Laitoin tämän kirjoituksen eilen tänne, mutta jäi huomiotta. Tässä on paljon asiaa varsinkin niille, jotka eivät näe mitään erikoista Sannan juhlimisessa. On siis hyvä kirjoitus, kantsii lukea loppuun asti. Christer Schoultz on kirjoittaja
Toistumo.
Tulin aikoinaan kaapista ulos päihderiippuvuuteni kanssa, kun kommentoin Jari Sillanpään ympärillä vellovaa keskustelua. Hermostuin siitä, miten mediassa pauhaavassa keskustelussa professori kommentoi ymmärtävänsä Siltsun metafetamiinin käyttöä. THL professori kertoi kirjaimellisesti Hesarissa, kuinka kaikille ei riitä kahvikuppi piristyäkseen, ja jos on todella rankka duuni, ymmärtää tarpeen nollata. Kirjoitusta luettiin yli satatuhatta kertaa.
Tämä sama keskustelu toistuu uudestaan nyt 5 vuotta myöhemmin Sanna Marinin kohdalla. Tapauksessa on täysin samat elementit.
Marin on julkisuuden henkilö mitä suurimmissa määrin, jolloin hänen tekonsa eivät nauti samanlaista yksityisyyden suojaa kuin muilla. Siksi media nostaa näitä tapahtumia esille.
Se mistä haluan keskustella on täysin eri keskustelu, mitä mediassa käydään. Kaikki josta kirjoitan pohjautuu kuitenkin mediatietoihin, joiden varassa olen. En tunne tai ole tavannut pääministeriämme. En ole lääkäri, muuta tunnen enemmän päihderiippuvaisia kuin valtaosa johtuen pitkäkestoisesta työstäni päihdeongelmien parissa. Uskallan väittää, että tunnen ilmiön, josta puhutaan paremmin, kuin ihmiset keskimäärin. Olen myös halunnut tarkoituksella seurata Marinista käytävää keskustelua ottamatta kantaa liian aikaisin. Yleensä tunteet tulevat ennen faktoja.
Koen, että median kautta materiaalia on tullut nyt sen verran paljon, että avaan oman mielipiteeni. Se on puhtaasti riippuvuusproblematiikan ympärillä käytävää keskustelua, jolla ei ole mitään politiikan kanssa tekemistä.
Taustoitukseksi vielä mainittakoon, että olen keskustellut aiheesta lukuisten asiantuntijoiden kanssa, ja mielipiteemme olivat aiheesta hyvinkin yhteneväiset.
Päihderiippuvuuden kehitykseen tarvitaan geneettinen alttius sairaudelle. Kaikkia puhkeamismeknismeja emme tunne, mutta sen kuitenkin tiedämme, että päihderiippuvuus on perimässä oleva sairaus (DNA). Se on myöskin hyvin vahvasti perinnöllinen.
On laajalti tunnettu, että pääministerin isä oli alkoholisti. Itse seuraan aina hieman tarkemmin näitä tarinoita, koska riskitekijät ovat korkeammalla - todennäköisyys sairastua päihdehäiriöön on korkeampi alkoholistin lapsella, kuin sellaisella, jonka lähisuvussa ei olevan alkoholismia. Tämän genettisen alttiuden olen saanut myös itse.
Päihderiippuvuus on sairaus, jonka kehittyminen kestää usein vuosikymmeniä edetä siihen pisteeseen, että se tulee näkyväksi. Sairaus etenee tietysti sen hitaammin myös, mitä hillitymmin juo. Yhtenäistä kaikille päihderiippuvaiselle on kuitenkin erittäin palkitseva olotila, jonka päihde aiheuttaa. Yhtenäistä on myös se, että päihde tai päihteenkäytön verukkeeksi järjestetty hauskanpito muodostuu ajan saatossa yhä keskeisemmäksi. On afterdrinksuja, festareita, bilettämistä, bailaamista, winetastingia jne. Päihderriipuvaiselle nämä ovat kaikki tilanteita päihtyä. Ne verhotaan eri toiminnoilla.
