa, voihan sen noinkin nähdä, mutta yhtä lailla toisaalta myös niin, että jos hankkii lapsen, niin menettää lapsettoman elämän ikuisiksi ajoiksi. Lapsen hankkiminenkin voi olla elämän suurin virhe, jos sen tekee henkilö, jonka ei pitäisi olla vanhempi tai tilanne ei lapsiperhe-elämälle sovellu. Ennen kaikkea lapsen hankkimisessa on se riski, että siitä on lapselle itselleen haittaa, pahimmassa tapauksessa.

Hyviä näkökulmia. Eräs ystäväni - nuoruudessaan neljän lapsen yksinhuoltajaisä - sanoi minulle, että oma lapsi ja toisen lapsi ovat toki eri asia - nimittäin omien lasten kanssa se on paljon PAHEMPAA. Itse olen myös pohtinut sitä, että mielelläni näen kummilapsiani, jotka ovat sympaattisia ja kivoja, kun niitä näkee sen pari tuntia kerrallaan noin kerran kuussa. Silti aina, kun soitan näihin kaksilapsisiin perheisiin, niin tuntuu, että siellä on käynnissä jatkuva huuto ja vilske. En ole varma, haluaisinko sellaista elämää 24/7.

Jos minulla olisi lapsia, niin varmasti pitäisin niistä huolta ja rakastaisin niitä, mutta nauttisinko todella siitä, että viettäisin lasten kanssa aikaa kotona? En ole koskaan ollut mikään erityinen perheihminen, ja eniten nautin nykyään asioista, jotka liittyvät työhöni. Kumpaa siis katuisin enemmän vanhana kiikkustuolissa: sitä, etten koskaan hankkinut lapsia vai sitä, etten käyttänyt sitäkin aikaa niihin asioihin, joista olen aina nauttinut ja joihin koen kutsumusta?

Monesti olen miettinyt, että mieluiten adoptoisin suoraan 16-vuotiaan. Aikuinen lapsi olisi kiva olla. Meillä naisilla on jotenkin hirveä paine siihen, että meidän pitäisi haluta lapsia. Mutta mikä sitten on riittävä syy ryhtyä toimeen, jos ei erityisesti haaveile lapsiperhe-elämästä?

 

[realismia]

Minusta vanhemmuuden vaatimukset ovat niin suuret, että en pystyisi niitä täyttämään, joten en halua asiaa kokeilla jonkin viattoman osapuolen kustannuksella.

Minusta siis tuo "toisten lapsi vs. oma lapsi" on vähän huono vertaus, koska harvoin ne ovat keskenään vaihtoehtoja. Ennemminkin pitäisi vertailla tilannetta "oma lapsi ja lapsiperhe-elämä vs. oma elämä lapsettomana". Eli onko lapseton elämä sellaista, josta nimenomaisesti haluaa eroon.

Ei ne vanhemmuuden vaatimukset niiiin suuria oloe, etteikö ihan normaali aikuinen niitä halutessaan täyttäisi. Ihan turhaan mystifioit ja suurentelet asiaa. Lapsihan on ihminen, eikä mikään jumala tai ulkoavaruuden olio.
Oma lapsi on aivan eri juttu, kuin toisten lapsi. Näin se vaan on. Meitä on kaksi aikuista, joista kumpikaan ei pidä edelleenkään lapsista automaattisesti, se riippuu persoonasta ja täytyyhän sitä myös tutustua ensin. Ihan kuten aikuistenkin kanssa. Omaansa voi myös kasvattaa niiden omien arvojensa ja normiensa mukaan, ihan alkaen siitä, miten käyttäydytään ihmisten ilmoilla.
Ja mitä tulee lapsiperhe-elämään, niin ei sekään ole jokaisessa perheessä samanlaista. Vanhempien persoona, työ ja koulutus vaikuttavat myös siihen, miten sitä arkea eletään.
Emme mekään ole ikinä missään lapsiperheille markkinoiduissa huvi- tai vesipuistoissa ole lomiamme viettäneet. Museoita on koluttu ja kyllä, ne todellakin sopivat lapsille, jos vain itse viitsii asiaan yhtään perehtyä. Ihan esimerkkinä: dinosaurusten luurangot ja Marie Antoinetten viimeinen vankila kiehtovat!
Lapsiperhe-elämää suurempi muutos on se ,kun sinkkuelämän jälkeen alkaa elää arkea kiinteässä parisuhteessa. Ruokakauppa, siivous, laskut...
Aika harva velakaan voi tuosta vaan lähteä eksoottiisiin maihin tai edes Suomen Lappiin. Siitä pitää työpaikka huolen.
Usein lapsettomuutta perustellaankin sillä, ettei sitten voisi sitä tai tätä. Kuitenkin meillä on lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka lapsellinenkin voi luoda uraa. Presidenttimmekin on äiti ja entinen yh. USA:n ulkoministeri Clinton, Marie Curie, Leena Palotie, Barbara Hendricks, Madonna ja Eija Ailasmaa ovat kaikki naisia, jotka ovat toteuttaneet komean uran, vaikka heillä on lapsia.

