P
pakko avautua...
Vieras
Alkaa nimittäin nyt lämpimät tunteet tuota vauvaa kohtaan olla aika vähissä! Ekat pari kuukautta meni sen kanssa hyvin, söi ja nukkui ja oli tyytyväinen. Mut sit loppui nukkuminen, ja koko ajan on vaan menty pahempaan suuntaan. Vauva on KOKO ajan mun sylissä, kun ei viihdy missään muualla hetkeäkään (siis vauva on mulla oikeasti sylissä jopa kun käyn p***alla, nytkin se on mun sylissä), nukkuu kahdet päiväunet, toiset aamupäivällä n. 30min kun touhuan esikoisen 2,5v kanssa ulkona, toiset päivällä n. 2-3 tuntia ja koko ajan äidissä kiinni, eli munkin on pakko maata sängyssä tuo koko aika. Ei osaa nukkua yksin. Eikä yölläkään, ainoastaan mun vieressä. Heräilee 45min.-tunnin välein koko yön, pitää saada tissi suuhun että osaa nukahtaa uudelleen.
Vauva ei viihdy hetkeäkään yksin eikä kenenkään muun sylissä kuin äidin. Isän sylissä huutaa kuin syötävä. Olen yrittänyt n. kerran kuussa käydä jumpassa yksin, mutta jättänyt sen kun joka kerta vauva on huutanut suoraa huutoa koko sen ajan, ja isä on ollut siinä pisteessä että vetää itsensä kiikkuun. Jos vauvan jättää yksin lattialle, tai usein sylissä ollessaankin, kuuluu semmoinen jatkuva kitinä ja vikinä, mikään ei ole ikinä hyvin. Esikoinen on jo niin kylllästynyt tuohon vikinään ja siihen että joudun koko ajan hyysämään vauvaa, että on alkanut lyömään vauvaa aina kun siihen on mahdollisuus. Kiristää mun pinnaa entisestään.
Vauva ei osaa vielä edes kääntyillä kun miten se nyt sen oppis kun ei se ole ikinä lattialla, ainakaan tyytyväisenä. Ei ole oikein leluista kiinnostunut. Silloin vauva on tyytyväinen jos sitä vaikka hypyttää sylissä ja katsoo koko ajan silmiin ja lepertelee (mutta siis vain mun tekemänä, ei esim. isänsä), mutta hitto eihän tuommoista voi koko ajan tehdä! Vauva kaipaisi siis kamalasti virikettä ja seuraa, mutta ei ole mahdollista kun on esikoinenkin huomoitavana, joka siis on jo nyt niin mustasukkainen että lyö vauvaa!
Sit v*tuttaa myös se, että jos mennään jonnekin esim. perhekerhoon tai kylään niin tää pikku demoni on niin vieraskorea että siellä se vaan naureskelee... Ja kaikki lässyttää että taidatpa olla oikea hymypoika, sanon aina että tulkaa kuulkaas kotiin katsomaan! Hyväpä siinä on sitten yrittää purkautua siitä miten vaativa vauva on kun ulkopuolisen silmään tää on vain oikea herranterttu!
Tuntuu että tuohon mun kylkeen ja käsivarsille on ilmestynyt tuommoinen huutava hiton iso kasvain, kun saan tuommoista p***asäkkiä kannella 24/7. Ainahan vauvat vaatii, niin esikoinenkin, mutta ei se ollut mitään tämän rinnalla. Sentään joskus esikoisen kanssa saatoin käydä vessassa yksin tai jopa jumpassa, kun pärjäsi isänsä kanssa.
Niin, ja kaikki perusasiat pitäisi kyllä vauvalla olla kunnossa, ei ole nälkä, vaippa on kuiva ja lapselle annetaan mahdollisuus nukkua, mikäli kitinä johtuisi väsymyksestä.
