J
"jojo"
Vieras
Vuoden ja 8 kuukauden ikäinen napero saa välillä hirmuisia "raivareita" - siksi lainausmerkeissä, kun en ole läheskään aina kuitenkaan satavarma, että kyse on nimenomaan raivoamisesta. Välillä näitä kohtauksia tulee päivällä, esimerkiksi ulkovaatteita puettaessa. Tai jos otan lapselta pois jonkin tavaran, jonka päälle hän on aikonut kiivetä yltääkseen jonnekin, voi seurata sama juttu, mutta todella paljon lievempänä versiona. (Kiipeäminen sinänsä ei ole kiellettyä, mutta kaiken päälle ei voi nousta turvallisesti.)
Välillä vastaavan tyyppisiä kohtauksia tulee yöllä. Oikeastaan koko juttu alkoi yöhuudoista, nyt samaa saadaan tuta päivälläkin.
Yöhuudoille en ole keksinyt mitään selitystä. Joka tapauksessa lapsi nousee sängyssä istumaan ja alkaa huutaa, ei salli itseensä koskettavan. Kirjoitin aiheesta eilen tuonne ja sainkin näemmä yhden vastauksen, huomasinpa juuri. http://kaksplus.fi/keskustelu/plussalaiset/mitas-nyt/1940110-mika-vaihe-tama/
Tänään pukeminen oli hirmuisen vaikeaa. Sitä se on ollut ennenkin, mutta huuto on katkennut kuin seinään, kun olen avannut ulko-oven. Pikkumies on kipaissut ulos iloisena kuin ei olisi koskaan huutanutkaan. Tänään hän heittäytyi lattialle kirjaimellisesti otsalleen, eikä pitkiin, pitkiin aikoihin antanut koskettaa, saati ottaa syliin.
Tuntuu pahalta, miten mun oikein pitäisi toimia? Sylissä ei voi pitää väkisin, puhe ei kuulu, ja on kurjaa katsella vierestä, kun pienen on paha olla. Olen vain istunut vieressä ja välillä kysynyt, joko tekee mieli syliin tai jutellut niitä näitä hiljaisella äänellä. Vaikka tuntuu, että lapsi ei kiukultaan edes huomaa minua, poistuminen ei tule kyseeseen. Yhden kerran oli pakko lähteä kesken kaiken pissalle (kahden tunnin raivari ja minä nyt loppusuoralla raskaana) ja vaikka vessan ovelle oli matkaa vaivaiset kolme metriä ja juttelin lapselle koko ajan ja ovi oli tietystikin auki, voi herran tähden, millaisiin mittoihin se huuto yltyi! Eli kova ääni ja suljetut silmät eivät estä lasta sittenkään huomaamasta, missä olen.
Onko neuvoja, mitä voisin tehdä? Vai pitääkö vain odottaa, että kiukku menee ohitse ja lapsi tulee ottamaan kontaktia, kuten olen nyt toiminut?
Välillä vastaavan tyyppisiä kohtauksia tulee yöllä. Oikeastaan koko juttu alkoi yöhuudoista, nyt samaa saadaan tuta päivälläkin.
Yöhuudoille en ole keksinyt mitään selitystä. Joka tapauksessa lapsi nousee sängyssä istumaan ja alkaa huutaa, ei salli itseensä koskettavan. Kirjoitin aiheesta eilen tuonne ja sainkin näemmä yhden vastauksen, huomasinpa juuri. http://kaksplus.fi/keskustelu/plussalaiset/mitas-nyt/1940110-mika-vaihe-tama/
Tänään pukeminen oli hirmuisen vaikeaa. Sitä se on ollut ennenkin, mutta huuto on katkennut kuin seinään, kun olen avannut ulko-oven. Pikkumies on kipaissut ulos iloisena kuin ei olisi koskaan huutanutkaan. Tänään hän heittäytyi lattialle kirjaimellisesti otsalleen, eikä pitkiin, pitkiin aikoihin antanut koskettaa, saati ottaa syliin.
Tuntuu pahalta, miten mun oikein pitäisi toimia? Sylissä ei voi pitää väkisin, puhe ei kuulu, ja on kurjaa katsella vierestä, kun pienen on paha olla. Olen vain istunut vieressä ja välillä kysynyt, joko tekee mieli syliin tai jutellut niitä näitä hiljaisella äänellä. Vaikka tuntuu, että lapsi ei kiukultaan edes huomaa minua, poistuminen ei tule kyseeseen. Yhden kerran oli pakko lähteä kesken kaiken pissalle (kahden tunnin raivari ja minä nyt loppusuoralla raskaana) ja vaikka vessan ovelle oli matkaa vaivaiset kolme metriä ja juttelin lapselle koko ajan ja ovi oli tietystikin auki, voi herran tähden, millaisiin mittoihin se huuto yltyi! Eli kova ääni ja suljetut silmät eivät estä lasta sittenkään huomaamasta, missä olen.
Onko neuvoja, mitä voisin tehdä? Vai pitääkö vain odottaa, että kiukku menee ohitse ja lapsi tulee ottamaan kontaktia, kuten olen nyt toiminut?
Hän olisi ottanut itse, mutta lapsi pyristeli itsensä irti ja sanoinkin, että lapsi rauhoittuu aikanaan, kun saa olla rauhassa. Se oli kyllä omiaan lisäämään epävarmuuttani, että anoppi moitti ääneen minua, kun en napannut muksua syliin. Ja kai se meni minun piikkiini sitten sekin, ettei lapsi tahtonut sinne mummonsakaan syliin...