 

[höps.]

Juuri näin.

Kovin olet jo pitkään ajanut täällä Velojen asiaa Bete.... On alkanut kiinnostamaan mitä kaikkea oma elämäsi pitääkään sisällään, jonka pelkäät romuttuvan, jos lapsi tulisi kuvioihin? Jotenkin ymmärrän että jatkuvasti maasta toiseen muuttava taiteilija tai muusikko haluaa olla lapseton. Mutta esim toimistotyötä tekevä ja aktiivista urheilua harrastava nainen, ei kyllä uraansa ja harrastuksiaa lasten myötä menetä. Järjestelykysymyksiä.

 

[Bete]

Kovin olet jo pitkään ajanut täällä Velojen asiaa Bete.... On alkanut kiinnostamaan mitä kaikkea oma elämäsi pitääkään sisällään, jonka pelkäät romuttuvan, jos lapsi tulisi kuvioihin? Jotenkin ymmärrän että jatkuvasti maasta toiseen muuttava taiteilija tai muusikko haluaa olla lapseton. Mutta esim toimistotyötä tekevä ja aktiivista urheilua harrastava nainen, ei kyllä uraansa ja harrastuksiaa lasten myötä menetä. Järjestelykysymyksiä.

En ole ajanut "velojen asiaa", vaan yrittänyt auttaa ihmisiä heidän päätöksissään. Ketjun otsikkohan on "lapsia vai ei", joten tuon esille näkökulmia, jotka joiltakin muilta on saattaneet unohtua tuoda esille. Vastaavasti tietenkään kenenkään ei pitäisi ajaa täällä "äitien asiaa" myöskään.

Viestisi on kyllä melko pöyristyttävä suoraan sanottuna. Ei minulla tule koskaan olemaan lasta, joten mitään pelkoa siitä ei onneksi tarvitse kokea. "Järjestelykysymyksistä" voisin sanoa, että ryhtyisitkö sinä itse johonkin suureen ja pitkäaikaiseen projektiin, jos se ei sinua tipan tippaa kiinnostaisi? Kai sen lapsen voi elämäänsä "järjestellä", mutta ennen kaikkea se on ensin haluttava. Mitä ammatilla on tekemistä sen kanssa, haluaako ihminen lapsia vai ei? Kokemusteni mukaan ei yhtään mitään. Taiteilijoilla ja muusikoilla taitaa olla lapsia yhtä usein kuin toimistotyötä tekevilläkin, tai ainakin he niitä yhtä usein haluavat. En ole koskaan kuullut, että nämä asiat liittyisivät toisiinsa, joten ei kannata luoda sellaista mielikuvaa, että näin olisi.

 

[Bete]

Jos minulla olisi lapsia, niin varmasti pitäisin niistä huolta ja rakastaisin niitä, mutta nauttisinko todella siitä, että viettäisin lasten kanssa aikaa kotona? En ole koskaan ollut mikään erityinen perheihminen, ja eniten nautin nykyään asioista, jotka liittyvät työhöni. Kumpaa siis katuisin enemmän vanhana kiikkustuolissa: sitä, etten koskaan hankkinut lapsia vai sitä, etten käyttänyt sitäkin aikaa niihin asioihin, joista olen aina nauttinut ja joihin koen kutsumusta?