Kun tätä on kestänyt jo monta kuukautta eikä loppua näy... Miten tästä selviää ja vielä niin että en alkais vihaamaan tuota pientä? Esikoinen tuntuu jo nyt niin rakkaalta lapselta tähän verrattuna, osaankohan olla tasapuolinen vanhempi sittenkään kun tää tästä vähän tasoittuu?
Ps: Nyt päässä kiehuu, mutta yleensä kyllä olen vauvan kanssa ihan rauhallinen ja lempeä, että tyytymättömyys ei varmaan ole siitäkään kiinni.
Vauva ei viihdy hetkeäkään yksin eikä kenenkään muun sylissä kuin äidin. Isän sylissä huutaa kuin syötävä. Olen yrittänyt n. kerran kuussa käydä jumpassa yksin, mutta jättänyt sen kun joka kerta vauva on huutanut suoraa huutoa koko sen ajan, ja isä on ollut siinä pisteessä että vetää itsensä kiikkuun. Jos vauvan jättää yksin lattialle, tai usein sylissä ollessaankin, kuuluu semmoinen jatkuva kitinä ja vikinä, mikään ei ole ikinä hyvin. Esikoinen on jo niin kylllästynyt tuohon vikinään ja siihen että joudun koko ajan hyysämään vauvaa, että on alkanut lyömään vauvaa aina kun siihen on mahdollisuus. Kiristää mun pinnaa entisestään.
Vauva ei osaa vielä edes kääntyillä kun miten se nyt sen oppis kun ei se ole ikinä lattialla, ainakaan tyytyväisenä. Ei ole oikein leluista kiinnostunut. Silloin vauva on tyytyväinen jos sitä vaikka hypyttää sylissä ja katsoo koko ajan silmiin ja lepertelee (mutta siis vain mun tekemänä, ei esim. isänsä), mutta hitto eihän tuommoista voi koko ajan tehdä! Vauva kaipaisi siis kamalasti virikettä ja seuraa, mutta ei ole mahdollista kun on esikoinenkin huomoitavana, joka siis on jo nyt niin mustasukkainen että lyö vauvaa!
Sit v*tuttaa myös se, että jos mennään jonnekin esim. perhekerhoon tai kylään niin tää pikku demoni on niin vieraskorea että siellä se vaan naureskelee... Ja kaikki lässyttää että taidatpa olla oikea hymypoika, sanon aina että tulkaa kuulkaas kotiin katsomaan! Hyväpä siinä on sitten yrittää purkautua siitä miten vaativa vauva on kun ulkopuolisen silmään tää on vain oikea herranterttu!
Tuntuu että tuohon mun kylkeen ja käsivarsille on ilmestynyt tuommoinen huutava hiton iso kasvain, kun saan tuommoista p***asäkkiä kannella 24/7. Ainahan vauvat vaatii, niin esikoinenkin, mutta ei se ollut mitään tämän rinnalla. Sentään joskus esikoisen kanssa saatoin käydä vessassa yksin tai jopa jumpassa, kun pärjäsi isänsä kanssa.
Niin, ja kaikki perusasiat pitäisi kyllä vauvalla olla kunnossa, ei ole nälkä, vaippa on kuiva ja lapselle annetaan mahdollisuus nukkua, mikäli kitinä johtuisi väsymyksestä.
Kun tätä on kestänyt jo monta kuukautta eikä loppua näy... Miten tästä selviää ja vielä niin että en alkais vihaamaan tuota pientä? Esikoinen tuntuu jo nyt niin rakkaalta lapselta tähän verrattuna, osaankohan olla tasapuolinen vanhempi sittenkään kun tää tästä vähän tasoittuu?
Ps: Nyt päässä kiehuu, mutta yleensä kyllä olen vauvan kanssa ihan rauhallinen ja lempeä, että tyytymättömyys ei varmaan ole siitäkään kiinni.
tolla menolla ei teillä hyvä heilu, kokemusta on...