H
hulluko?
Vieras
Lauantaina olimme viettämässä kumppanini synttäreitä. Tiesin aamulla, että hän haluaisi seksiä. Minäkin halusin. Mutta en kiihoittunut. En halunnut kumppaniani, seksiä kyllä. Selittelin paineilla.
olemme keskustelleet 5 vuotta asioista ja olemme suoraan keskustelleet siitä, että jos paineilen ja olen kuitenkin saanut toisen haluamaan itseäni ja kiihoittumaan, paineita voidaan hoitaa muunlaisella läheisyydellä ja samalla huolehditaan, että toisen ei tarvitse jäädä ilman tyydytystä. Kuten esim. sormin koskemalla tai suuseksillä tms.
Tiesin tämän, tiesin kumppanini odotukset, mutta en halunnut koskea häneen. Keskusteltuamme asioista tajusin, että olisin kyllä halunnut harrastaa seksiä, mutta en siten kuin kumppani haluaa, vaan tavallani. JA se minun tapani on se tapa, missä ei huomioida toista lainkaan, missä saan kohdella naista kuin esinettä. Eli sisään vaan ja pussit tyhjäksi.
Hän kun ei moista hyväksy, eikä salli itseään kohdeltavan niin, niin ei minua huvittanut sitten mikään. Ja kun näin, että hän oli pettynyt ja koki itsensä ei halutuksi, tunsin siitä jotenkin mielihyvää.
Mitä enemmän olen seksuaalisuuttani pohtinut ja omaa toimintaani niin ex vaimon kanssa kuin nykyisenkin kanssa, olen tajunnut, että en pysty hyväksymään naisen nautintoa. Että naisen nautinto vie sen potenssin. En ole eläessäni uhrannut sille ajatustakaan, päinvastoin, oikeastaan tehnyt kaikkeni että nainen ei nauti.
Olen toteuttanut seksiä vain tavalla joka palvelee minua itseäni, ajattelematta tippaakaan naista. Ja jos joudun ajattelemaan, eli kumppani vaatii minua ajattelemaan itseäänkin, en enää halua. Että taitaa nyt olla niin, että nämä paineet tosiaankin ovat vain haluttomuutta.
En kiihoitu naisen nautinnosta, en siitä että tuotan hänelle nautintoa, en siitä, että näen hänen itsensä tuottavan nautintoa itselleen. Suoraan sanoen, kiihoittavinta on, kun saan kohdella naista kuin esinettä, pumpattavaa barbaraa.
Ex- vaimoni mahdollisti sen, ei ollut siten koskaan mitään ongelmia. Hän jopa kehoitti, että ole sitten mahdollisimman nopea ja hoida ittesi. Hän ei toivonut mitään, ei ohjannut, ei halunnut, ei pyytänyt, vaan suhtautui seksiin niin kuin se olisi ihan sama- antoi velvollisuudesta vaan, ei odottanut koskaan saavansa siitä mitään. Ja oikeastaan ainoat kerrat, milloin todella halusi minua - siis kiihottui- olivat ne kerrat, kun kerroin pettäneeni tai haluavani avioeron.
Sitten tämä nykyinen olikin ihan erilainen. Se halusi, ohjasi- positiivisesti, esitti toiveita. Sain kohtauksen kaikesta. Olen huutanut, että ei sillä ole oikeutta toivoa, ei pyytää, että sen kanssa on niin vaikeaa, kun se ohjaa ja neuvoo, mikä tuntuu hyvältä. Että vaimon kanssa oli helppoa, kun se ei tiennyt mistään mitään, että sille oli ihan sama miten sitä koski, mikään ei tuntunut miltään.
Mä oon aina vedonnut siihen, että nämä sen haluamiset ja toiveet ja tapa nauttia luo paineita, mutta eihän se niin ole. Minä en vaan kiihoitu edes ajatuksesta, että pitäisi huomioida nainen, huolehtia sen nautinnosta tai nauttia sen nautinnon katselemisesta.
Tästäkin kerran keskusteltiin. Kumppanini puhui siitä, miten intiimissä suhteessa toisen nautinnon katselu on nautinnollista katsojalle itselleen ja luo läheisyyttä jne. Jouduin toteamaan, että siinäpä se, minä en saa siitä yhtään mitään.