Itse puhun päihderiippuvuuden käsijarruista. Työ, perhe ja erityisesti lapset ovat käsijarruja riippuvuussairauden etenemisessä. Myös julkisuus on eräänlainen jarru - koska asiat nousevat julkisuuden henkilöllä helpommin esille joka hillitsee ylilyöntejä.
Olen sekä kiitollinen ja pettynyt median toimintaan aiheen kohdalla. Ruusut tulee asian pragmaattisesta esilleotosta, kun taas risut menee sille, ettei aihetta ole lähes lainkaan käsitelty siitä perspektiivistä, että ajatusmallimme rankan työn ja rankkojen hupien yhteensovittamisesta ei ole normaalia. Asiaa ei ole käsitelty myöskään lähes lainkaan riippuvuusproblematiikan näkökulmasta.
Teen itse erittäin paljon ja vaativia työtehtäviä, enkä koe millään lailla tarvetta nollata kemiallisella päihteellä itseäni. Menen aikaisin nukkumaan, rentoutuskelluntaan, meditoin tai rauhoitun lapsieni kanssa, jos haluan rentoutua raskaasta työstäni. Juovaan aikaan olen tosin ryypännyt itseni melkein hautaan noilla konventionaalisilla rentoutuksillani. Isäni, kuten Marinin, oli myös alkoholisti. Se malli on tullut sieltä - samoin perintötekijät.
Lääketieteellisesti tiedämme, ettei kemialla rentouduta lainkaan. Kuiteniin tämä täsmälleen sama keskustelu toistui nyt Marinin kohdalla, mitä se teki Sillanpään kohdalla. Puolustajat tulivat heti puhumaan, että oikeus omaan elämään ja rentoutumiseen. Kyllä näin. Mutta jos se rentoutuminen alkaa olla enenvässä määrin toiminnan keskiössä, ja siitä aiheutuu selkeitä ongelmia, eikä se muutu toistuvista itselleen epäedullisista tapahtumista huolimatta, viittaa se riippuvuuden kehittymiseen.
Se mitä bilettämisellä tai ylipäätään päihteenkäytöllä saa aikaan ei korreloi millään tavalla rentoutumisen kanssa. Meillä onkin tässä suhteessa Suomessa valtava ajatusvääristymä.
On jotenkin irvokasta, että tämän ajatusvääristymän keulakuvana toimii alkoholistin lapsi. Tällä siirretään eteenpäin sadoilletuhansille nuorille samaa ajatusvääristymää. Nuorille, joille ei ole vielä kehittynyt ymmärrystä sairaudesta nimeltä päihderiippuvuus.
Ajatusvääristymässä ajatellaan, että rankkaan työhön liittyy rankat huvit.
Yksikään raitistunut alkoholisti ei sitä ajatusmallia fanita. Eikä fanita päihderiippuvaisen kanssa elävä. Tai sellainen, joka on menettänyt läheisensä päihteille. Me tiedämme kaikki, mistä se on aikoinaan lähtenyt liikkelle. Diskopalloista ja iloisuudesta. Fakta on, että Suomi on huumekuolemien kärkimaita Euroopassa ja meillä kuolee lähes 4 kertaa enemmän ihmisiä viinaan kuin länsinaapurissamme. Siksi emme näitä asiota fanita.
Sillanpään päätyi 2017 lopuksi televisiohaastatteluun, jossa hän oli ilmeisen päihtynyt siellä ollessaan. Asia ahdistaa itseäni edelleen, koska mielestäni median ei tulisi ottaa ihmisiä suoraan lähetykseen, jos tämä ei istu oman elämänsä kuskin paikalla. Siinä lähetyksessä kysyttiin Sillanpään päihteenkäytöstä, onko hänellä ongelma asian kanssa. Muusikko purskahti itkuun ja alkoi kertomaan, kuinka väärin ymmärretty hän onkaan, ja miten epäreilusti häntä kohdellaan. Päihteenkäyttöä hän ei suoraan kommentoinut mutta kertoi, ettei ole tehnyt kenelekkään pahaa ja halusi vain olla iloinen ja pitää hauskaa.