En tiedä, mitkä asiat sinulla varsinaisesti puoltavat lastenhankintaa, mutta nuo luettelemasi ainakin ovat lähinnä sitä vastaan. Mulla on samanlaiset ajatukset ja luen itseni selkeästi vapaaehtoisesti lapsettomasti. Mulle se, että "en ole erityisesti perheihminen" merkkaa juuri sitä, että en kaipaa lapsia. En tietenkään voi periaatteessa tietää, nauttisinko lasten kanssa kotona olosta, mutta en kaipaa sellaista. Uskon, että ne asiat, joita vanhana katuu, ovat niitä, jotka olisi aikoinaan halunnut toteuttaa, mutta jäivät tekemättä esim. rohkeuden puutteen takia tai muiden painostuksen takia. Jos sulla on jokin sisäinen "kutsumus" (jota sanaa käytitkin) ja palava kiinnostuksen kohde johonkin asiaan, niin se on juttu, johon kannattaa pyrkiä. Tietenkin jos jossain vaiheessa koet kovasti myös haluavasi lapsen, ja pystyt käytännön elämän siihen sovittamaan, niin asia on varmasti harkinnan arvoinen.

Meillä naisilla on jotenkin hirveä paine siihen, että meidän pitäisi haluta lapsia. Mutta mikä sitten on riittävä syy ryhtyä toimeen, jos ei erityisesti haaveile lapsiperhe-elämästä?

Muilta tulevista paineista ei kannata välittää, vaikka ne olisivat minkälaisia. Pelkään aina sitä, että joku hankkii lapsia vain muiden painostuksen takia, ja muutaman vuoden päästä on asiasta katkera ja kokee, ettei omaa ollenkaan omaa elämää ja lapsi on vain riesa. Sellainen ei ole mukava kohtalo äidille, lapselle eikä isälle. En itse näe mitään "riittävää syytä" ryhtyä toimeen, jos ei haaveile lapsiperhe-elämästä. Miksi lastenhankintaan pitäisi ryhtyä, jos ei koe siihen vetoa? Kyse on kuitenkin omasta perheestä, omasta elämästä ja omasta ajankäytöstä.

 

[perhosentoukka]

Olenkin jo pitkään kaipaillut tällaista ketjua! Olen melko samanikäinen ja samassa elämäntilanteessa aloittajan kanssa sekä pohtinut samankaltaisia asioita. Minulla suurin lastenhankinnan estävä tekijä on äitiyden pelko. Äitiyteen tunnutaan liittävän jyrkkiä odotuksia kuten, kumpi on parempi: alatiesynnytys/sektio, imetys/korvike, kotihoito/päivähoito jne. Monessa kohtaa ei tunnuta olevan suvaitsevaisia erilaisia ratkaisuja kohtaan, vaan kaikki äidit yritetään työntää samaan muottiin. Koen sen hyvin ahdistavaksi. Enpä oikein usko, että missään asiassa on yhtä oikeaa ratkaisua, kuten äitiyteen liittyvissä kysymyksissä yritetään usein väittää.

Olen oikeastaan hieman kateellinen isille. Isillä on tavallaan lupa olla avuttomia ja hämillään vauvan tai pikkulapsen kanssa, kun taas äidin oletetaan tietävän automaattisesti, miten lasta hoidetaan. Jos olisi mahdollisuus valita, voisin olla itse asiassa mielelläni isä: ei tarvitsisi synnyttää, työelämässä olo ei katkeaisi, päähoitovastuu kuuluisi ilman muuta äidille ja jos isänä pukisin esim. jonkin vaatekappaleen väärinpäin, se olisi vain asiaankuuluvaa tuoreen isän hölmöilyä näin kärjistetysti. Ja mitä tulee vielä synnytykseen, isillä on tavallaan lupa pelätä synnytykseen osallistumista ja saada ymmärrystä osakseen, jos päättää jättää tapahtuman väliin. Naisten on taas synnytettävä ja usein kivut, repeämät jne. kuitataan vain asenteella, että "palkinto on kuitenkin niin ihana".