Tajusin, että en esimerkiksi halua antaa naiselle suuseksiä. Olen mielelläni kyllä vastaanottava osapuoli, mutta en halua antaa sitä, jos ei ole pakko. Eli jos nainen on jo märkä, en tajua, miksi suuseksiä pitäisi antaa naiselle. Ymmärrän kyllä kun kumppanini sanoo, että nauttisi siitä, mutta miksi antaisin, jos kerta se on kiihoittunut jo? Se kyllä sopii, että nainen antaa suuseksiä minulle, vaikka olen itsekin jo valmiiksi kiihoittunut.
Olen tajunnut keskustelujemme myötä, että jos kumppanini jotain toivoo ja pyytää esim. seksin saralla, olen tasan huolehtinut siitä, että sitä en hänelle suo ja anna. Ja sitten taas kun se on kertonut, että jokin sitä satuttaa tai ei tunnu hyvältä- sitä minä sitten olen juuri tehnyt. Ihan pakkomielteisesti.
Olen selitellyt nyt paineilla loputtomiin ja vasta nyt tänä viikonloppuna oivalsin, että sekoitan käsitteet paineet ja haluttomuus. EHkä noin alle 10 % potenssiongelmistani johtuu paineista, loput siitä, että en halua tai kiihoitu senkaltaisesta seksistä, missä kumppani nauttii tai hänet tulisi huomioida- lähinnä kiihottaa vaan ajatus siitä,että saan vaan itsekkäästi panna ja tyhjentää itseni naiseen. ELi kohdella niin kuin pumpattavaa barbaraa.
Jostain syystä olen uskotellut itselleni, että ei naisen tarvitse nauttia. Naisen ei kuulu nauttia. Naisella ei oikeastaan ole oikeutta nauttia.
Ja muutenkin kun olen pohtinut käytöstäni, lähinnä nyt kumppanini kanssa ja olemme käyneet tilanteita ja tätä suhdetta läpi, olen tajunnut, että asenteeni naisia kohtaan on kovin vähättelevä. Neuvon kaikessa, pyytämättä. Ohjaan ja opastan, jopa omenankuorimisessa. En kestä sitä, jos nainen tietääkin jostain asiasta enemmän kuin minä. Se, että kumppanini on ollut reipas ja pärjäävä, on ollut minun vaikea hyväksyä. Olen syyttänyt häntä miehekkääksi, kun hän katsoo itse autonsa öljyt tai vie koiran ulos pakkaseen. Olen saarnannut hänelle miehen ja naisen roolista, mutta samalla kuitenkin olen itse kokenut että minun tulisi olla häntä auttamassa koko ajan kaikessa, jopa salaatin pilkkomisessa, vaikka hän ei siihen apua tarvitse, eikä pyydä.
Asenteeni on ollut hyvin pitkälle sellainen,että mitä sinä pikkulikka mitään mistään tiedät. Mitätöivä, vähättelevä jne.
Tajusin myös, että jos hän on esimerkiksi todennut olevan tyytyväinen esim. vatsaansa , olen kokenut sen negatiivisena asiana, niin kuin se olisi minulta pois, jos hän on sinut itsensä kanssa. Jos hän on kertonut, että joku on sanonut hänelle jotain kaunista, olen todennut, että joko sulle valehdeltiin tai mielisteltiin. Niinkuin se ihminen ei saisi tykätä itsestään ollenkaan. Ja ihan kuin haluaisin sen uskovan,että ei siitä tykkää kukaan muukaan.
Kumppanini kun kysyy, miksi toimin näin ja mitä tunnen näissä tilanteissa, tulee minulle aina vaan mieleen pelko, menettämisen pelko. Että jos se tajuaa, että se on nätti ja kiva jne, niin se jättää mut. Että se tajuaa sitten että se voi saada jonkun muunkin.
Se kysyi, että jos se olisi kohdellut minua samoin, kokisinko oloni rakastetuksi? Pitäisinkö tallaista toimintaa rakkautena? En pitäisi. Eikä pidä sekään.
