"
Päivi Räsästä ei olisi saanut tuomita
Olen jo pitkään halunnut tutkia väitöskirjatasolla ilmiötä nimeltä lawfare – sitä, miten oikeusjärjestelmää, mediaa ja julkista moraalipaniikkia voidaan käyttää poliittisen tai ideologisen vastustajan kurittamiseen. Kiinnostukseni on kohdistunut erityisesti siihen, miten tätä ilmiötä on nähty Etelä-Amerikassa, etenkin naispresidenttien kohdalla. Sain aiheeseen jopa opinto-oikeuden Argentiinasta. Siksi minusta tuntuu lähes absurdilta kommentoida nyt Suomen tilannetta – vieläpä uskovaisena homona.
Sanon tämän suoraan: Päivi Räsästä ei olisi saanut tuomita.
Ei oikeudellisesti, ei moraalisesti eikä yhteiskunnallisesti.
On täysin mahdollista olla eri mieltä hänen teologisista näkemyksistään ja silti puolustaa hänen oikeuttaan ilmaista ne. Juuri siinä mitataan vapaan yhteiskunnan taso. Sananvapaus ei ole sitä, että saa toistaa ajan henkeen sopivia mielipiteitä, vaan sitä, että myös epämukavat, vanhanaikaiset, konservatiiviset tai loukkaaviksi koetut näkemykset saavat tulla sanotuiksi ilman, että niiden vuoksi vedetään ihmistä oikeuteen.
Minua Päivi Räsänen ei loukkaa. Enkä pidä häntä homofobisena ihmisenä. Hän edustaa klassista kristillistä seksuaalieettistä ajattelua, joka on ollut osa länsimaista kulttuuria vuosisatojen ajan. Sen voi torjua, sitä voi arvostella, sitä vastaan voi argumentoida – mutta sitä ei pidä kriminalisoida.
Ongelma onkin paljon syvemmällä. Suomessa on syntynyt kulttuuri, jossa vähemmistöjen nimissä puhumisesta on tullut eräänlaista ideologista hallintaa. Yhä useammin äänekkäimmät vähemmistöpuheen edustajat eivät puolusta ihmisiä vaan identiteettijärjestelmää, jossa jokainen poikkeava ääni halutaan vaientaa. Se ei ole vapautta, vaan kuria.
Sanon tämän myös omasta kokemuksestani: moni niin sanotusti “sateenkaareva” toimija on käytännössä homofobinen. Ei ehkä vanhassa uskonnollisessa mielessä, vaan uudessa kulttuurisessa muodossa – sellaisena miesvihamielisyytenä, halveksuntana ja rankaisunhaluna, jossa erityisesti homoseksuaalinen mies kelpaa vain, jos hän toistaa oikeat iskulauseet. Jos ei toista, hänestä tulee vääränlainen homo.
Tämä on kehityssuunta, jolle pitäisi uskaltaa nauraa, ellei se olisi niin vakava. Vähemmistöt on monin paikoin karnevalisoitu satuhahmoiksi: ihmisenä olemisen sijaan tarjolla on brändätty identiteetti, värikäs performanssi ja loputon symbolinen puhe. Mutta missä on puhe rakkaudesta? Missä on puhe ihmisarvosta, anteeksiannosta, ristiriitojen sietämisestä, yhteiselämästä?
Tässä kohtaa asetelma kääntyykin ironiseksi. Päivi Räsänen puhuu rakkaudesta. Seta ei juuri enää puhu. Se puhuu rakenteista, representaatioista, turvallisista tiloista, normeista ja loukkaantumisesta – mutta yhä harvemmin ihmisestä, hänen kaipuustaan tulla nähdyksi, rakastetuksi ja hyväksytyksi myös silloin, kun hän ei sovi aktivismin käsikirjoitukseen.
Siksi Päivi Räsäsen tapaus on tärkeä. Kyse ei ole vain yhdestä poliitikosta tai yhdestä uskonkäsityksestä. Kyse on siitä, saako Suomessa enää ajatella ääneen ilman, että valtio ja media alkavat yhdessä opettaa, mikä on sallittua ihmisyyttä.
Minä olen homo. Olen uskovainen. Enkä tarvitse valtiota tai järjestöjä kertomaan, milloin minun pitäisi loukkaantua."
Juha Hyrkäs
Hyvä kirjoitus.