Samankaltaisia keloja ollu täällä. Itse oon kasvanut erittäin heteronormatiivisessa, mutta muuten edistyksellisessä ympäristössä ja teini-iässä ja nuoruudessa kaveripiirissä/opiskeluporukoissa oli erittäin vahva LGBT-edustus. Itsellä kuitenkin oli aina jotenkin tuo sama outo jumi, että juuri MINUN piti olla hetero eikä minulla ollut lupaa miettiä muuta, vaikka muuten olin suvaitsevainen. Joskus teininä pidin naisia ja naiskehoja viehättävänä, mutta ihastuksia ei koskaan ollut. Kavereille piti esittää, että tykkäsin jostain One Directionin tyypistä vaikka vähempää ei olisi voinut kiinnostaa enkä muistanut edes nimeä. Lukion aikana putosin vähän nolosti netin kautta oikeistokonservatiivikaninkoloon ja aloin kyseenalaistaa koko LGBT-ideologiaa ja sitä, miksi tätä asiaa pitää miettiä ja miksei jokainen voisi vain esittää ja elää heterona siksi kun se on "helppoa" ja niin vaan kuuluu olla. Pikku hiljaa pääsin kuitenkin pois tuosta ajattelusta onneksi ja minusta tuli taas ally. Jossain lukion lopussa lakkasin viimein odottamasta heteroseksuaalisuuteni heräämistä ja olin kokonaan ilman mitään termiä itselleni. Myöhemmin kelasin olevani aseksuaali ja aromanttinen, koska en vielä siihenkään mennessä ikinä ollut ainakaan omasta mielestäni ihastunut keneenkään. Näillä mentiin monta vuotta, kunnes 25 ikävuoden jälkeen yhtäkkiä alkoikin varovaisesti miesten kanssa oleminen kiinnostella ajatuksen tasolla vaikka seksi ei vielä niinkään. Ikä alkaa lähestyä kolmeakymppiä, enkä vieläkään tiedä mitä hittoa minä oikein olen. Mutta se on ihan fine.
Sori OT, mutta nämä asiat eivät todellakaan aina mene ns. oppikirjan mukaan.
että joku luopuu noin nopeasti sen näköisen naisen tapailusta, etenkin kun luulen et hän on myös ollu aika täydellisesti k:n tyyppiä ulkoisesti (tumma, tosi kurvikas ja lyhyt, kauniit kasvot).
)