Joten tässä sitä nyt ollaan.
MIKÄ MUA OIKEIN VAIVAA???
olemme keskustelleet 5 vuotta asioista ja olemme suoraan keskustelleet siitä, että jos paineilen ja olen kuitenkin saanut toisen haluamaan itseäni ja kiihoittumaan, paineita voidaan hoitaa muunlaisella läheisyydellä ja samalla huolehditaan, että toisen ei tarvitse jäädä ilman tyydytystä. Kuten esim. sormin koskemalla tai suuseksillä tms.
Tiesin tämän, tiesin kumppanini odotukset, mutta en halunnut koskea häneen. Keskusteltuamme asioista tajusin, että olisin kyllä halunnut harrastaa seksiä, mutta en siten kuin kumppani haluaa, vaan tavallani. JA se minun tapani on se tapa, missä ei huomioida toista lainkaan, missä saan kohdella naista kuin esinettä. Eli sisään vaan ja pussit tyhjäksi.
Hän kun ei moista hyväksy, eikä salli itseään kohdeltavan niin, niin ei minua huvittanut sitten mikään. Ja kun näin, että hän oli pettynyt ja koki itsensä ei halutuksi, tunsin siitä jotenkin mielihyvää.
Mitä enemmän olen seksuaalisuuttani pohtinut ja omaa toimintaani niin ex vaimon kanssa kuin nykyisenkin kanssa, olen tajunnut, että en pysty hyväksymään naisen nautintoa. Että naisen nautinto vie sen potenssin. En ole eläessäni uhrannut sille ajatustakaan, päinvastoin, oikeastaan tehnyt kaikkeni että nainen ei nauti.
Olen toteuttanut seksiä vain tavalla joka palvelee minua itseäni, ajattelematta tippaakaan naista. Ja jos joudun ajattelemaan, eli kumppani vaatii minua ajattelemaan itseäänkin, en enää halua. Että taitaa nyt olla niin, että nämä paineet tosiaankin ovat vain haluttomuutta.
En kiihoitu naisen nautinnosta, en siitä että tuotan hänelle nautintoa, en siitä, että näen hänen itsensä tuottavan nautintoa itselleen. Suoraan sanoen, kiihoittavinta on, kun saan kohdella naista kuin esinettä, pumpattavaa barbaraa.
Ex- vaimoni mahdollisti sen, ei ollut siten koskaan mitään ongelmia. Hän jopa kehoitti, että ole sitten mahdollisimman nopea ja hoida ittesi. Hän ei toivonut mitään, ei ohjannut, ei halunnut, ei pyytänyt, vaan suhtautui seksiin niin kuin se olisi ihan sama- antoi velvollisuudesta vaan, ei odottanut koskaan saavansa siitä mitään. Ja oikeastaan ainoat kerrat, milloin todella halusi minua - siis kiihottui- olivat ne kerrat, kun kerroin pettäneeni tai haluavani avioeron.
Sitten tämä nykyinen olikin ihan erilainen. Se halusi, ohjasi- positiivisesti, esitti toiveita. Sain kohtauksen kaikesta. Olen huutanut, että ei sillä ole oikeutta toivoa, ei pyytää, että sen kanssa on niin vaikeaa, kun se ohjaa ja neuvoo, mikä tuntuu hyvältä. Että vaimon kanssa oli helppoa, kun se ei tiennyt mistään mitään, että sille oli ihan sama miten sitä koski, mikään ei tuntunut miltään.
Mä oon aina vedonnut siihen, että nämä sen haluamiset ja toiveet ja tapa nauttia luo paineita, mutta eihän se niin ole. Minä en vaan kiihoitu edes ajatuksesta, että pitäisi huomioida nainen, huolehtia sen nautinnosta tai nauttia sen nautinnon katselemisesta.
Tästäkin kerran keskusteltiin. Kumppanini puhui siitä, miten intiimissä suhteessa toisen nautinnon katselu on nautinnollista katsojalle itselleen ja luo läheisyyttä jne. Jouduin toteamaan, että siinäpä se, minä en saa siitä yhtään mitään.
