Kiitokset niille jotka jaksaa tsempata ja kannustaa! Joku sanoi, että joku päivä kadun kirjoittaneeni lapsestani näin, totta varmasti puhut, nyt jo vähän kaduttaa. Mutta välillä on vain purkauduttava silloin kun se tunne on päällä, tuntuu että olen jo liian monta kertaa nieleksinyt negatiiviset tunteet sisälle. Parempi kai ne on tosiaan tänne kirjoitella, sanoista on vielä pitkä matka tekoihin...
Minunkaan mielestäni pieni lapsi ei voi saada liikaa läheisyyttä, toiset sitä tarvitsee enemmän ja toiset vähemmän. Tilanne vaan nyt käy äidille liian raskaaksi. Tuntuu että vielä pärjäisin pelkästään vauvan kanssa, mutta en voi jättää esikoista huomiotta. Hänkin on niin pieni vielä. Tunnen itseni niin riittämättömäksi kun molemmat kaipaisivat enemmän huomiotani, mutta kun en voi kahdeksi jakautua.
Lapsen voi toki jättää hekteksi yksinkin itkemään, mutta en vain itse kestä kuunnella sitä. Siis että mieluumin otan vauvan vessaan mukaan kuin kuuntelen itkua. Kitinää kun saan kuunnella siitäkin huolimatta, että vauva on aina mukana.
Totta, että miehen pitäisi olla enemmän lasten kanssa, nyt lapset ovat oikeastaan kokonaan minun vastuullani. Mutta miehelläkin on rajallisesti aikaa, mies joutuu töiden lisäksi tekemään remonttia talossamme (oli vähän epäonnea talokaupoissa, ei siitä sen enempää...) Lisäksi mieheni sairastui masennukseen tätä toista lasta odottaessamme, joten tuntuu että haluan "säästellä" häntä nyt vielä ylimääräiseltä rasitukselta. Tuntuu että vaikka itsekin olen niin väsynyt niin silti olen meistä se jolla niitä henkisiä voimavaroja on tällä hetkellä enemmän.
Kotitöitä yleensä teenkin lapsi Manducassa(muuten niitä ei saisi tehtyä), samoin ulkona liikutaan vauvan ollessa hereillä niin että hän on Manducassa. Mutta kyllä sitä silti kaipaisi hetkiä ilman sitäkin...
Allergiaa...? Hmm... Olen aina ajatellut että allergiat näkyvät ensimmäisenä iholla? Ja kun kuitenkin alku meni vauvan kanssa hyvin, vasta kun hän alkoi hahmottamaan enemmän ympäröivää maailmaa niin vaikeudet alkoivat. Esikoisella ei ole ollut mitään allergioita, ei myöskään miehellä tai minulla, joten näistä ei kyllä ole oikein kokemusta...
Luulen että vauva on vaan oikeasti vaativa, kaipaa valtavasti läheisyyttä ja virikkeitä. Ja olen ajatellut että se nyt vaan on kestettävä, puoli vuotta on jo mennyt, toisen puolen vuoden päästä jo varmasti helpottaa. Unikoulukin on suunnitelmissa pitää, mutta nyt se on vielä mielestäni liian aikaista.
Kolikon kääntöpuolena on kyllä se, että vauva tuntuu minusta ikäisekseen jotenkin todella valppaalta ja "älykkäältä", siis on ollut jo niin pienestä asti kovin tiedostava ympäristöstään. Hän kaipaa paljon virikkeitä ja on kovin kiinnostunut kaikesta mitä ympärillä tapahtuu, mutta haluaa tutustua maailmaan vain ja ainoastaan turvallisesti äidin sylistä. Lapsi on myös vierastanut neljän kuukauden ikäisestä asti, nyt onneksi vierastus on oikestaan laantunut ja muuttumassa uteliaisuudeksi.
Tällä hetkellä vaan pelottaa, että tämä vaikuttaa myöhemmin niin että alan suosia esikoista... Tai että ylisuojelen pienempää ja esikoinen joutuu pärjäämään enemmän omillaan, kun hän ei ole ollut niin takertuvainen. En tiedä, ehkäpä myöhemmin aika kultaa muistot ja molemmat pojat tulevat olemaan yhtä rakkaita.
Kiitos vielä kannustavista viesteistä!