Olen saanut lukea kaikkien muiden lailla vuosien saatossa hyvin paljon uutisointia Marinin bilettämisestä. Moni muistaa jatkot viime kesältä Kesärannassa, boomerin, koronaskandaalin, nyt viime päivien kesän bilevideon, tanssivideon, tissikuvat. Nämä kaikki lisäävät päihderiippuvuusretoriikkaan peilaten epäilyäni siitä, että päihde on nousemassa hänellä keskeisempään rooliin elämässä. Tätä keskeisyyttä sitten tukijoukot kutsuvat oikeudeksi ilonpitoon ja vastuullisen työn nollaamiseen.
Samaa retoriikka täydentää myös Marinin toistuvat kommentit siitä, että hän on tehnyt kaikki työnsä hyvin. Tämä päihderiippuvuuden el classico on juuri ajatus siitä, ettei ongelmaa voi olla, jos tekee työnsä hyvin. Itse suoriuduin erinomaisesti vuosikausia nousujohteisesta urastani ja etenin jopa useasti pankkiiriliikkeen toimitusjohtajaksi. Tämä, vaikka päihde oli täysin keskeisessä roolissa elämässäni. 80% päihderiippuvaisista on työssäkäyviä.
Punaisia lippuja nousee myös sen kohdalla, kun selitellään mitä on juotu. Ihan kohun alussa reagoin siihen, kun Marin kommentoi välittömästi haastatteluissa juoneensa vain mietoja alkoholijuomia. Päihderiippuvuusnäkökulmasta on täysin merkityksetöntä, mitä juo tai vetää hihaansa tai nenäänsä. Miedompia aineita pitää vain käyttää ajan saatossa enemmän, kun toleranssi kasvaa. Kansamme mieliin on jotenkin iskostunut ajatus siitä, että jos ei juo tiukkaa viinaa, ei ole ongelma.
Omaan kokemukseeni pohjaten, on päihderiippuvuuden kohdalla yleisin reaktio ja suojareaktio kertoa ja vähätellä omaa juomistaan. Toinen aina toistuva asia on antaa juomiselle syy. Minulle nämä seikat ovat signaali siitä, että päihdeasia alkaa pyörittämään keskimääräistä enemmän mieltä, joka on taas signaali riippuvuuspotentiaalin kasvusta. Kun aletaan keksimään syitä juomiselle, ollaan jo kehittyvän riippuvuuden äärellä.
Tänään näin sitten uutisoinnissa itkun kyyneleet pääministerin silmissä hänen puhuessa päihteenkäyttönsä seuraamuksien arvostelusta. Päihdhoitopiireissä tätä kutsutaan uhriutumiseksi. Se on todella yleistä ja tapahtuu kun aletaan arvostelemaan päihteiden käyttöä. PM tapauksessa tietysti asiaa revitellään kaikilla palstoilla ja jopa kansainvälisesti, mutta ihan sama tapahtuu myös tilanteissa, joissa päihteen käyttöön puututaan ihan neljän seinän sisällä. Kun oikeus pitää hauskaa, joka on derivatiivi päihderiippuvuudesta, aiheuttaa tämä lähes aina tunnereaktion.
