2-vuotiaan kiukuttelu ja siihen suhtautuminen

[2-vuotiaan äiti]

Rakas 2-vuotiaamme siis kiukuttelee oikein lahjakkaasti. Saa kiukkukohtauksia heti, kun asiat eivät mene juuri hänen mielensä mukaan. Makaa maassa ja potkii ja huitoo. Lienee aika normaalia. Mutta ongelma on nyt siinä, että miehelläni ja minulla on melko erilaiset tavat suhtautua asiaan.

Esim. eilen lapsi suuttui, kun kesken juoksun nappasin hänet kiinni ja laitoin sukat paremmin jalkaan (jotta ei liukastuisi parketilla juostessaan). Tyttö heittäytyi maahan potkimaan ja sätkimään. Potkaisi siinä sitten lelukorinsa kumoon ja lapsen isä komensi lasta lopettamaan potkimisen. No, tyttö tietysti potki entistä enemmän ja jalat osuivat myös ”kirjahyllyyn”. Lapsen isä komentaa yhä tiukemmin uudelleen . Lapsi säikähtää ja aloittaa aivan hysteerisen huudon… ja jatkaa luonnollisesti potkimista.

Olen lapsen isän kanssa täysin samaa mieltä siitä, että tuota ”kirjahyllyä” ei potkita yhtään, koska se on hieman hutera eikä sitä ole (pyynnöstäni huolimatta) pultattu seinään kiinni. Siksi meninkin ja siirsin huutavan ja potkivan lapsen kauemmas hyllystä ja menin seisomaan lapsen hyllyn väliin. Lapsen isä makasi parin metrin päässä sohvalla eikä hänelle tietenkään tullut mieleenkään siitä nousta. Hetken siinä seisottuani tyttö puski jalkojani ja halusi syliin (ei koskaan rauhoitu noista huutokohtauksista itsekseen ilman syliä). Aikansa vielä sylissä itkettyään ja kiemurreltuaan tyttö alkoi rauhoittua. Selitin, että äiti ymmärtää, että sinua harmitti, kun äiti keskeytti hyvän leikin laittamalla sukat uudelleen. Mutta että vaikka kuinka harmittaa, ei silti saa potkia niin, että tavarat kaatuvat ja menevät rikki. Ja että isi komensi siksi, ettei hylly kaadu ja sinuun satu. Lapsi kuunteli ja uskon, että ymmärsikin.

Mutta koskahan lapsen isä ymmärtäisi, että huutavaa ja potkivaa uhmaikäistä EI saa komentamalla/huutamalla lopettamaan??? Olen yrittänyt selittää, mutta mies hokee vain, että ”täytyyhän sen uskoa, että ei saa potkia” jne. ”huutakoon vaikka aamuun asti” tms. Olen aivan kypsä hoitamaan näitä tilanteita loppuun yksin. Ihan niin kuin kiukkuava 2-vuotias ei kävisi minunkin hermoilleni ihan riittävästi, en todellakaan kaipaisi enää lisäksi miestä, joka vain ja ainoastaan pahentaa tilanteita. Perheeseemme on tulossa toinen lapsi puolen vuoden päästä enkä käsitä, miten tästä kaikesta selvitään, jos ei mies vähitellen opi käsittelemään esikoista hiukan fiksummin. Antakaa siis vinkkejä, miten toimia!!

 

[minä vain]

Vanhemman haasteellinen, mutta tärkeä tehtävä on ottaa vastaan ja sietää kiukku ja vakuuttaa lapselle, että maailma ei mene rikki, vaikka kiukku saakin joskus vallan. Olennaista on tunne siitä, että oma viha ei tuhoa eikä johda hylkäämiseen. Vanhempi osoittaa sen lapselleen, kun ei itse hermostu, vaan on turvallinen aikuinen ja ikään kuin seinä, jota vasten puskea. Joskus voi olla tervettä nähdä vanhemman suuttuvan, mikä ei kuitenkaan välttämättä vie tilannetta eteenpäin.

Osa lapsista haluaa vaikeiden tunteiden kourissa konkreettiset rajat. He rauhoittuvat esim. tiukassa sylipesässä. Toiset taas eivät kestä tiukkaa kiinnipitämistä. Vanhempi voi sanoittaa lapselle hänen tunnetilaansa: ”Näen, että sinua harmittaa.”

Kovuus ja lapsen alistaminen voimalla ja uhkauksilla vaikeiden tunteiden myrskyssä saa lapsen lohduttomaksi ja yksinäiseksi eikä auta häntä ymmärtämään omia tunteitaan. Liiallinen periksi antaminen ei myöskään auta lasta, vaan kasvattaa lapsesta vaativan tyrannin, jonka voi olla myöhemmin vaikea tulla muiden kanssa toimeen.

Vihaisiin tunteisiin on kaikilla lupa. Oikeus vihan tunteeseen ei kuitenkaan anna oikeutta tehdä mitä tahansa: itsensä, muiden ja tavaroiden vahingoittaminen pitää kieltää ja estää. Suuttumusta voi turvallisesti purkaa vaikka huutamalla, raapimalla tuolin selkää, polkemalla jalkaa, mätkimällä tyynyä tai maalaamalla ja piirtämällä. Lasta voi kehottaa käyttämään sanoja, ei nyrkkejä.

Kun vanhempi ei koe syyllisyyttä eikä menetä malttiaan lapsen raivotessa pettymystään tai suuttumustaan, vanhemman on myös helpompi auttaa lastaan.

Lapsen tunne-elämän kehitystä edesauttaa se, että vanhempi ymmärtää lapsen tunnetiloja ja opettaa lasta tunnistamaan tunteitaan sanoittamalla niitä: ”Sinua harmittaa, ettet saanut sitä lelua. Olet nyt tosi pettynyt, minä näen sen.” Näin lapsikin oppii tunnistamaan ja nimeämään erilaisia tunteitaan. Vaikeiden tunteiden jakaminen vanhempien kanssa ja hyväksytyksi tuleminen kiukunkin keskellä ovat tärkeitä kokemuksia. Mahdollisuus saada lohdutusta ja rauhoittua vanhemman avulla antavat lapselle tunteen siitä, että hän on vanhemmalle rakas kaikkine tunteineen.

Paljon lisää: http://vanhemmat.mll.fi/tukea_ja_taitoa_tilanteesta_toiseen/lapsi_kiukkuaa_ja_uhmaa.php#kolmas