Poika täytti juuri kolme ja uhmis on rysähtänyt päälle todella rajuna. Yhteenottoja tulee päivittäin milloin mistäkin asiasta.Poika saa minusta esiin juuri kaikki ne inhottavimmat puolet mistä en pidä. Korotan ääntäni joskus pienimmästäkin syystä ja poika karjuu takaisin ja nyt on ruvennut tokaisemaan useasti kiista tilanteessa että "Äiti, mä en tykkää susta! Mene hukkaan!!" :'( Ja kylläpä osaakin riipaista sydämestä kun oma rakas lapsi noin tokaisee :'( Olen nyt ruvennutkin sanomaan että noin ei saa sanoa kenellekään ja että äitille tulee paha mieli kun sanot noin. Kerron myös useasti pojalleni että "äiti rakastaa sinua aina". Ja kyllä meillä myös halataan ja hellitellään karjumisten lomassa, ei ehkä niin useasti kuin haluaisin, koska perheeseen kuuluu myös pienempi veli joka vaatii vielä tällä hetkellä suurimman osan äitin huomiosta.
Mutta nyt on tullut mieleen että olenko todellakin niin karmea äiti kun lapsi puhuu tuollaisia? Olenko aiheuttanut ärjymiselläni jotain peruuttamatonta? Onko muilla ilmennyt vastaavaa? Miten sanomiset on käsitelty vai onko jätetty huomioimatta?
Mutta nyt on tullut mieleen että olenko todellakin niin karmea äiti kun lapsi puhuu tuollaisia? Olenko aiheuttanut ärjymiselläni jotain peruuttamatonta? Onko muilla ilmennyt vastaavaa? Miten sanomiset on käsitelty vai onko jätetty huomioimatta?