Jos haluaa jotain vertailukuvaa tilanteeseen, niin tarkastelen pääministerin esiintymistä ja uskomatonta turnauskestävyyttä noin muutoin. Olemme eläneet kaksi helvetillistä koronavuotta, ihmisiä on kuollut tuhansia ja Marinin hallitus on selvinnyt ihan jäätävän hyvin haasteista. On ollut ilo seurata, kuinka kaikessa karmeuden keskellä hän on jaksanut. Tunteita se ei ole koskaan saanut hänellä pintaan, ja tätä on jopa ihmetelty. Nyt kun media ja kansa on kuitenkin nostanut esiin päihteiden käytön, jota terapiapiireissä kutsutaan ’bilettäjän ja pullon väliin’ menemiseksi, tulee ensimmäiset kyyneleet ja muutoinkin tunteet saman tien esiin. Tottakai se on erittäin inhimillistä. Itse näen asiat päihdeproblematiikan silmälasein, ja niissä se näyttäytyy tyystin erilaiselta.
Puheensa verbaliikassa hän käytti sanoja ’synkkien pilvien kesken ilosta, valosta ja hauskuudesta’. Sanoja peittosi itku. Reaktio oli täsmälleen sama kuin Sillanpäällä 2017, kun hänen päihteiden käyttönsä puututtiin.
Tämä on minun mielestäni merkkejä riippuvuusproblematiikan kehittymisestä. Kun siitä siivotaan pois kaikki tittelit ja julkisuus, on kyse päihderiippuvaisen selittelystä ja siitä, että hän kokee oikeutuksekseen nolllata ja pitää hauskaa. Tosin laulajan kohdalla sairaus oli edennyt huomattavasti pidemmälle. Hänenkin kohdallaan tosi merkit olivat ilmassa jo todella kauan aikaisemmin. Silloin sitä ei kukaan kauhistellut. Kuhistelemme arvostelu,kunnes lyömme. Kumpikin on väärin, koska kyse on yhdestä yleisimmistä sairauksistamme ja josta voi myös toipua. Valinta se ei ole ikinä. Suomessa sairaus on kuitenkin äärimlilleen stigmatisoitu, joka estää asiallisen ja ammattimaisen keskustelun aiheen ympärillä.
Kaikesta tästä yllämainitusta voin vain todeta, että olen nähnyt satoja ellen tuhansia kertoja saman stoorin ja sen kehitysvaiheet. Kulissit vaihtelee, näytelmä on sama. Useimmiten näitä stooreja ruoditaan päihdehoidossa vuosikymmen(iä) myöhemmin, kun diskopallot ovat sammuneet ja iloa viinasta -tunne on kadonnut. Juhlat on loppu ja bilekaverit on kadonneet. Ja haluan myös muistuttaa, että kaiken tämän ympärillä on kyseessä todellakin sairaus, joka ei ole oma valinta. Se tulee perimässä, laukeaa ja pahenee päihteenkäytön myötä, ja on itseään kieltävä.
Päihdesairaudelle ei ole olemassa mitään suoranaista määritelmää; koska ja kuinka pitkälle ihminen on sairastunut. Siitä on vain ajan saatossa enenevä määrä merkkejä ilmassa. Näitä merkkejä eri ihmiset peilaavat omiin kokemuspohjiinsa. Itse olen kallistunut tähän kirjoittamaani tulkintaan, ja se on minun oma henkilökohtainen ja kokemuspohjaan perustuva tulkinta. Olen itse auttanut satoja ihmisiä vuosien saatossa addiktioiden kanssa ja perustan sen siihen.
Se, koska addiktiosta tulee haitallista, ei tiedä kukaan. Vielä se ei sitä ole Marinin kohdalla. Se tulee kuitenkin olemaan sitä joskus, jos sama jatkuu. Sairauden eteneminen tunnetaan erinomaisen hyvin. Siitä toipumisesta puhutaan aivan kauhean vähän. Se ei myy klikkiotsikoita.
Kirjoitus on julkinen ja sitä voi halutessaan jakaa.
Läheisten, päihdehäiriöisten tai muuten vain asiaan paneutuneiden mietteitä ja ajatuksia voi lukea perustamastani ryhmästä Alkoholismin tavalliset kasvot.