Tajusin, että en esimerkiksi halua antaa naiselle suuseksiä. Olen mielelläni kyllä vastaanottava osapuoli, mutta en halua antaa sitä, jos ei ole pakko. Eli jos nainen on jo märkä, en tajua, miksi suuseksiä pitäisi antaa naiselle. Ymmärrän kyllä kun kumppanini sanoo, että nauttisi siitä, mutta miksi antaisin, jos kerta se on kiihoittunut jo? Se kyllä sopii, että nainen antaa suuseksiä minulle, vaikka olen itsekin jo valmiiksi kiihoittunut.
Olen tajunnut keskustelujemme myötä, että jos kumppanini jotain toivoo ja pyytää esim. seksin saralla, olen tasan huolehtinut siitä, että sitä en hänelle suo ja anna. Ja sitten taas kun se on kertonut, että jokin sitä satuttaa tai ei tunnu hyvältä- sitä minä sitten olen juuri tehnyt. Ihan pakkomielteisesti.
Olen selitellyt nyt paineilla loputtomiin ja vasta nyt tänä viikonloppuna oivalsin, että sekoitan käsitteet paineet ja haluttomuus. EHkä noin alle 10 % potenssiongelmistani johtuu paineista, loput siitä, että en halua tai kiihoitu senkaltaisesta seksistä, missä kumppani nauttii tai hänet tulisi huomioida- lähinnä kiihottaa vaan ajatus siitä,että saan vaan itsekkäästi panna ja tyhjentää itseni naiseen. ELi kohdella niin kuin pumpattavaa barbaraa.
Jostain syystä olen uskotellut itselleni, että ei naisen tarvitse nauttia. Naisen ei kuulu nauttia. Naisella ei oikeastaan ole oikeutta nauttia.
Ja muutenkin kun olen pohtinut käytöstäni, lähinnä nyt kumppanini kanssa ja olemme käyneet tilanteita ja tätä suhdetta läpi, olen tajunnut, että asenteeni naisia kohtaan on kovin vähättelevä. Neuvon kaikessa, pyytämättä. Ohjaan ja opastan, jopa omenankuorimisessa. En kestä sitä, jos nainen tietääkin jostain asiasta enemmän kuin minä. Se, että kumppanini on ollut reipas ja pärjäävä, on ollut minun vaikea hyväksyä. Olen syyttänyt häntä miehekkääksi, kun hän katsoo itse autonsa öljyt tai vie koiran ulos pakkaseen. Olen saarnannut hänelle miehen ja naisen roolista, mutta samalla kuitenkin olen itse kokenut että minun tulisi olla häntä auttamassa koko ajan kaikessa, jopa salaatin pilkkomisessa, vaikka hän ei siihen apua tarvitse, eikä pyydä.
Asenteeni on ollut hyvin pitkälle sellainen,että mitä sinä pikkulikka mitään mistään tiedät. Mitätöivä, vähättelevä jne.
Tajusin myös, että jos hän on esimerkiksi todennut olevan tyytyväinen esim. vatsaansa , olen kokenut sen negatiivisena asiana, niin kuin se olisi minulta pois, jos hän on sinut itsensä kanssa. Jos hän on kertonut, että joku on sanonut hänelle jotain kaunista, olen todennut, että joko sulle valehdeltiin tai mielisteltiin. Niinkuin se ihminen ei saisi tykätä itsestään ollenkaan. Ja ihan kuin haluaisin sen uskovan,että ei siitä tykkää kukaan muukaan.
Kumppanini kun kysyy, miksi toimin näin ja mitä tunnen näissä tilanteissa, tulee minulle aina vaan mieleen pelko, menettämisen pelko. Että jos se tajuaa, että se on nätti ja kiva jne, niin se jättää mut. Että se tajuaa sitten että se voi saada jonkun muunkin.
Se kysyi, että jos se olisi kohdellut minua samoin, kokisinko oloni rakastetuksi? Pitäisinkö tallaista toimintaa rakkautena? En pitäisi. Eikä pidä sekään.
Joten tässä sitä nyt ollaan.
MIKÄ MUA OIKEIN VAIVAA???