Biologialle ei luonnollisestikaan voi mitään, mutta minun on vaikea hyväksyä, että lapsenhankinnassa mies ja nainen ovat niin eri asemassa. En yhtään epäile, etteikö lapsista olisi paljon iloa, mutta näen lapsiperhearjen valtavana työleirinä eikä ajatus siitä oikein viehätä. Vauvakuume ei ole noussut ja todennäköisesti yltiörealistiset ajatukseni pitävät sen tehokkaasti loitolla vastedeskin. Olen luonteeltani liian varovainen ja harkitsevainen siihenkään, että hankkiutuisin raskaaksi -jos onnistuisikaan- ja luottaisin siihen, että oma lapsi on aivan eri asia kuin muiden lapset. Entäs jos niin ei olisikaan? Ehkä minulta puuttuu heittäytymiskykyä? En tiedä.

 

[päättämätön75]

Oma lapsi on aivan eri juttu, kuin toisten lapsi. Näin se vaan on. Meitä on kaksi aikuista, joista kumpikaan ei pidä edelleenkään lapsista automaattisesti, se riippuu persoonasta ja täytyyhän sitä myös tutustua ensin. Ihan kuten aikuistenkin kanssa. Omaansa voi myös kasvattaa niiden omien arvojensa ja normiensa mukaan, ihan alkaen siitä, miten käyttäydytään ihmisten ilmoilla.

Sepä se juuri onkin. Itsekin vietän aikaa mieluiten sellaisten persoonien kanssa, joiden kanssa viihdyn. Mutta mitäs sitten, jos oma lapsi olisikin sellainen persoona, jonka kanssa oleminen on kamalan vaikeaa? Esimerkkejähän löytyy riitaisista perheistä, koska sukulaisuus ei sinänsä takaa vielä mitään. Olen aina vähän ihmetellyt sellaista "suku on paras" -mentaliteettia, että esimerkiksi serkkujen kanssa pitäisi viettää aikaa vain siksi, että että he ovat sukua, vaikka mitään muuta yhteistä ei olisi.

Mitä taas tulee tuohon vanhempien arvokasvatus-rooliin, niin mielestäni sitä liioitellaan aika lailla. Esimerkiksi oma maailmankuvani poikkeaa melko lailla omien vanhempieni maailmankatsomuksesta. Pieni lapsi ei toki tiedä muusta kuin siitä, minkä vanhemmat hälle kertovat, mutta kasvaessaan nuori kyllä muokkaa ajatusmaailmansa ihan itsenäisesti vanhempien, opettajien, kavereiden ym. hänen elämänsä henkilöiden tarjoamasta tiedosta valitsemalla. Itse opetan noin parikymppisia nuoria, ja olen huomannut, kuinka yksi vuosi jossain oppilaitoksessa voi muuttaa heidän maailmankuvaansa ja tulevaisuudensuunnitelmiaan ihan ratkaisevasti, joskus enemmänkin kuin sitä edeltäneet 10 vuotta. Ajatus siitä, että voisi äitinä tehdä lapsestaan kasvattamalla sellaisen kuin itse haluaa on siis kokemuksiini verrattuna aika naiivi.

 

[päättämätön75]

Olen oikeastaan hieman kateellinen isille. Isillä on tavallaan lupa olla avuttomia ja hämillään vauvan tai pikkulapsen kanssa, kun taas äidin oletetaan tietävän automaattisesti, miten lasta hoidetaan. Jos olisi mahdollisuus valita, voisin olla itse asiassa mielelläni isä: ei tarvitsisi synnyttää, työelämässä olo ei katkeaisi, päähoitovastuu kuuluisi ilman muuta äidille ja jos isänä pukisin esim. jonkin vaatekappaleen väärinpäin, se olisi vain asiaankuuluvaa tuoreen isän hölmöilyä näin kärjistetysti. Ja mitä tulee vielä synnytykseen, isillä on tavallaan lupa pelätä synnytykseen osallistumista ja saada ymmärrystä osakseen, jos päättää jättää tapahtuman väliin. Naisten on taas synnytettävä ja usein kivut, repeämät jne. kuitataan vain asenteella, että "palkinto on kuitenkin niin ihana".

Hah, mä olen ajatellut ihan samaa: mieluummin olisin isä kuin äiti. Kaiken lisäksi jos olisin mies, niin voisin tässä ihan rauhassa miettiä vielä parikymmentä vuotta ja katsoa sitten, olisiko löytynyt sellainen kumppani ja elämäntilanne, että uralla olisi tärkeimmät asiat tehty ja haluttaisi keskittyä mukavaan perhe-elämään.